Rouva Dalloway

Sata vuotta viime vuonna täyttäneen yhdenpäivänromaanin uusi käännös on aiempaa uskollisempi alkuteokselle. Modernismin klassikko tempaa lukijan ihmismielen virtaan eikä ole menettänyt tenhoaan.

Rouva Dalloway -romaanissa (engl. Mrs Dalloway, 1925) eletään yhtä kesäpäivää Lontoossa vuonna 1923. Sota on päättynyt, elämä jatkuu, kuninkaalliset ovat palanneet palatsiin. Clarissa Dalloway on järjestämässä kutsuja joukolle arvovaltaisia vieraita. Emännöiminen ja verkostoituminen kuuluvat hänen asemaansa alahuoneen kansanedustajan Richard Dallowayn vaimona, ja Clarissa onkin tehtävissään lahjakas, kokenut ja taitava. Jopa pääministeriä odotetaan paikalle. 

Romaanin lähtöasetelmasta käynnistyy todentuntuinen kuvaus modernin ihmisen maailmassaolemisen kokemuksesta oman mielensä kautta. 

Ajatuksissa ja tunteissa kuin virran pyörteissä 

Virginia Woolfin klassikkoromaanin kerronta on tarinahahmojen sisäiseen maailmaan eläytyvää kolmannen persoonan tajunnanvirtaa. 

Yhdenpäivänromaanin alussa energinen Clarissa aivan kuin sukeltaa kodistaan kaupungin liikenteen ja ihmisten aamuvilinään, ja niin teoksen kielikin kaappaa lukijan mukaan Clarissan muistojen, aistimusten, tunteiden ja assosiaatioiden virtaan. 

Lukukokemus on kiehtova. Erilaiset aalto- ja meriaiheiset kielikuvat pitkin matkaa vahvistavat tunnetta virran mukana kulkemisesta. Sellaiseltahan elämä tuntuu: toinen toistaan seuraavien tapahtumien aalloilta, joilla itse surffaa tai joihin sukeltaa. Aika kuluu, pois ei pääse niin kauan kuin elää. Suuntia voi ohjailla mutta ei läheskään aina. 

Välillä ollaan syvemmällä pyörteissä, sitten taas pinnalla ja aallon harjalla. Joskus vesi seisoo, sitten taas syöksyy. Ja vaikka vesimetaforaa käyttäen elämänmeri on suuri ja siinä elää ja liikkuu paljon muitakin, joiden kanssa parveilee tai joita väistää, samaan aikaan jokainen yksilö on ja pysyy oman mielensä ja mielentilansa jakamattomassa kuplassa. 

Hahmojen kirjo

Vaikka Clarissa on romaanin keskus, josta kaikki lähtee liikkeelle ja jonka ympärillä tarina pyörii, seurataan siinä lukuisia muitakin hahmoja. 

Peter Walsh rakastui nuoruudessaan Clarissaan ja olisi toivonut tästä itselleen vaimoa. Sally Seton on ollut yhtä lailla Clarissalle kuin Peterille nuoruudessa tärkeä ystävä, johon puolestaan Clarissa rakastui. Kolmikon yhteiset kokemukset menneisyydessä leimaavat heidän eri suuntiin jatkuneita elämiään vielä keski-iässäkin. 

Sitten on Septimus Warren Smith, keskiluokkaan kuuluva traumatisoitunut sotilas. Clarissa ja Septimus eivät kohtaa tarinassa toisiaan, mutta Septimus on Clarissan hahmon vastapari.  

Clarissan heikko kohta on ruumiillinen, sydän, joka pakottaa hänet aina välillä lepäämään. Septimuksella taas särkynyt mieli. 

Clarissa rakastaa elämää ja sen yksityiskohtia, toimii siinä sulavasti kuin – kuten sanonta kuuluu – kala vedessä. Asema yhteisössä ja muiden ihmisten mielipiteet ovat hänelle tärkeitä. Hänen ajatusmaailmansa on sovinnainen. 

Septimus taas tuijottelee taivaalle, pois maallisista asioista. Hän keskittyy ottamaan vastaan aivan kuin universumin juuri hänelle lähettämiä viestejä olevaisen salaisuuksista eikä ole menossa oikeastaan minnekään. Sodan väkivalta on koitunut Septimuksen kohtaloksi. Elämän ja kuoleman raja on hänelle kadonnut; jos kuolema on kaikkialla, eikö se silloin ole lakannut olemasta itsenään ja ottanut elämän paikan? 

Luokkayhteiskunta 

Muita hahmoja ovat esimerkiksi Clarissan tytär Elizabeth ja tyttären kotiopettajatar neiti Kilman, Septimuksen vaimo Lucrezia, Clarissan juhliin tulevat vieraat ja Septimusta hoitavat lääkärit. 

Kaikkiin heihin lukiessa tutustuu. Heidän arvoihinsa, näkökulmiinsa, uskomuksiinsa. Luokkayhteiskunnassa kukaan ei ole vapaa, mutta toisilla on joko sukupuolen, taustan tai perityn elintason vuoksi selvästi paremmat lähtökohdat kuin toisilla. 

Ihmismieleen keskittyvä kirja on yhtä aikaa psykologinen, filosofinen ja poliittisesti kantaa ottava. 

Rouva Dalloway -romaanissa vahvuus, huolenpito ja intohimoisuus kytkeytyvät suurelta osin naispuolisiin hahmoihin. Siinä puidaan naisen mahdollisuutta ja mahdottomuutta edetä omassa elämässään haluamallaan tavalla. 

Mieshahmoihin liittyy todenmukaisesti luokkayhteiskunnan toimeenpaneva poliittinen valta. Räikeimpänä se ehkä tulee esille psykiatri sir William Bradshawissa, joka uskoo tietävänsä, mitä ns. hulluille ihmisille kuuluu tehdä: heidät tulee eristää, myös omista rakkaistaan, tervehtymään omaan laitokseensa. Erityisesti häntä Septimus pakenee.

Ihmisen jaettu osa 

Hahmojen kirjo ei Woolfin romaanissa ole mustavalkoinen, vaan osansa terävästä – usein vinon humoristisestakin – kritiikistä saa ihminen yleisesti. Jokaisesta löytyy sekä hyvää että pahaa, tilanteesta riippuen niin suuruutta kuin hengen köyhyyttä. 

Teoksen ihmismielten panoraama tuo lukiessa keveyttä olemiseen: tämmöisiä ihmiset ovat. Aivan tuttua kaikki. Kuvaus ’’meistä’’ on tarkkaa, rehellistä ja viisasta.  

Se, että päälle päin erilaiset ihmiset nähdään pohjimmiltaan paljossa toisiaan muistuttavina, kasvattaa (itse)myötätuntoa ja turvallisuudentunnetta. Jaettu ilo on suurempi ilo, jaettu taakka pienempi taakka.

Mutta hahmot saavat osakseen myös paljon kipua ja vaikeuksia ja sinnittelyä. Septimus päätyy itsemurhaan eikä siinä ole mitään kevyttä. Keikkuminen toisaalta elämän kallisarvoisuuden ja toisaalta väkivallan välillä on päin vastoin järkyttävää. 

Yksinäisen matkamiehen näyt 

Kun kirjasta on luettu noin neljännes, seuraa parin sivun pituinen luku näyistä. 

Se alkaa, kun Peter Walsh nukahtaa puiston penkille ja hänen vierellään istuu neulova harmaapäinen lastenhoitaja, joka ’’kädet väsymättömässä mutta äänettömässä liikkeessä […]’’ näyttää ’’nukkuvien oikeuksien puolustajalta’’ (s. 75). 

Kohdassa yksinäinen matkamies kulkee metsässä ajatuksineen ja näkee siellä ’’yhtäkkiä jättiläismäisen hahmon’’. 

Vakaumukseltaan kenties ateistina tuo kulkija yllättyy ihmeellisen haltioitumisen hetkistä. Meidän ulkopuolellamme ei ole muuta kuin mielentila, hän ajattelee; tarve lohtuun, helpotukseen, johonkin näiden surkeiden kääpiöiden, näiden raihnaisten, rumien, raukkamaisten miesten ja naisten ulkopuoliseen. Mutta jos sen voi kuvitella, se on jollain lailla olemassa […] (s. 76.) 

Kohta on jonkinlainen aavistuksista koostuva filosofinen hahmotelma ihmisen suhteesta johonkin häntä itseään suurempaan, tuonpuoleiseen – feminiiniseen – voimaan. 

Näkyluku antaa kerrotulle uuden tason. Sellaisen, joka ehkä kaikkia ihmisiä yhdistää: tarve saada kokea jostain itsen ulkopuolelta tulevaa ’’myötätuntoa, ymmärrystä, synninpäästöä’’ (s. 77). 

Eilen, tänään ja huomenna 

Rouva Dalloway -romaanin loppupuolella Sally ja Peter molemmat jakavat keski-iän tuoman mielipiteen siitä, että tunteen voima ja sydämen tärkeys päihittävät aivoilla ajattelun.  

Romaani on kirjoitettu sata vuotta sitten. Maailmanosassa, jota se kuvaa, yksilön elämä on vähän vähemmän ankaraa kuin tuolloin. Esimerkiksi naiset saavat osallistua tasavertaisina jäseninä yhteiskunnan johtamiseen. Clarissan ja Sallyn parisuhde olisi mahdollinen. 

Toisaalta romaanin maailmaan on niin helppo samastua, että väistämättä tulee ajatelleeksi kaiken olevan syvemmällä tasolla, valitettavasti, suureksi osaksi kuten ennenkin: vaikka Intia ei enää ole siirtomaa eikä kuninkaallisia palvota ihan samassa mittakaavassa, ajattelu, joka hierarkiaa ja henkilökulttia tuottaa, vaikuttaa pysyneen ihmisen mielessä horjumattomana. 

Näkyluvun jälkeen Peter herää puistossa päivätorkuilta ja lausuu sanat: ’’Sielun surma’’ (s. 78). 

Hän tekee niin, koska muistaa Clarissan käytöstä kerran menneisyydessä. Oli porukassa tullut puhetta palvelustytöstä, joka oli saanut herransa kanssa lapsen ja mennyt tämän kanssa vasta sen jälkeen naimisiin. Clarissa oli tiedosta avoimen kauhuissaan. Peter muisti Clarissan olleen ’’arka, kova, ylimielinen, sievistelevä’’ (s. 79). 

Vastaavaa kovuutta ja ylimielisyyttä toisia – ikään kuin väärin eläviä – kohtaan, jakoa arvokkaihin ja arvottomiin on kirjassa paljon. 

Ja toki sitä on yhtä lailla edelleen. Kuten Woolfin aikana, yhteiselo nähdään usein aivan kuin välttämättömänä taisteluna, jossa täytyy olla voittajia ja häviäjiä. Niin kuin lakkaamaton kilpailu olisi ainoa toimiva motivaatio ja tapa, jolla elämän kierto pysyy käynnissä. 

Omissa juhlissaan Clarissa tutkailee vieraitaan ja huomaa, että juuri vastustajien aikaansaama vaikutus on jotain ’’tyydyttävää” ja ’’aitoa” (s. 233). 

Voi miten hän vihasikaan kiivasta, tekopyhää, turmeltunutta Kilmania – tämän valtaa; Elizabethin viettelijää; naista, joka oli luikerrellut taloon varastamaan ja tärvelemään (Mitä hölynpölyä! sanoisi Richard). Hän vihasi Kilmania, rakasti Kilmania. Vihollisia ihminen kaipasi, ei ystäviä […] (s. 233.) 

Tuntuu, että väkisinkin jossain vaiheessa ihmismielessä jonkin rakenteen on pakko radikaalisti muuttua. Toisaalta siksi, että niin tuhoisaa ja itsetuhoista ajattelumme ja tapamme tehdä päätöksiä vaikuttaa olevan. Ja toisaalta siksi, että niin suuri ja yhä suurempi näyttää tekniikan vaikutus olevan maailman- ja ihmiskuviimme. 

Mutta tuleeko meistä ajan kanssa ikinä toisenlaisia? Ja jos, niin millaisia? 

Vai luemmeko sadan vuoden päästä Rouva Dalloway -romaania aivan yhtä vaivattomasti eläytyen kuin nyt? 

Rouva Dallowayn juhlavuosi 

Kaijamari Sivillin uusi suomennos ja aiempi, Kyllikki Hämäläisen suomennos vuodelta 1956 ovat tunnelmaltaan hyvin samankaltaisia. Molemmat ovat oikein hyviä ja toimivia. Kielen rytmi ja virta ovat niissä ihanasti läsnä. Lukeminen on nautinto.  

Eroja käännöksissä on lähinnä sanavalinnoissa, ja tuore suomennos on välillä niin ’’soundin’’ kuin merkityksenkin osalta uskollisempi alkuteokselle kuin aiempi. Pidän Sivillin ratkaisuja erittäin onnistuneina, tarkkoina ja ilahduttavan rikkaina. Myös filosofoinnin suuntaan taipuvia Woolfin ajatuksia ja lauseita on uudessa käännöksessä rohkeasti jätetty silleen, tekstiä ikään kuin helpottamatta ja lisäämättä siihen konkretisoivia sanoja. 

Poimin yhden lyhyen ja yhden vähän pidemmän esimerkin. Kummassakin on ensin Sivillin ratkaisu, sitten Hämäläisen ja kolmanneksi ote alkukielisestä teoksesta. Ensimmäinen esimerkki:

Hän oli päässyt pakoon! oli täysin vapaa – niin kuin käy tavan murentuessa, kun mieli vartioimattoman liekin lailla niiaa ja taipuilee ja näyttää ryöstäytyvän pidäkkeistään. Näin nuoreksi en ole tuntenut itseäni vuosikausiin! Peter ajatteli […] (KS, s. 70.) 

Hän oli päässyt pakoon! hän oli kerta kaikkiaan vapaa – niin kuin käy kun on pääsyt irti jostain tottumuksesta, kun mieli vartioimattoman kynttilänliekin tavoin taipuu ja lepattaa ja näyttää olevan irtoamaisillaan pidikkeestään. En ole tuntenut itseäni näin nuoreksi vuosikausiin! riemuitsi Peter […] (KH, s. 93.) 

He had escaped! was utterly free – as happens in the downfall of habit when the mind, like an unguarded flame, bows and bends and seems about to blow from its holding. I haven’t felt so young for years! thought Peter […] (s. 57.) 

Toinen esimerkki:

Kohtuuden, kultaisen leikkauksen, oman jumalattarensa, sir William itse oli tavoittanut kiertämällä sairaaloissa, kalastamalla lohia, siittämällä Harley Streetillä pojan lady Bradshawille, joka tämäkin kalasti lohia ja otti valokuvia, kuvia joita tuskin erotti ammattilaisten ottamista. Kohtuutta palvoessaan sir William ei rikastunut vain itse vaan rikastutti Englantia, eristi sen mielipuolet, kielsi heiltä synnyttämisen, teki epätoivosta rangaistavaa, riisti epäkelvoilta mahdollisuuden levittää näkemyksiään kunnes hekin omaksuivat hänen käsityksensä kohtuudesta– hänen, jos olivat miehiä, lady Bradshawin, jos olivat naisia […]. 

Kohtuudella on kuitenkin sisar, hymyttömämpi, mahtavampi jumalatar, joka parasta aikaakin – Intian helteessä ja hietikoilla, Afrikan mudassa ja kosteikoissa, Lontoon liepeillä; lyhyesti sanottuna kaikkialla, missä ilmasto tai paholainen viettelee ihmisiä lankeamaan aidosta uskosta, hänen uskostaan – tuhoaa pyhäkköjä, särkee pyhäinkuvia ja pystyttää niiden paikalle omat ankarat kasvonsa. Hänen nimensä on Käännytys, ja hän mässäilee heikkojen tahdolla, nauttii kun saa tyrkyttää, pakottaa, ja ihailee omien piirteidensä leimaa tavallisen kansan kasvoilla. (KS, s. 132–133.) 

Sir William oli hankkinut suhteellisuudentajunsa, ihanan suhteellisuudentajunsa, joka oli hänen jumalattarensa, sairaalakäynneillään, pyydystäessään lohia, saadessaan pojan Harley Streetillä Lady Bradshaw’n kanssa. Lady Bradshaw onki myös lohia ja otti valokuvia, joita saattoi tuskin erottaa ammattilaisen ottamista. Kunnioittaessaan suhteellisuutta Sir William ei hyödyttänyt ainoastaan itseään, vaan myös Englantia, eristi mielenvikaisia, rajoitti syntyväisyyttä, rankaisi epätoivoisia, esti epäkelpoja toteuttamasta aikeitaan ennenkuin hekin olivat yhtä mieltä hänen kanssaan suhteellisuudesta – hänen kanssaan, jos he olivat miehiä ja Lady Bradshaw’n jos he olivat naisia […]. 

Mutta suhteellisuudella on sisar, ei niin hymyilevä, pelottavampi, jumalatar, joka vielä tänä päivänäkin – Intian kuumilla hiekkasärkillä, Afrikan soilla ja rämeillä, Lontoon laitakaupungeissa, sanalla sanoen joka paikassa missä ilmasto tai paholainen houkuttelee miehiä kaatumaan uskonsa puolesta – vielä tänä päivänä tuo jumalatar kulkee ympäri murskaten alttareita, kaataen epäjumalia ja asettaen niiden tilalle omat ankarat kasvonsa. Menestyminen on hänen nimensä ja hän houkuttelee heikkotahtoisia, sillä hän haluaa vaikuttaa ja vallita ja palvoo omia piirteitään kansan kasvoihin leimattuna. (KH, s. 159–160.) 

Proportion, divine proportion, Sir William’s goddess, was acquired by Sir William walking hospitals, catching salmon, begetting one son in Harley Street by Lady Bradshaw, who caught salmon herself and took photographs scarcely to be distinguished from the work of professionals. Worshipping proportion, Sir William not only prospered himself but made England prosper, secluded her lunatics, forbade childbirth, penalised despair, made it impossible for the unfit to propagate their views until they, too, shared his sense of proportion – his, if they were men, Lady Bradshaw’s if they were women […]. 

But Proportion has a sister, less smiling, more formidable, a Goddess even now engaged – in the heat and sands of India, the mud and swamp of Africa, the purlieus of London, wherever in short the climate or the devil tempts men to fall from the true belief which is her own – even now engaged in dashing down shrines, smashing idols, and setting up in their place her own stern countenance. Conversion is her name and she feasts on the wills of the weakly, loving to impress, to impose, adoring her own features stamped on the face of the populace. (s. 110–111.) 

Mukava lisäys uudessa suomennoksessa on kääntäjän muutaman sivun tarjoama kurkistus työhönsä päiväkirjan muodossa. Modernin klassikon juhlavuoden laitos on tavattoman kaunis ja hieno. Kansi on Elina Warstan tekemä. 

* 

Kritiikissä käytetty alkuteoksen painos:  

Mrs Dalloway. Everyman’s Library. Alfred A. Knopf, 1993 

Vanhempi suomennos: 

Mrs. Dalloway, suomennos: Kyllikki Hämäläinen, Otava 1956 

Kritiikissä käytetty: Seven-pokkarit, Otava 2003