Keskiajan aatehistoria

Aatehistoriallisesti keskiaikaa on aina pidetty pimeänä kautena ja skolastiikkaa hedelmättömänä ajattelutapana. Virpi Mäkisen tutkimus Keskiajan aatehistoria asettaa tämän näkemyksen kyseenalaiseksi. Mäkinen tarkastelee lähemmin keskiajan ajattelutapojen ja teemojen kehittymistä ja sijoittaa ne sekä antiikista perittyyn että uudella ajalla kehiteltyyn traditioon. Hän seurailee ja arvioi antiikin tradition jatkumista ja merkitystä keskiajan aatteellisessa ja teologisessa ajattelussa ja havaitsee, ettei näiden aikakausien ajattelutapojen välille voida vetää mitään dramaattista rajaa tai katkosta.

Mäkisen tutkimus osoittaa, kuinka keskiajan filosofia ja teologia ammentavat aikaisemmasta perinteestä. Siinä tärkeimpinä ja vaikuttavimpina linjoina nousevat esille juutalais-kristillinen apokalyptis-eskatologinen traditio, platonismi, Plotinos, Boëthius, aristotelismi ja mystiikan teologinen perinne. Näihin nivoutuvat luonnonoikeutta ja roomalaista oikeutta koskevat näkemykset, sekä kanoninen oikeus muodostaen heterogeenisista aineksista koostuvan synteesin.

Mäkisen varsinainen aatehistoriallinen tarkastelu ajoittuu 1100-1300 -luvuille, yliopiston ja tiedeyhteisön synty- ja kehitysvaiheeseen. Syntyvä ja muotoaan hakeva tiedeyhteisö loi perustan ja kasvualustan keskiajan aatehistorialliselle murrokselle, uusille käänteentekeville ajattelumalleille ja ideoille.

Mäkinen kuvaa kiinnostavasti ja jäsentyneesti tiedeyhteisön ja yliopistolaitoksen syntyä ja tehtävää, artistitiedekuntaa, seitsemää vapaata taidetta sekä filosofian asemaa. Filosofisen tiedekunnan jälkeen opintoja saattoi jatkaa joko lääketieteessä, oikeustieteessä tai teologiassa. Mäkinen antaa lyhyen mutta selkeän kuvauksen kunkin tieteenalan kehityksestä kyseisenä aikana.

1250-luvulla sekulaarioppineiden ja kerjäläismunkistojen välillä puhkesi kiista aatteellisista opeista ja yliopistoviroista, mikä johti uusien ajatusmallien ja ideoiden syntymiseen. Tässä keskustelussa tulee esille erityinen teologioppineiden näkökulma, josta Mäkinen antaa seikkaperäisen kuvauksen. Hän analysoi kiistan merkitystä yksilön oikeuksien ja velvollisuuksien kannalta, jotka uudessa tilanteessa näyttivät ajautuneen ristiriitaan vallitsevien käsitysten kanssa.

Tärkeimmäksi kysymykseksi kohosi yksilön omistusoikeus. Kerjäläismunkistot, dominikaanit ja fransiskaanit eivät hyväksyneet yksityisomistusta, fransiskaanit eivät edes yhteisomistusta – heidän mielestään yksilöllä voi olla luonnonvaroihin ja luonnontuotteisiin vain käyttö- tai nautintaoikeus.

Uusi yksilökeskeinen ajattelu ilmeni oikeuskäsityksissä. Aikaisemman objektiivisen luonnonoikeustradition rinnalle syntyi subjektiivinen luonnonoikeusajattelu sekä sen määrittelemät yksilön oikeudet. Luonnonoikeuden perustalta syntyi eräs varhaisimmista yksilön oikeuksista: oikeus omaan elämään ja sen ylläpitoon, sekä oikeus omistaa tarvitsemansa esineistö ja kiinteä omaisuus.

Taloudelliset intressit, omistaminen ja oman elämän hallinta korostavat yksilöllisen oikeuden ja vapauden näkökulmaa. Tässä luovuttiin aristotelisesta objektivismista ja ymmärrettiin ihminen tahtovana olentona, mikä esiintyi jo Augustinuksen (354-430) ajattelussa. Aatehistoriallisessa analyysissaan Mäkinen osoittaa, kuinka moderni etiikka syntyi tältä pohjalta –1300-luvulla kehittyneestä individualistisesta ja voluntaristisesta ajattelusta.

Keskiajan lopulla käsiteltiin myös yhteiskuntafilosofisia kysymyksiä, jotka uudella ajalla nousivat filosofian keskeisiksi teemoiksi. Vallanjako keisarin ja paavin välillä oli tärkein yhteiskunnallinen kysymys, mutta myös yksilölliset oikeudet ja velvollisuudet nousivat puheenaiheeksi. Esimerkiksi Wilhelm Ockhamilaisen yhteiskuntafilosofisessa ajattelussa korostui yksilön oikeus omaan mielipiteeseen ja sisäiseen vapauteen.

Mäkisen selkeä ja johdonmukainen analyysi käsittelee vain Länsi-Euroopan aatehistoriallista ja taloudellista kehitystä. Sen keskipisteenä on Pariisin yliopisto, mutta myös italialaiset ja eräät muutkin opinahjot pääsevät esille. Analyysissa yksilöllisen ajattelutavan muotoutuminen sitoutuu varhaiskapitalistisen talouselämän kehittymiseen ja kuvastelee sen varhaisvaiheita.

Tässä suhteessa herää kiinnostava kysymys, johon teos ei anna selkeää vastausta. Meneekö taloudellinen toimeliaisuus ohi vallitsevien ajattelumallien pakottaen kehittelemään uusia näkemyksiä yksilöstä sekä hänen asemastaan ja oikeuksistaan yhteiskunnallisena toimijana, vai luoko ajattelutapojen muutos uudenlaiset edellytykset taloudelliselle toiminnalle?

Tämä rakenteeltaan ja esitystavaltaan selkeä tutkimus on oivallinen johdatus keskiajan aatehistoriaan, mutta herättää laajempaakin kiinnostusta keskiajan historiaa, taidetta ja kulttuuria kohtaan. Teoksen kuvituksena käytettyjen maalaustaiteesta poimittujen esimerkkien avulla ilmenee, kuinka uusi yksilökeskeinen ajattelutapa nopeasti levisi tieteestä myös taiteeseen. Kirjan herättämää kiinnostusta ja harrastusta keskiajan kulttuuria kohtaan voi mainiosti syventää tutkimuksen lähdeluettelossa mainittujen teosten avulla.