Kaikki tapahtuu niin paljon

Virpi Vairinen kirjoittaa ideoiden, tilojen ja rakenteiden runoutta. Uusi kokoelma Kaikki tapahtuu niin paljon (2020) käsittelee erityisesti internetin kokemuksellisuutta ja rakkauden menetystä. Samalla se kartoittaa runouden mahdollisuuksia antaa tukea näihin kokemuksiin.

Kaikki tapahtuu niin paljon (tästä eteenpäin lyhyesti Kaikki) on Vairisen neljäs runokokoelma. Niistä jokainen on muodoltaan kokeileva. Kolera-kollektiivin julkaisemat Kuten avata äkisti (2015) ja Ilmanala (2017) rakentuvat arkiajattelulle keskeisille käsitteille: edellinen vuorokaudenajoille, jälkimmäinen erilaisille tiloille. Kummassakin Vairinen käyttää paljon lainattua tekstiä, kuvia ja visuaalisen runouden keinoja, kuten välimerkkejä kohosteisella tavalla. Poesiavihkossa Maisemia joihin pelot sopivat (2018) ei visuaalisen runouden keinoja enää käytetä mutta senkin rakenne on poikkeuksellinen: säemuotoisia runoja seuraavat jälkikirjoitukset, jotka latistavat säkeiden ilmaisuvoimaa.

Luvut pienenevät kohti nollan edustamaa katoamista, josta jokin uusi alkaa ja kasvaa. Teos on keskeltä perusteellisesti halki.

Uudessa kokoelmassa rakenne on jälleen kekseliäs. Kirjan numeroidut luvut pienenevät 9:stä 0:an ja kasvavat siitä taas 3:en asti. Vairisen elämäntapahtumat antavat rakenteelle traagisen syyn: kesken teoksen kirjoittamisen hänen puolisonsa, runoilija Marko Niemi menehtyi yllättäen. Kirjan viimeinen kolmannes kertoo kuolinpäivästä ja sanoittaa menetyksen jälkeistä suruprosessia. Luvut pienenevät kohti nollan edustamaa katoamista, josta jokin uusi alkaa ja kasvaa. Teos on keskeltä perusteellisesti halki.

Tällainen halkinaisuus, tai sanoisinko avoimuus, on kiehtonut minua Vairisen poetiikassa, jos kohta aiempien teosten muotoa eivät määrääkään näin surulliset tapahtumat. Hänen kirjansa ovat lerpallaan kohti elämää. Ne eivät taivu ennalta määrättyihin malleihin siitä, mitä runouden kuuluisi olla. Koleran julkaisemien kirjojen rinnastuksille ja visuaalisille yllätyksille rakentuvat runot ovat usein leikkisiä, hupaisia ja vallattomia. Kaikki on sikäli avoin teos, että tekijä ei ole pyrkinyt taltuttamaan sitä yhtenäiseksi kokonaisuudeksi, vaan järkyttävän menetyksen annetaan muuttaa teosta. Olen tästä ratkaisusta kiitollinen.

Netti kaikkialla

Käsitellessään internetiä (teema, johon myös tekijän aiempi tuotanto on syventynyt) Kaikki keskittyy siihen, kuinka internet kauttaaltaan kulttuurin läpäisevänä on muuttanut läsnäolon ja poissaolon kokemusta. Kuinka tämä runoudellekin keskeinen jaottelu muuttuu, kun tärkeäksi jaoksi sen rinnalle on noussut online/offline?

Oikeastaan tämäkin raja on alkanut häilyä, kun uloskirjautumisen jälkeenkin internet kummittelee tilan kokemuksessa: ”kadotan ilmaisuja asioille kuten päällä/pois, koska / pois päältä oli lopulta olemassa niin lyhyen aikaa” (s. 17). Vairinen haluaa kiinnittää huomiota muutoksiin, joita suhteessamme digitaalisiin alustoihin on tapahtunut 2000-luvun aikana. Toisaalla hän on esseessään kutsunut aikakauttamme ”post-internetiksi”, jossa ”internetin tunnistaa sen läsnäolon lisäksi sen poissaolosta” (teoksessa Markku Eskelinen & Leevi Lehto (toim.): Suo, kuokka ja diversiteetti. ω, 2018).

Aiheet ovat perin suuria ja monimutkaisia, mutta Vairinen luovii niiden lomassa mainiosti. Kirja ei vajoa naiiviin nostalgiaan netin ylivaltaa edeltävästä ajasta. Menneisyys ei merkitse vapautta, vaan sekin on lemahtavalla fossiilienergialla kiihdytetty. Kadonneen ajan ristiriitaista kaipausta kuvataan silti hienovaraisin vedoin:

suljen selaimen, ettei videomainos kuluttaisi niin paljon sähköä

kaipaan bensan tuoksua
sitä, joka tunkeutuu kaikkeen
lapsuuteen ja nuoruuteen
niin näkymättömänä & kaikkialla
että se on mahdollista unohtaa
eikä silti (s. 20)

Ylipäätään Kaikki mielii tuoda lyyrisen runouden sisään jotain, mikä sinne ei yleensä kuulu. Runon maailmaan uppoutuminen sohvannurkassa on helppo mieltää paoksi netin hillittömästä ärsykevirrasta; Vairisen kirja rikkoo tätä rajaa huoletta.

Monet huomiot digitaalisesta maailmasta ja sen ajallisesta kokemisesta tuntuvat erityisen samastuttavilta ja oivaltavilta, kuten ”avaan tietokoneen ja löydän eiliset välilehdet” (s. 54) tai ”joskus haluaisin palata hetkeen, jolloin en vielä tiennyt tätä / mitä nyt tiedän, kääntyä, kuten palauta aiempi tiedostoversio.” (s. 60)

Seuraavassa katkelmassa, jossa puhutellaan rakastettua, pikaviestisovelluksen ruutunäkymä ja luontolyriikalle ominainen ilmaisu asettuvat ironiseen suhteeseen vairismaisen rinnastuksen keinoin:

edestakainen liikkeesi online-tilaan ja takaisin kiihottaa minua
olet paikalla, vihreä piste
ja sitten katoat taas

se on
kuin valo laiturin nokassa
peilityynen öisen järven toisella puolen (s. 27)

Sekaisin menetyksestä sanoja

Kirjan loppuosassa muoto muuntuu omaelämäkerralliseksi proosaksi, kun Vairinen kertoo, kuinka Niemen kuolema katkaisi tavallisen oloisen arkipäivän. Tätä seuraa huomioita Don DeLillon romaanista Esittäjä (2001, suom. Helene Bützow), jota Vairinen kertoo tutkineensa yliopiston opinnäytteissään.

Vairisen elämää muistuttaen Esittäjän päähenkilö on nuori taiteilija, jonka puoliso kuolee äkillisesti. Teoksen käsittely nostaa esiin tärkeitä kysymyksiä siitä, kuinka aiemmat lukukokemukset heijastuvat traumaattisen tapahtuman jälkikäteiseen ymmärtämiseen. Vairisella tähän liittyy myös epätodellisuuden tunteita, kun samankaltaisuus oman elämän ja hänen paljon lukemansa romaanin välillä tuntuu niin voimakkaalta.

Tätä seuraa osasto runoja, jotka Vairinen on remiksannut päiväkirjateksteistään Teemu Tuovisen ohjelmoimalla Ruumena–työkalulla. Vairinen on käyttänyt runogeneraattoria sekoittamaan tekstinsä sanojen järjestyksen ja järjestänyt uusia tekstipätkiä säkeiksi ja säkeistöiksi. Poukkoilevaa ja syntaksia rikkovaa runopuhuntaa on luettava erityisen tarkasti, jotta erottaisin siitä ilmaisuja enkä vain sanoja perättäin. Yhtä kaikki runot välittyvät pehmeän hämmentävinä: ”kaikki kaikessa kysyy / ei yö tiedä, hetket, koko tyhjyys / tietämisestä täällä / puolitoista on tai viikkoa / muualla irti kaiken / yltyy kun minä ei huomannut / rakastan sinua kirjoittamalla” (s. 80).

Niemi kirjoitti digitaalista runoutta, ja runogeneraattoria hyödyntävät runot tuntuvat kunnian- ja rakkaudenosoitukselta hänelle. Tekstipinnan läpi kuultava päiväkirjateksti tuo lukemiseen intiimiä tuntua. Menetelmän myötä niiden tunnustuksellinen olemus hämärtyy, kuten myös raja yksityisen ja julkisen välillä. Fragmentoituminen ja koneen tuottama sattumanvaraisuus saattavat kuvastaa myös kirjoittajansa psyykkistä todellisuutta. Surun keskellä sirpaleista syntyy jotain uutta, ja kuolema ilmenee sattumanvaraisena mutta peruuttamattomana tapahtumana.

Apostrofin aika

Haluan vielä tarkentaa erääseen Vairisen käyttämään keinoon. Se on lyyrisessä runoudessa perinteinen ja saattaa verhoutua siihen. Kirjoitan sinulle puhuttelusta ja apostrofista.

Rakastetun puhuttelu on keskeisessä osassa jo Vairisen esikoiskirjassa ja Maisemissa. Kaikki eroaa aiemmista teoksista kuitenkin siten, että kirjan loppupuolella puhuteltava on peruuttamattomasti poissaoleva, kuollut. Runouden tutkimuksessa poissaolevan puhuttelua kutsutaan apostrofiksi. Teoksen haljennut muoto kuvastaakin myös puhuttelun liukumista apostrofiksi.

Klassisella apostrofilla on ylätyylinen, jopa pompöösi maine. Ei olekaan selvää, kuinka Vairisen kirja nykyrunoteoksena pitäisi siihen suhteuttaa. Kirjallisuudentutkija Jonathan Culler kirjoittaa apostrofista teoksessaan The Pursuit of Signs (1981, uud. painos 2001), ja huomioi osuvasti, kuinka nolostuttava ja teennäinen apostrofi voikaan olla romanttisen runoilijan puhutellessa vaikkapa luonnonilmiöitä. (”Oi länsituuli, syksyn henkäys tuima / jonk’ eestä lentää lehdet kuollehet”, puuskahti Percy Bysshe Shelley [suom. Jaakko Tuomikoski].)

Olennaista Kaiken kannalta on kuitenkin Cullerin löytämä apostrofin erityinen suhde aikaan. Apostrofi ei määräydy kronologisen, kertomuksellisen ajan mukaan, vaan ennemmin kirjoittamisen ajan mukaan. Tämä on keskeistä Kaikelle, sillä se käyttää sekä kertovaa että lyyristä muotoa. Kun kirja kertoo Niemen kuolinpäivän tapahtumista, lukija voi kuvitella ne uudelleen kronologisena tapahtumasarjana. Kertomuksen päätös kuitenkin vihjaa, että toisenlaisiakin ajallisuuksia on olemassa. Vairinen ei ollut läsnä Niemen menehtyessä, mutta kirjoittaa silti: ”Ja ajattelen, niin varmasti kuin ajassa voi liikkua, minä olin sinun kanssasi sinä hetkenä, kun se tapahtui.” (s. 71)

Apostrofin aika hämmentää läsnäolon ja poissaolon eroa. Kirjoittamisen ja lukemisen aika yhdistyvät apostrofisen kädenojennuksen kautta. Niinpä Vairisen kirjoittaessa runogeneraattorin avulla puhuteltu todella tulee takaisin:

juttelee yöllä kello sinä joka vaille kymmentä kuin on
seinät
yöllä pidempään enää näen
takaisin tulet
tulostetun kuin jonkun unta (s. 85)

Koneen arpomat ilmaisut ovat kummallisia: poissaoleva rakastettu on kuin kellonaika (pysäytetty ajallinen piste) ja seinät (läpipääsemätön raja). Yön pimeässä puhuja kuitenkin näkee hänet: tulostettuna eli digitaalisesta muodosta paperille painettuna ja unenomaisena. Tässä kohtaa ei ole keskeistä, mikä on totta kronologisen kertomuksen rajoissa. Culler toteaa apostrofista, että se on ”läsnäolon ja poissaolon leikkiä, jota ei määrää aika vaan poeettinen voima”. Hitaasti lukien Kaiken loppuosa aukeaakin erityisen voimakkaana ilmauksena menetyksen jälkeisen ajan ajattomuudesta.

Cullerin mukaan apostrofi ei kuvaa tapahtumia mutta onnistuessaan voi olla tapahtuma itsessään. Nimessään Kaikki tapahtuu niin paljon viittaa internetin tapahtumisen paljouteen, kun kohtaamme siellä kohtuuttoman määrän ärsykkeitä. Kaiken tämän rinnalle kirja tarjoaakin jotain hiljaisempaa mutta mahdollisesti merkittävämpää: lukemisen tapahtumaa kirjan sivujen välityksellä.

Ehkä jotkut kriitikot vain kokevat toisin sen, mitä pidän Vairisen kirjoituksessa leikkisänä ja humoristisena. Joka tapauksessa nämä piirteet saavat minussa aikaan ennemmin lämpimiä kuin viileitä tuntemuksia.

Leikkisää ja ennakkoluulotonta runoutta

Luin tätä varten aiempia Vairisen teoksista kirjoitettuja kritiikkejä, joihin oli kätevästi linkit hänen kotisivuillaan. Yksi toistuva piirre, johon arvioissa kiinnitin huomiota, oli puhe Vairisen runouden viileydestä tai kylmyydestä.

Tätä väitettä tekee mieli haastaa. Ehkä jotkut kriitikot vain kokevat toisin sen, mitä pidän Vairisen kirjoituksessa leikkisänä ja humoristisena. Joka tapauksessa nämä piirteet saavat minussa aikaan ennemmin lämpimiä kuin viileitä tuntemuksia.

Leikkisyys ja huumori ovat hänen teksteissään jotain sellaista, mikä aukenee minulle syvälle runojen muotoihin ja tunnelmiin kietoutuneina. Niinpä niiden affektiivisuutta voi olla vaikeaa toisintaa kritiikissä siteeraamalla, mutta yritän kuitenkin. Teknologiasuhteeseen Vairinen luo usein vinon hauskoja silmäyksiä: ”katson tietoa ja tieto katsoo takaisin” (s. 29).

Kaikki on kuitenkin teoksena sen verran kokeileva ja käsitteellinen, että en koe sen tuovan suuria muutoksia Vairisen kirjailijakuvaan. Omaelämäkerrallinen proosaosuus tarjonnee kuitenkin samastumisen mahdollisuuksia tekijän poetiikkaa muutoin vierastaville lukijoille.

Kaiken jälkimainingeissa toivon myös, että muutkin kirjoittajat lähestyisivät internetiä ja digitaalista maailmaa yhtä rohkeasti ja ennakkoluulottomasti kuin Vairinen tekee.

Olen vertaillut kritiikissäni Kaikkea Vairisen aiempiin kirjoihin ja vihkoon. Tällä olen halunnut ilmaista seuraavaa: hän on luonut jo reilussa puolessa vuosikymmenessä merkittävän tuotannon, josta voi lukea teoksia leikkaavia teemojen ja runokeinojen muunnelmia.

Kaiken jälkimainingeissa toivon myös, että muutkin kirjoittajat lähestyisivät internetiä ja digitaalista maailmaa yhtä rohkeasti ja ennakkoluulottomasti kuin Vairinen tekee. Internetin läpäisemään aikalaistodellisuuteen voi olla välillä tarpeellista ottaa kriittistä etäisyyttä, mutta antagonistisessa suhteessa kirjallisuuteen se ei ole. Vairinen kurkottaa kohti sekä lyriikan klassisia keinoja että digitaalisen median vaikutuksia kokemuksiimme. Näin hän tulee ilmaisseeksi jotain tärkeää runouden merkityksestä internetiin limittyvässä todellisuudessamme.

(Pieni anekdootti. Tämän kriitikin kirjoittamisen loppuvaiheessa suljin vahingossa tekstitiedoston tallentamatta sitä ensin ja osa kirjoittamastani tekstistä katosi. Kiivaasta internetin konsultoinnista ja varmuuskopioiden etsimisestä huolimatta palautettavaa tiedostoversiota ei löytynyt. Niinpä jouduin kirjoittamaan jo lähes valmiin lukuni apostrofista uudelleen.

Olin huomannut tiedoston hävinneen vasta muutaman päivän kuluttua kadonneen tekstin kirjoittamisesta, ja niinpä kirjoittaessani lukua uudelleen alkuperäisen argumentaationi sanamuodot olivat mielessäni enää irrallisina palasina. Siellä jossain muistissani se häälyi, vaikka en sitä sinulle voikaan tässä näyttää.)