Saturnuksen renkaat

Kertoja – oli hän nyt sitten romaanin minä tai riippumaton esseisti – kertoo kirjan alussa, miten hän sisäisen tyhjyydentunteensa ajamana lähtee vaeltamaan pitkin Itä-Englannin rannikkoa ja kuinka hänet päivälleen vuoden kuluttua toimitetaan Norwichin sairaalaan lähes täydellisessä liikkumattomuuden tilassa. Siellä hänen mielessään lähtee sitten käyntiin se vaelluksella hankittujen tietojen ja vaikutelmien muistiinmerkitseminen, josta syntyy tämän näköinen kirja.

Ja minä luin tätä tämän näköistä kirjaa lähes puoleen väliin, ennen kuin rupesin miettimään, onko tämä ylipäänsä romaani vai mikä, ensyklopedinen kummitustarinako. W. G. Sebaldin tuotannosta ensimmäiseksi suomennettu Austerlitz (Tammi, 2002) oli niin selvästi romaanihahmoon puettu fiktiivinen kudelma kuin Sebaldilta vain toivoa saattaa, siinähän on jopa kaksi aistittavaa henkilöä, joiden välille muodostuu kontrapunktinen vuorovaikutus: kertojana camus´lainen sivullinen joka nostaa kirjan päähenkilöksi Jacques Austerlitz –nimisen miehen ja romaanin sisällöksi hänen elämäntarinansa.

Saturnuksen renkaissa sen sijaan ei ole juuri muuta kuin tämä sivullinen, kasvoton, puhuva kertoja, joka ei alkusivujen tunnustuksia lukuun ottamatta kasva edes täyteen minuuteen; historia, kulttuuri ja menneisyyden pölykerrokset vain hengittävät hänen lävitseen.

Erikoisia romaaneiksi määriteltyjä kirjoja on toki kirjoitettu ennenkin – ja tullaan onneksi kirjoittamaan vastakin, jottei romaani lajina näivettyisi pelkäksi viihdyttäväksi tarinaniskennäksi. Lähes fetisistisessä esineellisyydessään Saturnuksen renkaat tuokin helposti mieleen esimerkiksi Kari Aronpuron kollaasiromaanin Aperitiff – avoin kaupunki (Kirjayhtymä, 1965), Alain Robbe-Grillet´n romaanin Labyrintissa (Tammi, 1964) sekä Claude Simonin romaanien barokkidekoraatiot ja visuaalisen havainnon pikkutarkan verbalisoinnin.

Lähes läpi koko romaanin minulla säilyi vaikutelma, että Sebaldilta puuttui sen romaanin edellyttämä ohut mutta kestävä lanka, jolla paketin saa pysymään koossa. Kirjan minä kertoo kaikesta East Angliassa näkemästään, siitä, mitä se on tuonut hänen mieleensä ja miten hän on tarpeen tullen lisätietoja saadakseen mennyt museoon tai arkistoihin penkomaan dokumentteja pelkkänä automaattisesti tallentavana silmänä. Silloinkaan, kun hän joutuu itärannikkoa ravistelevan hirmumyrskyn kouriin, hän ei tunnu olevan paikalla elävänä kokijana vaan jonkinlaisena haamuna luonnonvoimien armoilla, tavalla, joka tuo – oikeutetusti tai ei, mutta ainakin herkullisella tavalla – mieleeni Alejandro Amenábarin kummituselokuvien kummituselokuvan The Others.

Sebaldin kerronta on pahimmillaan rutikuivaa, melkein niin, että pelkää paperin syttyvän palamaan kynnen raapaisusta. Hänen käyttämänsä kerrontatekniikka näyttää pinnaltaan assosiatiiviselta, hiukan samaan tapaan kuin Claudio Magrisin Tonavassa tai Mikrokosmoksissa, mutta jostain syystä hän pidättäytyy mahdollisuudesta dynaamiseen ja vapaana soljuvaan kerrontaan.

Se nimittäin on juhlallista, jäykkää ja usein kummallisilla aasinsilloilla ensyklopedisia partikkeleita toisiinsa liittävää. Juhlallisessa hartaudessaan se tosin vastaa hyvinkin alaotsikkoa, jossa puhutaan pyhiinvaelluksesta, ja pyhiinvaelluksena Englannissa se tietysti palauttaa mieliin sekä Geoffrey Chaucerin (joka oli Ezra Poundin mukaan englannin kielen luoja) Canterburyn tarinat sekä sen modernistisen vastineen, T. S. Eliotin Murhan katedraalissa.

Sebald kertoo teoksessaan melkoisen määrä tarinoita ihmiselämästä, aina siitä varkaasta jonka tomumaja joutui teloituksen jälkeen ruumiinavaukseen ja Rembrandtin maalaukseen Tohtori Tulpin anatomianluento, siihen saakka, kun silkki tuotiin Kiinasta länteen, miten mulperipuu alkoi viihtyä Englannin vaihtelevissa sääoloissa ja miten silkkikutomot ja manufaktuuri kehittyivät 1700-luvun yhteiskunnassa. Monet tarinoista ovat liikuttavia, järkyttäviä, makaabereja tai pelkästään hauskojakin, mutta ne on kerrottu tarkoituksellisen kuivakiskoisella tavalla, ikään kuin tähdentäen, että itse elämä on jossain näiden kirjoitettujen rivien takana tavoittamattomissa.

Kun lopulta tajuaa, mikä merkitys etäännyttävällä kerrontatekniikalla on, kirja muodostuu voimalliseksi lukukokemukseksi ja avautuu moneen suuntaan. Ensinnäkin se pakottaa lukijan töihin; Sebald antaa tarkoin valitut ja parhaat mahdolliset raaka-aineet, mutta lukijan on hypättävä mukaan, ryhdyttävä yhdistelemään asioita, assosioitava pedantin kerronnan puolesta, luotava kaikki kadonnut uudelleen menneisyyden pölystä ja ruvettava tarpeen vaatiessa tutkimaan saadakseen lisää tietoa, mentävä sellaisiinkin museoihin, joissa Sebald ei eläessään ehtinyt käydä.

Thomas Browne on tämän hienon seikkailun keskeisiä haamuja. Ellei Sebald olisi joutunut Norwichin sairaalaan, hän ei olisi ehkä ikinä löytänyt Brownen harhailevaa kalloa, ja eräs kirjan läpäisevä jalo idea jäänyt löytymättä. Thomas Browne on Sebaldille samaa kuin Thomas Becket Chaucerille ja Eliotille.

Lukiessani Saturnuksen renkaita alkoi mielessäni sen läheisyyteen asettua toinen tärkeä kirja, J. R. McNeillin ja William H. McNeillin Verkottunut ihmiskunta – Yleiskatsaus maailmanhistoriaan (Vastapaino, 2007). Molemmat ovat hiukan kuivasti kirjoitettuja, Verkottunut ihmiskunta ehkä siksi että se on yhteenvedonomaista historiankirjoitusta, Saturnuksen renkaat taas siksi, että se on kirjoittajansa hyvin tietoinen tyyliratkaisu, mutta lukijalle, joka kaikesta huolimatta pitää mielensä vastaanottavaisena, nämä kirjat kasvavat merkittäväksi ja rikkaaksi kokemukseksi.

Kuten muissakin Sebaldin teoksissa, myös Saturnuksen renkaissa on kahdenlaisia ympättyjä aineksia: mustavalkoisia valokuvia ja vieraskielisiä sitaatteja. Valokuvien funktio oli Austerlitzissa huomattavasti arvoituksellisempi, nyt ne näyttävät esineellistetyn kaihoisassa romaanissa saavan lähes häpeämättömän nostalgisen merkityksen. Sitaatit taas ovat enimmäkseen englanninkielisiä ja kuulostavat siltä, miltä ne hyvin monien korvissa tänä päivänä kuulostavat, tutulta vieraalta kieleltä, ja viestinä siitä, että ollaan vieraalla maalla vaikka sen kulttuuri onkin tuttu.

Katoavaisuudesta on tuskin kukaan kirjoittanut niin kauniisti kuin W. G. Sebald tässä äärimmäisen pidättyväisessä kirjassa, joka on pragmaattisesti ahdas, mutta metafyysisesti arvaamattoman avara.