Valitut runot

Harold Bloom luonnehti häntä ”itsekeskeiseksi onanistiksi” mutta nosti silti kaanoniinsa; Ezra Poundin mielestä hän oli ”kuvottava” mutta samalla myös ”nero”. Poundin mukaan ”hän on Amerikka”. Harva kirjailija on tuotannollaan saanut aikaan niin ristiriitaisen ja persoonaan menevän vastaanoton kuin Walt Whitman. Tämän amerikkalaisuuden ikonin, seksuaalivähemmistöjen mannekiinin ja poliittisen runouden pioneerin monipolvista tuotantoa ja persoonaa valottaa nyt myös Markus Jääskeläisen suomennosvalikoima Whitmanin runoista.

Walt Whitman (1819-1892) oli runoilijana aikansa tuote. Hänen keskeisin työnsä, Leaves of Grass, muodostui puolen vuosisadan aikana amerikkalaisuuden ja demokratian ylistyslauluksi, ja se heijastelee Yhdysvaltain poliittisia ja kulttuurisia kriisejä ja kukoistuskausia sisällissodan vuosista taloudellisen kasvun ”kullattuun aikakauteen”. F. O. Matthiesen nosti 1940-luvulla tulkinnallaan amerikkalaisesta renessanssista Whitmanin demokraattisen kirjallisuuden kaanoniin, ja siitä asti hän on siellä pysynyt.

Ennen täyspäiväiselle kirjailijantoimelle antautumistaan lehtimiehenä ja puolueaktiivina toiminut Whitman oli mitä keskeisimmällä tavalla poliittinen myös runoudessaan. Hän ei väsy korostamasta poliittisen näkökulman oleellisuutta runojensa tulkinnassa edes lukuisissa esipuheissaan ja itse salanimillä kirjoittamissaan arvioinneissa pääteokseensa Leaves of Grass, jonka ensipainos ilmestyi vuonna 1855 ja viimeisin editio vain muutamaa kuukautta ennen runoilijan kuolemaa 1892.

Whitman pyrki runoudessaan sovittamaan yhteen amerikkalaisen demokratian keskeisiä ongelmakohtia, eritoten amerikkalaisen paradoksin individualismin ja massojen yhteiskunnan välillä. Jo itsenäistymistaisteluiden ajoista vallinnut ristiriita vahvan liittovaltion ja paikallisdemokratian välillä puhkesi katastrofaalisiin mittoihin 1860-luvulla. Poliittinen kriisi oli käännekohta myös Whitmanin kirjallisella uralla. Hänen pääteoksensa ydin rakentuukin sisällissotarunojen ympärille.

Ruumiillisuuden ylistyslaulu

Suomennosvalikoima alkaa pitkällä runolla ”Laulu itsestäni”, jossa korostuvat ruumiillisuuden ja individualismin teemat. Seksi, kieli ja luonto sulautuvat runossa hurmokselliseksi visioksi kaikesta siitä, minkä runon minä näkee ympärillään ja tuntee sisällään.

”Laulu itsestäni” on syystä aseteltu useimmissa laitoksissa vasta kehittelyn jälkeen. Pääteemana Leaves of Grass -teoksessa on vastakohtien yhdistäminen, yksilön ja massojen yhdistämisen poliittinen idea. ”Laulu itsestäni” on läkähdyttävässä subjektiivisuudessaan ja individualismissaan näennäisesti ristiriidassa tämän teeman kanssa. Toisaalta ensimmäisissä painoksissa runo oli kuitenkin vielä nimeltään ”Poem of Walt Whitman, an American”, mikä korosti runon nationalistista sävyä.

Runo juhlistaa kaikkia olemisen muotoja ja näkökulmia. Tämä kaiken sulauttava pyrkimys havainnollistuu suomennoksessakin pitkinä listoina erilaisista ammateista, paikoista ja toimista. Samoin myös lukuisat uskonnot ovat tasa-arvoisesti luetteloituina. Mikään ei näytä olevan vähäpätöistä tai ensisijaista, ”tasa-arvoiset vastakohdat tulevat esiin pimeän suojista”.

Whitman ei runossaan kumartele ketään mutta rakastaa kaikkia. Ristiriidat ja vastakohdat eivät sulaudu yhtenäiskuvaksi, vaan niitä pikemminkin tulee sietää: ”Puhunko itseni pussiin? / Sittenhän puhun. / (Minussa on tilaa, sisälleni mahtuu mitä tahansa.)”. Huomionarvoista on myös puheen keskeisyys näkemisen rinnalla: ”Puhe on näkemisen kaksoissisar”.

Moniulotteinen ja ristiriitainen minä, joka runossa ”Laulu itsestäni” eksplisiittisesti nimetään Walt Whitmaniksi, on kuitenkin vain osa kokonaisuutta. Runon lopussa tapahtuu minän sulautuminen osaksi luontoa, lukijan kengänpohjien tallattavaksi. Ruumiillisuus ei olekaan päämäärä itsessään vaan lähtökohta, joka käynnistää prosessin.

Ruumiillisuuden korostaminen sielun rinnalla palvelee Whitmanilla synteesin ajatusta, ajatusta vastakohtien yhtymisestä. Lopulta tärkeintä on liike ja kiertokulku: ”Pysähtymistä ei tule, ei voi tulla, koskaan”. Demokratia on Whitmanin korkein uskonto. Luontokin on osa demokratiaa, sen perustajana ja perustana mutta kuitenkin siihen elimellisesti liittyneenä.

Whitmanin kieli

Markus Jääskeläisen käännös on päällisin puolin soljuvaa kieltä ja uskollinen Whitmanin pyrkimyksille erityisesti sikäli, että suomentajakin viljelee puhekielisiä ilmaisuja ja ylipäätään luo puheenomaista tunnelmaa. Paikka paikoin jää kuitenkin hieman valju tunne. Whitmanin ääni ja meteli, hurmos ja kiihko, apostrofit ja korostukset, tyylien kirjo, jäävät täydellä tehollaan välittymättä.

Whitman ei näennäisestä yksinkertaisuudestaan huolimatta ole helppo käännettävä. Vaikkakin Whitman käyttää vapaata mittaa, silti sanojen ja tavujen pituuksilla on selkeä rytmillinen merkitys, ja hän hyödyntää myös sanojen yhdistelyä korostamaan rytmillistä kuviota. Sanojen yhdistelmät ja neologismit korostivat amerikkalaista ominaislaatua ja samalla Whitmanin poliittista päämäärää.

Toisaalta Whitmanin kieli muuttuu kokoelman edetessä ja erityisesti sisällissodan jälkeisissä runoissa tulee korostuneesti arkaistisia ja jopa elegisiä ilmauksia mukaan. Sama muutos on nähtävissä myös teoksen Leaves of Grass eri laitosten välillä. Siirtymässä on kyse Whitmanin näkemysten muuttumisesta materialismista kohti spiritualismia, ja samalla sanastokin muuttuu abstraktimmaksi.

On mahdollista, että niin kutsutun kuolinvuodeversion käytölläkin on ollut vaikutuksensa Jääskeläisen käännökseen. Jääskeläisen painotukset huomioon ottaen voisikin pitää virheenä käyttää myöhäisempää editiota. Whitmanin kielen konkreettisuus pääsee tehokkaammin esille varhaisemmissa laitoksissa. Vuoden 1892 versio on joiltakin osin siistitty.

Valikoiva käännös

Markus Jääskeläisen suomennoksen ohella Whimanin runoista on olemassa kaksikin varhempaa käännösvalikoimaa. Viljo Laitinen julkaisi 1954 valikoiman nimellä Ruohonlehtiä ja Arvo Turtiainen vuonna 1965 nimellä Ruohoa. Turtiaisen valikoima on näistä kolmesta kaikkein laajin. ”Laulu itsestäni” on ainoa runo, joka on kaikissa valikoimissa. Kaikissa kolmessa valikoimassa on mukana runoja niin varhaisvuosilta kuin vanhuuden päiviltäkin. Toisin kuin kahdessa muussa valikoimassa Turtiaisen valikoimassa myös sisällissotaan sijoittuvia runoja on melko laajalti esillä. Laitisen käännös on vaikutelmaltaan hieman vanhahtava ja lyyrillinen, kun taas Turtiainen suosii puhekielisempää ja konkreettisempaa ilmaisua.

Käsillä olevassa käännöksessä on nähdäkseni tehty selkeä temaattinen valinta, vaikkakaan Jääskeläinen ei kääntämis- ja valikointiperiaatteitaan valitettavasti tarkemmin esittele. Runojen valikointi vaikuttaa tietysti paljon siihen, mikä korostuu. Tässä valikoimassa konkreettiseen ilmaisuun pyrkivä luontolyriikka näyttäisi olevan etusijalla yhteiskunnallisiin teemoihin nähden.

Erityisesti korostuu fyysisen rakkauden teema, joka oli Whitmanin aikana erityisen poikkeuksellinen käsittelyn suoruuden vuoksi. Whitmanin johtoajatus, pyrkimys individualismin ja massayhteiskunnan välisen ristiriidan ratkaisemiseen, ei näy niin selkeästi; nationalismin ja sotaisuuden, ekspansionismin ja demokratian, tilan ja uudisraivaamisen teemat jäävät myös sivuun.

Valikoima on ongelmallinen sikäli, että siinä ei käännetä kokonaisuuksia vaan jätetään esimerkiksi osiosta ”Adamin lapset” pois sen ehkä keskeisin runo ”I sing the body electric”. Hieman kummallista on myös, että runosta ”Minua odottaa nainen” on jäänyt pois säe, jossa Whitman yhdistää seksiin jopa hallitukset, tuomarit ja jumalat. Kyseessä voi tietysti olla joko lipsahdus tai se voi johtua erosta painosten välillä, joskin omassa niin kutsutussa kuolinvuodeversiossani, jota myös Jääskeläinen ilmoittaa käyttäneensä, tuo säe on.

Jotkin käännösvalinnat ovat myös ongelmallisia. Whitman kuvasi vuoden 1876 esipuheessaan runoelmansa Leaves of Grass jaksoa ”Calamus” erityislaatuiseksi juuri sen poliittisen merkityksen vuoksi. ”Calamus”-osion runossa ”Raivaamattomilla poluilla” Jääskeläinen kuitenkin neutraloi epäpoliittiseksi termin ”comrades” kääntäessään sen ”ystäviksi”. Sama pätee myös ilmaisun ”the States” käännösvariantteihin.

Jääskeläisen käännös puolustaa paikkaansa hänen valikoimansa yhteydessä mutta ei tuo esiin ”Calamus”-jakson läpitunkevaa teemaa, tasa-arvoisuutta korostavaa poliittista toveruutta. On tietenkin myös mahdollista, että korostaessaan poliittista sanomaa Whitman pyrki siirtämään huomion pois miesten välistä fyysistä rakkautta kuvastavista kohtauksista ja samalla runoilijan ilmeisestä homoeroottisesta taipumuksesta.

Ilmaisujen kääntäminen yleisemmälle tasolle tai abstraktioiksi olisi kenties perusteltavissa Whitmanin myöhäisissä runoissa, mutta varhaisemmissa, sisällissotaa edeltävissä runoissa ilmaisu oli vielä konkreettista. Toisaalta Jääskeläisen tapa kääntää mahdollistaa Whitmanin luennan ilman kontekstin tuntemusta.

Jääskeläinen tulee kuitenkin itse asiassa syyllistyneeksi, tietoisesti tai tiedostamattaan, Whitmanin tulkitsijoiden helmasyntiin eli poliittisten teemojen sivuuttamiseen tai väheksymiseen. Jääskeläisen valikoima jättää pois Whitmanin tuotannon keskeisen elementin eikä siten tee sille aivan täyttä oikeutta.

Omine rajoituksineen Jääskeläisen valikoima on kuitenkin käyttökelpoinen johdatus erääseen puoleen Whitmanin tuotannosta. Lienee aiheetonta olettaa että Leaves of Grass saataisiin lähitulevaisuudessa kokonaan suomennetuksi, joten yksittäisten teemojen esille nostamisellekin on tilausta.