Vuosikertomus

Tämä on varsin kiinnostava kirja. Ja miksei olisi, onhan Werner Aspenström eräs ruotsalaisen kirjallisuuden klassikoista, eräs helmistä. Taata Saarikoski käänsi Aspenströmiä ammoin kokoelman, johon hän mahdutti vain osasen ystävämme tuotannosta. Kari Aronpuro on suomentanut tuhdimman, reilumman katsauksen Aspenströmin tuotantoon.

Kirja on saanut nimekseen Vuosikertomus, mutta yhtä hyvin (jos nimi vain rimmaisi yhtä vetoavasti) kirja voisi olla nimeltään Vuosikymmenkertomus, sillä Aronpuro on käynyt maukkaasti ja taiten läpi Aspenströmin uraa 1940-luvulta lähtien aivan runoilijan viimeisimpiin runoihin asti. Hienoja runoja, yli aikojen, yli muutosten.

Ja minusta juuri muutosten lukeminen näissä runoissa oli mielenkiintoista, hyvin valaisevaa. Aspenströmin julkaistessa ensimmäiset runokokoelmansa toinen maailmansota oli juuri päättynyt. Ruotsi alkoi kaupungistua. Muutettiin maalta, luonnosta, ruvettiin moderneiksi, tultiin tiedostaviin aikoihin, ruvettiin radikaaleiksi, ainakin puuhakkaimmat.

Suomi on käynyt läpi hyvin samantapaista, ja tässä vain on ruotsalainen hyvä runoilija, lyyrikko silminnäkijänä, ylöskirjaajana. Ihminen siellä kuitenkin kaiken keskellä oli, vaikka sitä monenmoinen tuiverrus ja varsinkin vieraus viskoi – ja tekee niin edelleen. Aspenström tuntui turvautuvan siihen mihin oli kasvanut, maahan, luontoon, siihen, että ei hän ihmisenä sen hääppöisempi ole kuin kana, kissa tai tuulessa haviseva koivu. Tai nimenomaan: on yhtä rikas, yhtä suuri, yhtä huikaiseva kuin kaikki ne.

Kiellän, en ole kirjailija!

Toinen, mikä minua viehättää Werner Aspenströmissä, on hänen kieltäymyksensä olla kirjailija. Ymmärrän semmoisen varsin hyvin, samaistun tuntemukseen. Kieltäytymällä Aspenström jätti itselleen vapauden, tilan kirjoittaa niin kuin kirjoitti, ja siinä teksti kiittää, ja ennen pitkää myös lukija. Tämmöinen  niuhotus ei tietenkään tarkoita, etteikö runoilija olisi ollut vilpittömän tyytyväinen kirjoittamaansa, ottanut kunniaa runoistaan, urastaan. Varmasti hän teki niin, mutta kunnia kuului hänen mielestään, näin uskon, yhtä lailla kaikelle mistä hän oli kirjoittanut.

Myös sille sardiinille, joka matkustaa T-baanalla ja haluaa rasian avautuvan merelle.

”Kaikki kompastuvat ja lentävät rähmälleen. / Jotkut elävät hyvin vanhoiksi. / Kuitenkin muistamme heidät käväisystään / pikavisiitillä. / Rauta, teräs ja kupari vanhenevat. / Tinarutto koettelee vanhaa kannua. / 200-vuotias huonekalu voi äkkiä luhistua. / Jotkut luottavat fennoskandiseen / taustaan, / toiset hyvään tahtoon. / Varmuutensa / tai epävarmuutensa vuoksi / ’hullu huolettomuuteensa kuolee’.”

Runon Asioiden tähänastinen järjestys, josta edellinen katkelma on, Werner Aspenström kirjoitti 1980-luvulla. En tiedä, oliko hänellä kissa hartioillaan, kun kirjoitti tai kun luki valmiin runon. Kuuluisassa kuvassa Aspenströmillä katti hartioillaan on ja runoilija itse katsoo myyttisen otuksen kanssa kameraan hyvin lunkisti.

Tämmöinen kirjoittamisen, lausumisen helppous vaatii työtä.

Tosin tietysti hänellä tukka hapsottaa vähän ja mustan paidan päällä on mustat henkselit, mutta sen kohtalokkaampi hän ei ole. Uskon kylläkin, ettei Aspenströmin tie kirjailijana ollut yhtään sen helpompi, yhtään sen automaattisempi kuin kenenkään muunkaan; tämmöinen kirjoittamisen, lausumisen (sillä sitähän hyvä runous aina on) helppous vaatii työtä. Ei välttämättä aina kynä kädessä tai näyttöpäätteen ääressä istuen, vaan ympäröivän kanssa sopusointuun pyrkien.  Niin että lopulta katin ronttelo loikkaa kirjoittajan harteille, ja se on hyvin luonnollinen juttu.

Vähän kuin kirjoittamisen henki materialisoituisi tuossa kippurahännässä, pitkäviiksisessä.

Hedelmällinen yhteistyö

Vuosikertomus on mittavan kokoinen opus, liki parisataa sivua. Luin sitä pätkitellen joulun tietämillä, panin luvut poikki jonkin vuosikymmenen vaihtuessa, palasin jälleen Kertomuksen pariin jonkun päivän päästä, raketit räiskähtelivät taivaalla.

Kari Aronpuro on ymmärtääkseni kääntänyt Aspenströmiä verkalleen. Olemme saaneet nauttia maistiaissikermiä muutamissa Aronpuron omissa runokokoelmissa (muiden muassa Mikä tahans , 2003 ja Lehmän henkäys, 2008). Ja ne ovat jatkaneet siellä erinomaisen hyvin Aronpuron omaa lausetta.

Nyt ilmeisimmin plakkari on Aspenströmin osalta käyty läpi. Aronpuro on selvästi kääntänyt nämä runot ilokseen, omaa sanaansa herättääkseen, kiittääkseen, vaaliakseen. Ja mikäs sen miellyttävämpi tapa vaalia ja kiittää kuin lukea oivallista kollegaa.

Ja meidän muiden lukea, mitä hedelmällinen yhteistyö on tuottanut.

”Ennen kuin maaliskuu menee mailleen / pari sanaa potkukelkasta, / kylätien verrattomasta kulkuneuvosta, / jäätyneen järvenselän uppoamattomasta paatista. / Maalaamattomana, kankeana, mutta ohjattavana / se vartosi veräjällä / keula kohti metsänrajaa, / variksia ja vaatimattomia taloja. / Vanttuut kiertyivät kädensijaan, / pieksu ponnisti planeetasta / ja niin sitä mentiin // osuuskauppaan.”