Duras, rakastettuni

Albert Einstein kammosi vuoria, Marguerite Duras varoi merta. Ikuisuuden monumentteina vuoret eivät sopineet Einsteinin teoriaan ajan suhteellisuudesta. Meri puolestaan oli haasteellinen elementti Duras´n kaltaiselle havaitsijalle, joka etsii ajasta ainutlaatuista hetkeä, muistoa joka täyttää ja peittää elämän.

Jos sanoo, että Duras oli omistautunut vain rakkauden tematiikalle, on yhtä kuin sanoisi, että Einstein oli hieman matkustellut mielikuvituksessaan. Tematiikka, jossa rakkauskin on vain osatotuus, liittyy Duras´lla muistamisen taitoon ja taiteeseen. Ei ole parempaa johdatusta rakkauden merkkioppiin kuin Duras´n elokuvakäsikirjoitus ”Hiroshima rakastettuni” (1959) eikä ajattomampaa romanssia kuin ”Rakastaja” (1984; 1985), Duras´n kuvaus hänen nuoruutensa Vietnamista.

Intohimoinen suhtautuminen muistin ja muiston absoluuttisuuteen teki Marguerite Duras´sta (1914-1996, alunp. Marguerite Donnadieu) vielä vanhuusvuosillaan klassikkokirjailijan. Hänen proosarunollista, monologimaista ilmaisuaan voi olla periaatteessa helppoa jäljitellä, mutta
on mahdotonta omistautua muistamisen ehdottomuudelle samalla antaumuksella kuin Duras – ellei kyse ole sitten Duras´ta koskevasta muistosta.

Yann Andréan ”Duras, rakastettuni” (alunp. 1999) on muistelmateos, joka aavemaisella tarkkuudella noudattelee kohteensa kirjoitustyyliä. Andréa kertoo viimeisistä kuudestatoista vuodesta, jotka hän vietti ihailemansa kirjailijan rinnalla sihteerinä, ystävänä ja muusana. Pariskunnan tutustuessa toisiinsa Andréa oli 28-vuotias diletantti, Duras 66-vuotias kansainvälisesti tunnettu taiteilija.

Sen lisäksi, että Andréa kirjoitti puhtaaksi Duras´n sanelun mukaan tämän viimeisiä teoksia, hän oli Duras´lle elävää materiaalia. Kirjailija muokkasi Andréasta läsnäolevaa muistoa, niin kuin hän oli muokannut omasta nimestään ja omista muistoistaan itselleen kelpaavan kertomuksen. Vanhan diivan, vanhan rakastajan ja ylipäänsä vanhan ihmisen vapaudella Duras vaati ihailijana luokseen tullutta Andréaa noudattamaan täsmällisesti toiveitaan.

Andréa muistaa saamansa kohtelun ihaillen kuin vakuuttuneena siitä, että hänet on tarkoitettu Duras´n materiaaliksi. ”Kaikkien näiden vuosien aikana hän ei kertaakaan kysy, mikä minusta olisi hauskaa, ei ole ruokalistaa josta hän ei päättäisi, ei autoajelua jonka kohdetta hän ei määräisi, hänelle ei tule mieleenkään kysyä minne minä haluaisin tai mitä haluaisin syödä.”

Andréa esittää hyväksyneensä muusan roolin mukisematta. Hän oli rakastunut Duras´han samalla seksuaalisuudesta riippumattomalla ehdottomuudella kuin Duras´n tarinoissa ihmiset rakastuvat toisiinsa. Niissä rakkaus on lahja tai lahjakkuutta, jonka tarkoitusperiä ei voi kysellä; ihmeen kaltaisen lahjan avulla on oikeus luoda omien kuvitelmien maailma. Duras ikuisti rakastajansa paitsi kirjoihin myös avantgarde-filminä mainetta saaneeseen elokuvaan ”L´Homme Atlantique” (1982).

Pseudo-Duras

Andréan ja Duras´n elämäntapaan voi tutustua Duras´n näkökulmasta teoksessa ”Emily L.” (1987; 1989). Siinä pariskunta vaeltelee meren rantamilla ja seuraa sekä lomalaisten että merenkulkijoiden elämää. Keskeiseksi muodostuu tarina merikapteenin rakastamasta naisesta, muistelo, joka keskittää pariskunnan ajatukset elämän ja siitä kirjoittamisen rajallisuuteen.

Teoksen Duras-hahmo toteaa, että hänen on pakko kirjoittaa Emilystä ja kapteenista, koska hän ei pysty kirjoittamaan sitä läsnäolevaa ”perättäisistä mielentiloista” syntyvää tarinaa, jota hän elää muusansa kanssa. Kirjan Duras myös syyttää muusaansa siitä, että tämän kirjoittamattomuus estää häntäkin kirjoittamasta. Rakkauden mittapuuksi tulee kirjallinen dialogi. Niin ”Emily L.” -kirjassa kuin muissakin Duras´n teoksissa rakkaus on kykyä omistautua toisen ihmisen sanoille ja toisen muistamiselle.

Vaikka Duras on tunnettu myös draaman ja elokuvan piirissä, hänen henkilökohtaisin riivaajansa oli kirjoitus, sen tutkiminen, mikä on muutettavissa kirjoitukseksi. Ilmaisutyylin lisäksi Yann Andréa on omaksunut täydellisesti Duras´n semioottiset periaatteet, eivätkä ne olisikaan erotettavissa muistamisen ja kirjoittamisen rajoja tutkailevasta kielestä. Duras´-lainen maailma on niin pinttyneen semioottinen, hurmioituneen hyperleksian maailma, että sitä eivät kestä edes lukea kuin ne, joille kirjoittaminen on enemmän tai vähemmän elinehto.

Duras esimerkiksi tutki, voiko henkilökohtaiselle muistolle antaa pysyvää nimeä Hiroshiman jälkeisessä maailmassa. Samalla tavoin Andréa tutkii sitä, voiko rakkaudesta enää kirjoittaa muun nimen kautta kuin ”Duras”. Hänen yksityinen maailmansa on ollut niin pitkään ja perusteellisesti omistettu Duras´lle, ehdottoman muistamisen semiootikolle, että Duras peittää näkyvyyden muun maailman historiaan. Jokainen uusi tilanne rakkaudessa merkitsee mahdollisuutta uuteen kirjaan, ei sopeutumista maailmaan ja sen historiankirjoitukseen.

Vasta tätä pseudo-Duras´ta lukiessaan tajuaa, kuinka keskitettyä ja hiottua Duras´n oma ilmaisu lopultakin oli, vaikka se näytti omistautuneen muistamisen taiteelle. Andréan teoksesta voi täydentää käsityksiään Duras´sta, mutta kokonaisuutena teos on tuskastuttavan pitkä ja henkilökohtainen.

Kun Andréa pääsee sanomaan kaikkensa yhteisestä elämästä Duras´n kanssa, ei jutulle näy laitoja eikä loppua. Muistelo ponnahtaa liikkeelle innoituksella, joka salpaa lukijan oman kielen ja pakottaa pysymään mukana parisenkymmentä sivua, sitten hengästyttävä rytmi muistin ja muistojen merkitsemisen välillä alkaa puuduttaa.

”Pelkään rakastavani teitä vähemmän kirjoittaessani”, tunnustaa Andréa muistojensa Duras´lle. ”Ikään kuin sanat todentaisivat teidän katoamisenne, aivan kuin suruaika olisi päättynyt.” Sitä arkisempaa, elävää Duras´ta ja etenkin tämän alkoholismia Andréa oli käsitellyt jo teoksessaan ”M.D.” (1982).

Happipullo huulillasi

Yli 200-sivuisessa tarinassa on vähän konkreettista tapahtumista ja paljon kirjoitusta kirjoituksesta, muistojen kääntelyä puoleen ja toiseen. Duras´-laisessa maailmassa rakastavaisia yhdistää lapsen sijaan kirjallinen luominen, tosin Andréan ja Duras´n tapauksessa yhdistävä harraste oli myös alkoholismi.

Lopulta viinipullot muuttuivat sinnittelevän vanhuksen happipulloiksi, sekä konkreettiseksi että metaforiseksi apukeinoksi jatkaa elämää yli niiden vuosien, joita oli vielä osattu odottaa tai pelätä. Kuoleman jälkeen Duras´n tarinoista tulee osa Andréan materiaalia. Myös muusalle rakastettu on enemmän kuin pelkkä ihminen: Duras merkitsee kaikkea kirjoittamaansa ja
etenkin niitä teoksia, joita Andréa kirjoitti rakastettunsa sanelusta.

Andréan muistelmissa Duras´n kuolema sijoittuu jo teoksen puoliväliin, mutta fyysinen kuolema ei merkitse paljoakaan tarinassa, jota Andréa kokee elävänsä ja jota hän vaivalloisesti pyrkii muuttamaan kirjoitukseksi. Hän yrittää noudattaa Duras´n taiteellista vaatimusta, että on unohdettava kaikki aiempi kirjallisuus luodakseen uutta ja vapautuakseen itselle
kuulumattomien muistojen taakasta.

Niinpä Andréan muistelulle ei ole mitään biografian lajityyppiin tai ylipäänsä kertomukselle ominaisia rajoituksia. Tarina ryöppyää ja kääntelee yksityiskohtia sillä antaumuksella, jolla rakastaja kertoilee rakastetustaan hieman liiankin empaattiselle yleisölle. Riippuu lukijasta, kuinka empaattisesti hän jaksaa suhtautua kahden elämäntapaskribentin lauseista laadittuun lemmenpesään.

Suomentajaparin kunniaksi on sanottava, että he eivät kertaakaan onnahda selkeästä puhemaisesta rytmistä. Mutta jos kustantajan tarkoitus oli esitellä Duras´n elämä ja teokset suomalaiselle lukijakunnalle, kriittisempi ja silti kohteelleen omistautunut teos olisi löytynyt Laure Adlerin laatimasta elämäkerrasta (1998; englanniksi ”Marguerite Duras: A Life”, 2000).