Runokokoelma Kirjoitusmerkkien meri on ensimmäinen suomennos – ja ylipäänsä ensimmäinen käännös – japanilaisen Yumi Fuzukin (s. 1992) tuotannosta. Annikin runofestivaaleilla viime kesäkuussa vierailleeseen Fuzukiin suhtaudutaan kotimaassaan ilmeisesti jonkin sortin runouden ihmelapsena; runoilijan omien sanojen mukaan nyt suomennetun kokoelman tekstit on kirjoitettu 14–17-vuotiaana.

Tämä tuntuu suomennosta lukiessa hetkittäin vaikealta uskoa. Kirjoitusmerkkien meri kun on paitsi suorastaan hämmästyttävän kypsä ja omalakinen kokonaisuus, myös millä hyvänsä mittarilla aivan ensiluokkaista lyriikkaa.

Kirjoitusmerkkien meri on millä hyvänsä mittarilla aivan ensiluokkaista lyriikkaa.

Fuzukin runot kirjoittuvat teoksessa kahlitsemattoman, valtoimenaan purskahtelevan ilmaisuntarpeen synnyttämiksi. Merkitysten tai sanoman sijaan kokoelman fokus kiertyy nimenomaan ilmaisun hetkellisyyden ja ainutkertaisuuden ympärille. Esimerkiksi kokoelman päättävässä, ”Rondoksi” nimetyssä proosamuotoisessa tekstissä ilmaisemisen elastinen liike suuntautuu runosta abstrahoitujen sisältömerkitysten sijaan tekstin, lukijan ja maailman välisten kytkösten hahmotusprosessiin:
Haluan ilmaista. Annan tyhjän käteni tai saan sen takaisin. Kuka sinä olet on miekka ja se uhkaa minua. Sen kärki on hiottu teräväksi ja verisuonissa kuohuva kiihko on aina kiehumispisteessä. Miksi ruumiini tavoittelee yhteyttä maailmaan? Jälleen kerran, kaikki katoaa ja <minä> lähtee liikkeelle.

Motiivien vellova detaljimeri

Kirjoitusmerkkien meren ilmaisullinen dynamiikka rakentuu pohjimmiltaan kahden keskeisen elementin varaan. Yhtäältä huomio kiinnittyy vaikutelmaan runonmuodon vapaudesta. Kokoelman teksteissä säe- ja proosamuotoiset katkelmat lomittuvat, kasautuvat ja sotkeutuvat toisiinsa tavalla, joka rakentaa runoihin paitsi rytmisiä kontrasteja ja suunnanmuutoksia, myös herkullista hallitsemattomuuden tuntua.

Muoto ei ohjaa, kahlitse tai rajoita tekstin liikettä, vaan mieltyy ennemminkin ilmaisun vitalistista purskahtelua hädin tuskin kasassa piteleväksi heikoksi ydinvoimaksi. Runo notkahtaa milloin etu- milloin takakenoon, mutta pysyy kuin ihmeen kaupalla lopulta aina pystyssä.

Runo notkahtaa milloin etu- milloin takakenoon, mutta pysyy kuin ihmeen kaupalla lopulta aina pystyssä.

Toisaalta kokoelman tekstejä luonnehtii sanasto- ja sisältötasoilla varsin omintakeinen, lähinnä unen tai muiston sumeaa logiikkaa muistuttava detaljirikkaus. Runoanalyysin kielellä ilmaistuna motiiveilla on Fuzukin teksteissä korostunut painoarvo.

Usein kerronnallisen tenhon ryydittäminä tilannekuvauksina käynnistyvät runot takertuvat herkästi johonkin ensi alkuun merkityksettömältä vaikuttavaan yksityiskohtaan, josta runo saa yllättäen täysin uuden suuntiman. Tällainen metodinen tempoilu paljastuu teoksen poetiikkaan sekä runojen ilmaisemaan ihmis- ja maailmankuvaan olennaisesti kuuluvaksi elementiksi:
Mihinköhän olen hukannut / elämäni tarkoituksen? / Kenellä riittää itsevarmuutta uskoa / voivansa kuolla kauniisti? / Enkö olekin tuulen viemä puunlehti, / tai jos en sitä, niin ehkä tupakantumppi, / jota juuri hyväilit kengänpohjallasi? / Jos takertuu liiaksi olomuotoonsa, / putoaa vielä. / ’Minne?’ / Sillan alle.

Sanan ja runon ruumiillisuudesta

Yksinomaan aihetasolla tarkasteltuna kokoelman runoissa ei ole sinänsä mitään ihmeellistä. Tekstit hahmottuvat useimmiten teini-ikäisen koululaisen arkea tavalla tai toisella käsitteleviksi kiihkeiksi purkauksiksi. Toistuvat motiiviset elementit, kuten äiti, koulukirjat, nahkaiset kengät sekä erilaiset anatomiset ja seksuaalisväritteiset ilmaukset rakentavat yhdessä minävetoisen puheenomaisuuden kanssa vaikutelmaa runoilmaisun intiimistä tunnustuksellisuudesta.

Fuzukin teksti ei kuitenkaan missään vaiheessa tyhjene tai pysähdy minän näennäisen itseriittoiseen subjektinpalvontaan. Keskeislyyrinen asetelma hajoaa toistuvasti motiivisten, usein tavalla tai toisella ruumiillisuuteen kytkeytyvien yksityiskohtien eksyttäväksi sotkuksi.

Suomalaisen runouden väitetty kokeellistuminen ja Fuzukin kokeilevuus osuvat ajallisesti hämmentävällä tavalla yksiin.

Ilmaisun ruumiillisuus ilmenee teoksessa paitsi runojen motiivi- ja aihetasoilla, myös runot muodostavien sanojen ruumiillisuutena, kirjoitusmerkkien materiaalisena merenä. Sanat ja niiden yhdistelmät eivät toisin sanoen toimi kokoelmassa yksinomaan merkityksellistävinä, jonnekin tekstin ulkopuolelle viittaavina komponentteina, vaan teksti kiinnittää huomion myös omaan aineelliseen oliollisuuteensa. Runominä onkin kokoelmassa alituisessa kirjoitukseksi aineellistumisen prosessissa:
Kun sokaistuneena lähden ryömimään, äänteet saavat minut kiinni. K, ä, s ja i tarttuvat käteeni, s ja pitkä u painuvat suulleni; m, i, n ja ä juurtuvat minuun, sanojen äänteet jäävät loisimaan sisälleni. Tällä rutiinilla ei ole loppua. Minähän haluan vain kirjoittaa runoja.

Suomalaisen nykyrunouden lähihistoriaa tunteva lukija ei saata olla painamatta merkille ajallista yhteyttä Fuzukin ilmaisutyylin ja kotimaisen runouden ilmiöiden välillä. Kirjoitusmerkkien meri julkaistiin alun perin vuonna 2009, ja myös kotimaisella runokentällä juuri edellinen vuosikymmenen vaihde mieltyy kielen materiaalisten piirteiden korostumisen ja runominän keskeislyyrisen mestarikoodin kyseenalaistumisen ajanjaksona. Esimerkiksi sellaiset teokset, kuten Henriikka Tavin Esim. Esa (2007), Olli-Pekka Tennilän ololo (2008) sekä Harry Salmenniemen virrata, että (2008) ja Texas, sakset (2010) tulevat kielikäsitystensä valossa liki Fuzukin tekstejä.

Tällainen yhteys on tietysti mitä ilmeisimmin sattumaa, mutta sitä suuremmalla syyllä tavattoman mielenkiintoinen. Suomalaisen runouden väitetty kokeellistuminen ja Fuzukin ”maansa runouden mullistanut varhaiskypsä kokeilevuus” osuvat ajallisesti hämmentävällä tavalla yksiin.

Merkistöt, merkitykset, konteksti?

Fuzukin runoteos on kaikin puolin – kenties turhan vaatimatonta ulkoasuaan lukuunottamatta – hieno julkaisu. Suuri rooli kokonaisuuden onnistumisessa lankeaa luonnollisesti suomentajan harteille. Mayu Saaritsan käännös muljahtelee, kipittää, kompuroi ja ryöppyää eteenpäin verrattoman sävyrikkaana kielenä. Runoja on ilo lukea; ilmaisun poikkeuslaatu välittyy suomenkielisestä tekstistä erinomaisesti.

Suomentaja Saaritsa on liittänyt julkaisuun myös suppeahkot jälkisanat, joissa keskitytään runoilijan nuoren iän ja runoilmaisun ominaispiirteiden ohella joihinkin käännöstyön haasteisiin. Saaritsa kiinnittää huomion muun muassa lähtö- ja tulokielen erilaisiin merkistöihin: joitain merkkejä on suomentajan mukaan täytynyt korvata toisilla, jotta tavoiteltu merkitys tai vaikutelma on saatu välittymään parhaalla mahdollisella tavalla.

Tässä kohdin itselläni käy yhtäältä mielessä, että noinkohan ne merkitykset sitten ylipäänsä toimivat, siirtyilevät muuttumattomina, staattisina abstraktioina merkistöistä toisiin? Toisaalta huomaan tuumaavani, että näitä suomennosratkaisujen perusteluita ja vertailuja lähtökielen ilmiöihin olisin lukenut kernaasti lisää. Nyt esimerkiksi käännöksessä viljalti käytettyjen kulmasulkeiden funktio ja alkukielinen konteksti jää pääosin arvailujen varaan.

Oletan, että kyse on enfant terriblen esikoisteoksesta, mutta mistäs sitä näistä ihmelapsista koskaan tietää.

Yhtä lailla jäin kaipaamaan edes jonkinlaista pintapuolista esittelyä japanilaisen nykylyriikan suosituimmista tyylisuunnista. Kun Fuzuki kerran nimetään kokoelman takakannessa maansa runouden mullistaneeksi kirjailijaksi, olisi koko lailla olennaista tietää edes jotain siitä viitekehyksestä, jonka sisälle tällainen runollinen mullistus paikantuu. Japanilaisen nykyrunouden tuntemus kun on ainakin omalla kohdallani vain välttävää tasoa.

Kontekstia olisi mahtunut kansainväliseen käännösdebyyttiin muutoinkin enemmän. Esimerkiksi tekijän bibliografiset tiedot etu- tai takaliepeessä olisivat tulleet tarpeeseen. Nyt Kirjoitusmerkkien mereen viitataan julkaisussa ainoastaan Fuzukin ”keskeisiin” teoksiin kuuluvana kokoelmana, mutta tieto kokoelman roolista kirjoittajansa tähänastisen tuotannon osana jää varmistumatta. Itse päädyin lopulta olettamaan (!), että kyse on enfant terriblen esikoisteoksesta, mutta mistäs sitä näistä ihmelapsista koskaan tietää.

Yhtä kaikki, Kirjoitusmerkkien meri on ulkoasunsa arkisuudesta ja viitekehystensä keveydestä huolimatta vallankin tervetullut, kotimaisessa kontekstissa vieläpä verrattain poikkeuksellinen julkaisu. Yksittäisten runoilijoiden yksittäisten teoskokonaisuuksien käännösjulkaisut kun tuntuvat olevan alati hupeneva luonnonvara, jonka korvaamiseen yhtäläisen harvinaiset, joskin usein jo lähtökohtaisesti puolivillaiset valittujen runojen laitokset tuskin sellaisenaan riittävät.

Jaa artikkeli: