Kyynelten teknologiasta

”Ole valmis kun valo vuorilla antaa merkin nouse ja kulje /
niin kauan kuin veri pyörittää tummaa tähteä rinnassasi /
(—) toistele ihmiskunnan vanhoja loitsuja satuja ja tarinoita /
sillä siten saavutat hyvän jota et saavuta /
toistele tärkeitä sanoja toistele hellittämättä /
kuten ne jotka kulkivat erämaassa ja kuolivat hiekkaan”

Zbigniew Herbert (1924–1998) syntyi ensimmäisessä maailmansodassa itsenäisyytensä takaisin saaneessa Puolassa ja nousi sotien jälkeen yhdeksi tärkeimmistä, käännetyimmistä ja palkituimmista puolalaisista runoilijoista. Nuoren Voiman Liiton ja WSOY:n käännöslyriikkasarjassa ilmestynyt runokokoelma Kyynelten teknologiasta (2005) on suomentaja Jussi Rostin valikoima kattava kooste Herbertin tuotannosta eri aikakausilta. Runot on poimittu kokoelmista Valonsäde (1956), Hermes, koira ja tähti (1957), Esinetutkielma (1961), Kirjoitus (1969), Herra Cogito (1974), Raportti piiritetystä kaupungista (1984) ja Myrskyn jälkisanat (1988).

Herbertiä kuvataan usein termeillä ”eettinen runoilija”, ”moraalisen vastuun kirjailija” ja ”kriittinen ajattelija”. Runoilijan tuotannossa vahvoina elementteinä ovatkin ihmisen vastuu ja yleisinhimilliset velvollisuudet. Herbert on arvotietoinen, hän haluaa runoudellaan kosketella niin yksilöllistä kuin kollektiivistakin omaatuntoa. Arkeen pysäyttäminen, arjen yksityiskohtien laveeraus irrationaaliseen ulottuvuuteen ja siten korkeampaan merkitykseen tuo Herbertin runouteen mielenkiintoisen sävyn: runojen taustalla on opetus, neuvo tai jopa käsky, jonka noudattaminen on vastaanottajan kapasiteetin varassa.

”Kaikki ihmisen sisäelimet ovat karvattomia ja sileitä. Karvattomia ovat maksa, suolet ja keuhkot. Vain sydämessä on karvoja – punertavia, tuuheita, toisinaan hyvinkin pitkiä. Se on paha juttu. Sydämen karvat haittaavat verenkiertoa kuin leväkasvusto. Usein niihin pesiytyy matoja. Pitää rakastaa todella paljon, jotta voisi nyppiä lähimmäisen sydänkarvoista noita pieniä ja kihiseviä loiseläimiä.”

”Älkää ryhtykö valvomaan moraalia”

Kyynelten teknologiasta johdattaa lukijan paitsi eettisen valveutuneisuuden äärelle myös huumorin lähteille. Herbert on maailman ja ihmisen kuvaajana tarkka havainnoija, jonka toisinaan hyvinkin absurdi ajatuksenjuoksu saa hymyilemään. Herbert ei kuitenkaan vitsaile huvikseen: hänen huumorinsa on terävää ironiaa, joka pistää piikkejään lukijaan ja usein myös tekijään. Runossa ”Kana” törröttäväpyrstöinen ja kalvosilmäinen kana, joka laulun irvikuvalla anelee naurettavaa, pyöreää ja tuhruista munaa, rinnastuu runoilijaan.

Naiivit eläinhahmot luovat Herbertin runokuvissa useampiakin allegorioita. ”Susi ja lammas” -runossa esitetään uusi versio Aisopoksen opettavaisesta eläinsadusta. Runon moraali pätee liiankin hyvin nykypäivän maailmankatsomukseen: susi syö lampaan siitä huolimatta, että tämä ei ole salaa seikkailemaan lähtenyt tyhmyri vaan kiltti karitsa omassa karsinassaan. Susi ei oikeastaan tiedä miksi tekee näin, se epäilee että joku varmasti myöhemmin lisää tarinaan opetuksen. Runon lopussa opetus jo onkin: ”Rakkaat lapset, älkää tehkö niin kuin susi. Älkää ryhtykö valvomaan moraalia.”

Sodan aiheuttamat traumat heijastuvat Herbertin runoudessa monisyisesti. Omakohtaiset kokemukset näyttäytyvät esimerkiksi runossa ”Maa”: ”Aivan tämän vanhan kartan kulmassa on maa, jonne ikävöin. Se on omenoitten, kukkuloitten, laiskojen jokien, kitkerän viinin ja rakkauden maa. Ikävä kyllä iso hämähäkki kutoi verkkonsa sen ylle ja sulki unelmien portit.”

Runoilijan synnyinkaupunki Lwów jäi toisessa maailmansodassa neuvostomiehityksen jalkoihin. Myöhemmin kommunistit julistivat Herbertin julkaisukieltoon eikä hän löytänyt enää paikkaansa Puolassa, vaan vietti pitkiä aikoja muun muassa Ranskassa, Saksassa, Kreikassa ja Etelä-Amerikassa. Koti-ikävä ja sodan mukanaan tuoma ahdistus heijastuu useissa varhaisemman kauden runoissa: ”muistan hiukset posken varjon / hauraat sormet ja nukkuvan pään raskauden / kuka tuhosi pesän kuka kokosi / välinpitämättömyyden kummun jota ei ennen ollut”.

Kätketty tunne ja riisutut enkelit

Zbigniew Herbertin runous on melko minimalistista, yksinkertaisuudessaan kaunista. Elleivät runot kokonaisuudessaankin ole lyhyitä, ainakin säkeet ja säkeistöt ovat. Näennäinen yksinkertaisuus kätkee sisäänsä monimaailmaisen merkityksen. Konkreettisuus päältä katsoen tukahduttaa tunteen, mutta hetken kuluttua jotain aukeaa. Herbert kätkee portteja syvyyksiin, joita kansoittavat sotien tuskia itkevät äidit, maata verellään valelleet sotilaat, joilta ”on riisuttu nuoruus kuin paita tuomitulta” ja myös kuolevat sanat. Herbert ennakoi tulevaisuuden teknologiaa jo vuonna 1957 pohtiessaan hajoavia sanoja, runoilijan jäämistöä, joka ei ehkä enää eläkään tekijänsä kuoleman jälkeen. Bittimaailmaan hukkuminen ei ehkä vielä ole kysymyksessä, mutta sen esiasteet ovat havaittavissa. Kaiken yllä leijuu vahva analyyttisyys, briljantti intellektualismi, tunteen järkeistäminen ja järjen valta.

Herbertin runotuokioissa vierailevat usein enkelit. Ne eivät kuitenkaan edusta rakkautta tai toivoa, vaan usein enkeleiden esilletulo on raadollista ja satuttavaa. Tuntuu kuin runojen minä olisi menettänyt uskonsa enkeleiden olemassaoloon ja tajunnut nekin katoavaisiksi, aikaan mureneviksi. Runossa ”Enkelin kuulustelu” enkelistä muokataan syyllisyyden ruumiillistuma kidutusmenetelmin, enkelistä tehdään tuskien taideteos: ”raudalla ruo’olla / avotulella / merkitään / hänen kehonsa rajat // isku takaapäin / kiinnittää selkärangan / lätäkön ja pilvenhattaran väliin // muutaman yön jälkeen / työ on valmis / enkelin nahistunut kurkku / on kuuliaisuudesta tahmea”.

Enkelit ovat nykyajan sotien maailmassa toimettomuudesta kalpeita, niiden hymy on yhtä valju sekä ylösnousemuksen että katastrofin edessä. Toisaalta enkelit ovat kyllä paikalla mutta luhistuvat liian suuren taakkansa alla:

”Räjähdyksen vaiettua /
hiljaisuuden vaiettua /
sykkii vaikerrus kuin elävän veden lähde /
(—) tuo huuto on – kuten meille selvitetään – /
niiden äitien huuto joilta riistetään lapset /
sillä kuten pian huomaamme /
meidät pelastetaan yksittäin /
suojelusenkelit ovat armottomia /
ja täytyy myöntää että heillä on raskas työ”

Enkelit ovat jäänteitä toimivan sivilisaation utopiasta, jossa yksilöä suojellaan. Runossa ”Raportti paratiisista” luodaan ihanneyhteiskuntaa, paratiisia, jossa ”puiden hakkaaminen rasittaa saman verran kuin koneella kirjoittaminen” ja ”yhteiskuntajärjestelmä on vakaa ja johtajat fiksuja”. Todellisuudessa tämäkin utopia romahtaa sireenien ulvontaan ja enkeliproletariaatti astuu tehtaista siivet kömpelösti kainalossa.

Kansallisuuden ongelma ja Herra Cogito

Euroopan synty ja kuolema ovat läsnä Herbertin säkeissä. Hän viittaa usein antiikkiin, patsaisiin jotka näkevät historian verisen kulun, todistavat ihmisen haaksirikkoista ”kehitystä”. Mytologian jumalat pitävät kokousta, jossa päätetään jostakin uudesta ja epämääräisestä: antiikin aikaa ei kullata ja koristella vaan se rinnastetaan nykyhetkeen. Kyynisyys on toisinaan yllättävää, mutta kontekstiin viitatessaan luontevaa. Runossa ”Kansallisuusongelman pohdintaa” Herbert esittää pistävää kritiikkiä valtioajattelua kohtaan: ”Siitä tosiasiasta että jotkut kiroilevat samoilla sanoilla / ja vannovat lemmenvalat samalla tavalla / vedetään liian rohkeita johtopäätöksiä / myöskään koulujen yhteiset opetussuunnitelmat / eivät saisi olla riittävä ehto / tappamiselle.” Maapalasista kiistely johtaa maailmansotiin ja kansojen välisiin etnisiin konflikteihin, jotka Herbert yhdistää historian raakalaisheimoaikoihin – onko ihminen muuttunut miksikään edes tekojärvien ja sähköviidakoiden keskellä?

Vaikka Herbertin runous viittaa valtioajattelun vastustamiseen ja nomadismiin, on mukana myös syvää kaipuuta kodiksi kutsuttuun. Kokoelmasta Herra Cogito (Pan Cogito, 1974) poimitut runot esittelevät Herbertin selkeän alter egon, kotimaalleen uskollisen älykön, muistojen matkaajan. Herra Cogito käy keskusteluja itsensä kanssa, hän on maanpakolainen, häpeällisesti sodasta karannut tai karkotettu. Muistoissaan hän palaa rintamalle (”hän makasi tuhon / kapealla niemellä / irti juuriltaan / kuin poisheitetty kotelo”), tai kotimaan ikävään (”miksi hän siis palaa- / lapsuuden veteen- / sotkuisille juurille- / muistojen syleilyyn- / käsiin kasvoihin / jotka poltettiin ajan pariloilla”).

Herra Cogito pohtii moraalia ja magiaa, yhteiskunnan tekotaivaita ja hallusinaatioiden alkemisteja. Hän ajattelee helvetin taiteilijoiden turvasatamaksi, Beelsebubin taiteen rakastajaksi. Todellisuus ja pyrkimys yhdistyvät herra Cogiton persoonassa, samoin kuin eri aikakaudet, myyttiset ulottuvuudet, äly ja ja filosofia. Ennen kaikkea Cogito on symboli ja esikuva ajattelevalle ihmiselle, eettiselle yksilölle, joka taakkaansa kantaessaan ottaa vastuun myös muiden taakoista. Ihmisen tarkoitus konkretisoituu tässä sympatiaa herättävässä hahmossa, johon koko Herbertin runous merkittävällä tavalla kiteytyy: kulje, näe ja ajattele, toimi, ole viisas ja traumojenkaan keskellä älä unohda uskoa ihmiseen.

”ja jos Kaupunki sortuu mutta yksikin säilyy / hän kantaa Kaupunkia sisällään maanpaon teillä / hän on Kaupunki”