Kirjallisuuskritiikin verkkolehti
Etsii hehkuunsa kirjoja, jotka ansaitsevat lisää huomiota
photo

Happamia, sanoi kettu faabeleista

Helena Rintala, 11.4.2009
Daniel Katz: Berberileijonan rakkaus ja muita tarinoita s., WSOY 2008

Veijarimainen kettu on ollut satujen ja tarinoiden suosittu sankari kautta aikojen. Antiikista ja Aisopoksen eläinsaduista innoitusta saanut ranskalainen Jean de La Fontaine (1621–1695) on myös hämmentänyt ketulle monta herkullista roolia omissa faabeleissaan. Yli 300 vuotta myöhemmin suomenjuutalainen Daniel Katz kokeilee uutta reseptiä ketun ja korpin tapaukseen teoksessaan Berberileijonan rakkaus ja muita tarinoita. Palanen juustoa tarjoillaan siinä ilman faabeleista tuttua besserwisserismiä ja kylmäksi jäähtynyttä moraalia.

Luettuani Katzin kirjan ja kulkiessani mietteliäänä sen tarinoiden lumoissa huomasin vierelläni ketun. – Mitähän kujeita sillä on tällä kertaa mielessä, tuumin itsekseni, mutta heilautin kuitenkin kättä tervehdykseksi. – No, piditkö kirjasta? kysyi kettu, vaikka en ymmärtänyt, miten se tiesi lukemisistani. – Pidin tietysti, Katzhan on mestarikertoja. En vain keksi, miten aloittaisin juttuni.

Ongelma on aivan päinvastainen kuin Katzilla, joka keksii tarinoilleen alkuja, mutta loppujen kanssa on hankaluuksia. – Kirjoita siihen jotain kettumaista. Vaikkapa happamia, sanoi kettu faabeleista. Olen jo kyllästynyt niihin iänikuisiin pihlajanmarjoihin. – Etkö sitten pidä faabeleistakaan? ihmettelin tyhmänkuuloisena. – Eihän se huijarin rooli aina herkkua ole eikä kyllä nälkäkuolemakaan, mutta Katz halusi vastusteluistani huolimatta kokeilla jotain erilaista tällä kertaa. Sanoin, että seuraavaksi minä sitten kirjoitan tarinan, jossa kirjailija istuu nälkäisenä puun alla tai vaikka puussa. – Onnea ja menestystä, toivotin ketulle, joka oli jo ehtinyt livahtaa silmistäni.

Ihmisen ja eläimen suhde kaikessa kiehtovuudessaan ja salaperäisyydessään on Katzin kolmannentoista teoksen paikoin päätön mutta ei hännätön juonne. Se ei tarkoita sitä, etteivätkö ihmiset toisinaan sekoilisi ihan vain ihmismäisesti omissa suhteissaan. Faabelimiehen viitta harteillaan Katz pääsee kuitenkin lähemmäksi lukijan tiedostamattomia syvyyksiä. Eläinnaamioiden takaa oman omituisen ihmisyyden kohtaaminen tuntuu siedettävämmältä. Suojapanssarivarustelukaan ei ole niin raskasta tekoa.

Monta päätä ja häntää

Kirjan päähenkilö on kirjailija Attila Kuf (heprealaisten kirjainten k-kirjain). Ehkä nimessä kaikuu myös K niin kuin Katz. Kirjailija tarvitsee joka tapauksessa muitakin nimiä ja kirjaimia. Jos hihasta tai kattilasta vedetyt loppuvat, aina voi lainata muista kielistä. Varsinkin kun avovaimo on kielentäjä rouva Uu. Heprean lisäksi kreikan aakkosista saadut nimet tuovat ripauksen eksotiikkaa tuhansien suomalaisten järvisten, rantasten ja virtasten sekaan. Vai miltä kuulostavat neiti Pii, herra Ypsilo, neiti Tau tai vaikkapa Max Adelfoss (adelfos on kreikaksi veli)?

Päähenkilöllä on siis pää, joka vauhdikkaan mielikuvituksen pyörteissä suoltaa alkuja lukemattomille mutta päättymättömille tarinoille eläimistä ja ihmisistä. Päähenkilön kuoleman jälkeen keskeneräiset tekstit päätyvät kirjailijakollegalle, jonka tehtävänä on saattaa ne päätökseen. Tässä on kirjan kehys kaikessa suoraviivaisuudessaan. Niiden sisään sijoitettu asetelma – kuten elämä yleensä – on paljon koukeroisempi ja monikerroksisempi.

Toisiinsa törmäilevät ihmiset, eläimet ja tarinat sekoilevat ja sekoittuvat. Tarinoiden kirjoittaminen sinällään on vieläkin sekopäisempää, kuten Katzin metafiktio osoittaa. Kirjailija horjuttaa illuusiota kirjoittamisen yksinkertaisuudesta ja puhtaudesta. Ehkä Attila Kufinkin suuvedellä puhdistamat jalat ja kainalot ennen kirjoittamista kertovat pyrkimyksestä siihen suuntaan, mutta painiottelussa kielen kanssa ei voi välttyä ryvettymiseltä.

Kehystarinan väljyys mahdollistaa sen, että tapahtuma-aikojen ja -paikkojen suhteen on voinut pitää ovet auki moneen ilmansuuntaan ja aikakauteen. Katzin universaalisuus ilmenee hänen kyvyssään liikkua yhtä luontevasti niin suomalaisessa metsässä, Moskovan yössä kuin taatelipalmujen katveessa aavikolla. Henkilöillä on pään lisäksi toisinaan myös häntä. Tällaisia merkittäviä häntähenkilöitä ovat ketun lisäksi mm. metsästäjiä pakeneva hirvi, vanha lapinkoira, kameli sekä rakkaustarinan leijona ja seepra. Mitättömiä sivurooleja ei ole myöskään hännättömällä kärpäsellä ja korpilla.

Katzin juutalaisuus on mitä ilmeisimmin vastavirtaan soljuvaa sorttia, koska nämä eläimetkin ovat Mooseksen kirjan mukaan enimmäkseen epäpuhtaita. Jos pidetään kiinni faabelin merkityksestä moraalisena eläintarinana, Katz on valinnut senkin suhteen epäpuhtauden. Siinä missä eläimet ottavat keskenään mittaa toisistaan, voivat myös ihminen ja eläin olla samalla viivalla. Inhimillisiin heikkouksiin kirjailija ei suhtaudu ivaillen vaan on valinnut aseikseen lempeän ironian ja ymmärryksen.

Vaikka minä puhuisin ihmisten ja eläinten kielellä

Katzin edellinen romaani Laituri matkalla mereen ilmestyi vuonna 2001. Useamman vuoden hiljaiselo kirjanjulkaisurintamalla kertoo paitsi hötkyilemättömyydestä myös vihertävinä versovista ajatuksista. Kirjoittamalla välillä näytelmiä kirjailija on omien sanojensa mukaan halunnut säästää puita. Berberileijonassa tulee esiin Katzin veljellinen suhde luontoon ja eläimiin – ei luomakunnan kruununa kukkoileminen. Eläintarinat ovat myös seuranneet kirjailijaa uskollisesti lapsuudesta asti. Katzin ollessa nelivuotias äidin ystävätär opetti tälle La Fontainen faabeleita ranskaksi.

Oikeastaan Katzin faabeleissa on hyvin vähän kyse eläimistä eläiminä. Eläimet ovat saaneet inhimillisiä ominaisuuksia, eli ne kuvaavat ihmisiä, tai kirjailija näkee ihmisten sisällä olevia eläimiä. Ne voivat olla ulkoisia ominaisuuksia tai muita piirteitä. Erilaisuudesta huolimatta ihmisissä ja eläimissä on paljon samaa, alkukantaista ja vaistonvaraistakin.

Perinteisesti suurimpana erona eläimen ja ihmisen välillä on pidetty kieltä ja moraalia. Katzin eläintarinoissa juuri nämä raja-aidat on häivytetty pois. Ihmiset ja eläimet puhuvat samaa kieltä ja ovat tasan yhtä moraalisia tai moraalittomia. Niinpä Hugh Lofting, emme kiitos tarvitse tällä kertaa Tohtori Dolittlen kaltaista hahmoa tulkiksi ihmisten ja eläinten välille.

Katz itse on yllätyksellinen kuin susi lammasten vaatteissa. Mutta onko vain toinen se iso ja paha? Susikaan ei aina ole vaarallinen edes lampaan näkökulmasta. Ei ainakaan kylläisenä, kuiskaa Luontoäiti. Luonteen pimeämpikin puoli kestää siis päivänvalon ja lukulampun valon. Jotenkin tuntuu, että Katz kyseenalaistaa rajanvedon hyvän ja pahan, oikean ja väärän välillä. Seepra pitäköön raitansa, mutta Katzin kirjailijalaatuun ei mustavalkoisuus istu.

Kuka viimeksi nauraa?

Leikkisyys ja kujeileva mielenlaatu on ollut Katzin tavaramerkki alusta asti. Siinä on varmasti jotain juutalaisestakin kulttuurista nousevaa. Naseva verbaalisuus ja positiivinen itseironia kun on juuri sille luonteenomaista. Juutalaiset ovat tunnetusti myös musikaalisia. Mm. klarinettia ja saksofonia soittava Katz on saanut kiitettävästi sovitettua torventöräytystä ja musisointia tarinoiden sekaan.

Joku toinen voisi ehkä pelätä katu-uskottavuuden menetystä, jos sepittäisi tarinoita viinaanmenevästä kärpäskaverista. Katz ei pelkää. Hän tarjoaa – epäilemättä ryyppyäkin – mutta ennen kaikkea hyppyä ryppyotsaisuudesta pyrstölleen. Kyse ei ole pelkästä pellehypystä. Huumorintaju ja vakavantaju kulkevat käsi kädessä.

Kuolema on vahvasti läsnä Berberileijonassakin. Vanha venäläinen revolveri päättää Attila Kufin päivät. Faabeleiden eläinhahmot kohtaavat myös kuoleman yllättävän usein. Katz ei anna kuitenkaan itkulle ja synkkyydelle yliotetta eikä viimeistä sanaa. Kirjan loppu kertoo tämän varsin osuvasti: ”Ensin se järkkyy, sitten helpottuu…sitten se itkee taas. Ja lopulta se nauraa.”

Arkistostamme löydät vanhempia kirjoituksiamme tarkemmalla hakukoneella. Voit hakea kirjoituksia ajan tai kategorian mukaan.

Arkisto