Kirjallisuuskritiikin verkkolehti
Etsii hehkuunsa kirjoja, jotka ansaitsevat lisää huomiota
photo

Jaakko Fatalisti ja valistunut lörpöttely

Timo Kaitaro, 25.7.2007
Denis Diderot: Jaakko Fatalisti ja hänen isäntänsä s., WSOY 2007 Kääntäjä(t): Jukka Mannerkorpi

Denis Diderot (1713-1784) oli epäilemättä yksi valistusfilosofian monipuolisimmista ja kiinnostavimmista hahmoista. Hän toimitti ystävänsä d’Alembertin kanssa valistusajan suuren tietosanakirjan Encyclopédien (1751-1772) ja kirjoitti teokseen suuren määrän artikkeleita. Niiden kirjo ulottui filosofiasta sukankutomiseen ja parsaresepteihin.

Tämän urakan lisäksi hän löysi aikaa ja energiaa kirjoittaakseen useita näytelmiä, romaaneja, novelleja, taidekritiikkiä, filosofisia teoksia ja huomattavan määrän kirjeitä. Diderot’n monipuolisuus sekä hänen sosiaalinen ja keskusteleva luonteensa näkyvät myös hänen kirjallisessa tuotannossaan, jossa raja kaunokirjallisuuden ja filosofian välillä ylittyy persoonallisella tavalla.

Tavallisesti filosofien kirjoittamat dialogit ovat vain keskustelun muotoon dramatisoituja tutkielmia, joissa vastaväitteet on pantu kuvitteellisten tai todellisten henkilöiden suuhun ja joissa usein on helposti tunnistettavissa totuuden äänitorvi, joka kirjoittajan näkemysten edustajana saa viimeisen sanan, pahimmassa tapauksessa (esimerkiksi joissain Platonin dialogeissa) muiden, kovin helposti ylipuhuttavien kanssakeskustelijoiden nyökkäillessä hyväksyvästi.

Tyypillistä tällaisille teoksille on, että niiden sisällön olisi yhtä hyvin voinut esittää tavanomaisen filosofisen tutkielman muodossa. Vastaavasti jotkut kaunokirjalliset teokset pyrkivät kuvittamaan filosofisia teorioita, jotka voidaan esittää tai on esitetty myös kaunokirjallisesta ilmaisusta irrotettuina.

Diderot sen sijaan ei dialogin muotoisissa filosofisissa teoksissaan tai kaunokirjallisissa teoksissaan pue filosofiaansa keskusteluksi vain saattaakseen sen helposti sulavaan kaunokirjalliseen muotoon. Dialogi on nimittäin hänen ajattelunsa alkuperäinen muoto: hän näyttää itsekin jakautuvan moniksi ääniksi, jotka ilmentävät hänen aikakautensa, valistuksen, ristiriitoja. Hän ei juuri koskaan päätä keskustelujaan kirjoittamalla niihin sisään lopullisen totuuden ääntä, joka järjestäisi eri näkökulmat yhdeksi oikeaksi ja lopulliseksi totuudeksi tai joka sulattasi eri näkökulmat ristiriidattomaksi kokonaisperspektiiviksi.

Diderot’n dialogeissa kohteliaisuuden säännöt tuntuvat usein vievän voiton todistelun logiikasta. Tässä suhteessa hän heijastaa aikansa sosiaalista ja keskustelevaa henkeä, jossa keskustelun kepeydellä ja viihdyttävyydellä oli myös filosofinen tehtävä: se rajoitti puhujan halua monologiseen toisten vakuutteluun ja esti ottamasta suuria filosofisia totuuksia ja oppirakennelmia liian vakavasti. Kenties toisen vakuuttamista ja väittelyssä voittajaksi selviytymistä tärkeämpää onkin viettää mukavia hetkeä yhdessä keskustellen – ja kenties tällainen keskustelu kuitenkin lähentää meitä totuuteen enemmän kuin kaikki filosofiset vakavat traktaatit ja monologit yhteensä.

Filosofinen romaani joka ei vakuuta

Todistamisen retoriset säännöt auttavat meitä todistamaan sen, mikä voidaan johtaa yhteisesti jaetuista lähtökohdista, mutta kohteliaisuus pakottaa meidät ottamaan vakavasti myös ne lähtökohdat, joita emme jaa keskustelukumppanin kanssa. Samalla se pakottaa meidät kyseenalaistamaan omat lähtökohtamme.

Diderot’n dialogeissa kukaan ei oikeastaan saa todistettua mitään. Silloinkin kun Diderot itse on kirjoittanut itsensä mukaan dialogiin, kuten tapahtuu teoksissa Entretien d’un philosophe avec la Maréchale de *** tai Le neveu de Rameau, hän ei onnistu vakuuttamaan keskustelukumppaniaan – eikä hän selvästikään edes yritä. Kuten romaani Jaakko Fatalistista paljastaa, tarinan kertojalla on kuitenkin kaikki valta käsissään. Diderot olisi siis hyvin voinut dialogeissaan antaa viimeisen sanan itselleen tai äänitorvelleen, jos olisi halunnut.

Diderot’n kirjoittamissa filosofisissa dialogeissa on aina mukana kirjallinen ulottuvuus, joka estää sen, ettei niistä voi suoraan lukea filosofisia teesejä tai oppeja. Vastaavasti hänen puhtaammin kirjallisissa teksteissä on mukana filosofisia teemoja – ilman että niissä yritettäisiin osoittaa oikeaksi joitain filosofisia teesejä. Itse asiassa hänen tekstiensä luokittelu filosofiin ja kirjallisiin teksteihin osoittautuu mahdottomaksi.

Jaakko Fatalistikin, vaikka se ei pyrikään välittämään tarinasta irrotettavissa olevia filosofisia opetuksia, pistää liikkeelle useita valistusajan filosofisia kysymyksiä. Tarinan palvelija Jaakko Fatalisti uskoo, että kaikki on välttämätöntä ja ”ylhäällä kirjoitettuna”. Diderot itse uskoi valistusfilosofina luonnon vääjäämättömään järjestykseen, tuohon ”kirottuun filosofiaan”, jota hänen järkensä ei voinut kuin hyväksyä ja sydämensä kuin kieltää, kuten hän asian eräässä kirjeessään ilmaisi.

Imaistessaan ihmisen ja hänen tahtonsa luonnon välttämättömien syy-seuraussuhteiden ketjuun tällainen determinismi tuntuisi vievän pohjan hyveeltä ja moraalilta, jotka näyttäisivät liittyvän vapaan tahdon valtakuntaan ja joista Diderot tyypillisenä valistusfilosofina kantoi huolta. Tässäkin hän näytti itse jakautuvan kahdeksi loputonta dialogia käyväksi hahmoksi.

Valistusfilosofit liittivät kokemuksemme vapaasta tahdosta usein tietämättömyyteemme: kun emme ole tietoisia kaikista syistä, jotka tahtoamme ohjaavat, kuvittelemme sen vapaaksi. Kokemamme ristiriita vapaan tahdon ja kaikkialle ulottuvan syy- ja seuraussuhteiden välttämättömyyden välillä johtuu vain näkökulmiemme ja eri tarkoituksiin luotujen käsitejärjestelmiemme väistämättömästä rajallisuudesta.

Jaakko Fatalistikin uskoo determinismiin. Keskellä satunnaisuutta ja kaoottisia kohtaamisia kaikki on hänen mukaansa ennalta määrätyn järjestyksen ilmentymää, tähtiin kirjoitettuna. Kertomus leikkii ovelasti välttämättömyyteen ja vapauteen liittyvien kokemustemme ristiriidoilla. Se ei tarjoa vastauksia. Siitä on turha yrittää lukea vakavia teesejä kaiken välttämättömyydestä tai satunnaisuudesta: jos teos jostain vakuuttaa, niin siitä, ettei fatalismista tai sen hylkäämisestä seuraa mitään. Maailma kun menee joka tapauksessa menojaan.

Fiktion uskottavuus ja toden epäilyttävyys

Diderot’n romaanin kertojalla ei, päinvastoin kuin kertojalla yleensä, näytä olevan tiedossaan, mitä Jaakon ylhäälle olettamaan ”suureen kirjoituskääröön” on tarinan hahmojen kohtalosta kirjoitettu. Niinpä hän saattaa toisinaan väittää, että tarinan jatko on keksittynä fiktiona hänen vapaan tahtonsa varassa. Mutta toisinaan, tämän kanssa ristiriitaisesti, muka totena kerrotun tarinan kertojana ja uskottavan vaikutelman luomiseksi, hän vetoaa tietämättömyyteensä joistain tarinan yksityiskohdista.

Tuohon kertojaan ei siis aina ole luottamista. Välillä hän tuntuu leikittelevän kanssamme vangitessaan mielemme meille uskottelemiensa tarinoiden sisään. Samalla kuitenkin juuri tällä leikittelyllään hän tulee paljastaneeksi oman itsensä kuvitteellisuuden ja lopulta myös oman asemamme fiktiivisyyden kertomuksen lukijoina.

Itse kertomus, jos kertomuksesta voi ylipäänsä puhua, muodostuu keskusteluista ja toinen toisiaan keskeyttävistä tarinoista, jotka lomittuvat toistensa sisään ja joiden illuusion rikkoo toistuvasti romaanin kertojan taipumus ryhtyä dialogiin lukijan kanssa. Tarinasta siis puuttuu kaikkitietävän ja tavallisesti syrjässä pitäytyvän kertojan keskusperspektiivi, ja lukija vedetään mukaan keskusteluun, jossa kukaan ei saa viimeistä sanaa tai edes sanottavaansa loppuun ja jossa todellisuus monistuu erilaisiksi versioiksi ja kaleidoskooppimaiseksi näkökulmien verkostoksi. Kukaan ei tarjoa lopullista versioita, ja lukijan on itse epäiltävä kaikkea, jos mielii päästä jyvälle, mikä tarinoissa on totta vai onko mikään. Leikittelemällä fiktion uskottavuudella tarina saa myös epäilemään fiktion vastakohtana näyttäytyvää todellisuutta.

Kaikeksi onneksi romaanin päättyessä saamme sentään kuulla Jaakon jatkuvasti keskeytyneen tarinan ensirakkaudestaan loppuun, ainakin melkein. Ottaen huomioon ne monet satunnaiset tapahtumat ja keskeytykset, joihin palvelijamme ja hänen isäntänsä tarinan aikana joutuvat, saamme tästäkin kiittää ilmeisesti vain hyvää onneamme ja sattumaa. Jaakko Fatalisti sanoisi kuitenkin todennäköisesti, että kaikki tämäkin on ylhäällä kirjoitettu. Niin, ellei jokin sattuma tai kertojan oikku häntä keskeyttäisi.

Tarinan loppukin kyseenalaistetaan: kustantajan ääni sotkeutuu asiaan ja esittää vaihtoehtoisia versioita lopusta julistaen yhden niistä kuitenkin väärennökseksi. Tässä vaiheessa mukaan sotketaan myös ”Tristram Shandyn elämän ja mielipiteiden” kirjoittaja Laurence Sterne (1713–1768), jolta osa tekstistä väitetään olevan plagioitu – ellei sitten plagioija ollutkin Sterne. Tässäkin on totta toinen puoli: kirjan esikuvana on todellakin toiminut Sternen teos, josta Diderot on lainannut joitakin kirjan keskeis6iä aineksia. Sternen teoksen tavoin Jaakko Fatalisti leikkii keskeytyksillä ja rönsyillä: sen kertomukset keskeytyvät jatkuvasti ulkoisten tapahtumien tai toisten tarinoiden vuoksi.

Johdonmukaisesti etenevän tarinan sijasta saamme seurata toinen toisensa sisään sijoittuvia tarinoita, joiden sisällön todenmukaisuutta kertoja ja hänen luomansa hahmot kyseenalaistavat kilvan. Myös tarinoiden moraaliset opetukset ja niissä esiintyvien henkilöiden motiivit kyseenalaistaan. Esimerkiksi majatalon pitäjättären kertoma tarina Madame de Pommerayn kostosta synnyttää keskustelun Mlle d’Aisnon’n moraalista ja tämän tunnustuksen luotettavuudesta. Keskustelu paljastaa miten moraaliset ja psykologiset tulkinnat kytkeytyvät loppujen lopuksi fiktion uskottavuutta koskeviin kysymyksiin: siihen miten joku olisi käyttäytynyt, jos…

Fiktion säännöt pätevät myös todellisuudessa: vain uskottavat selitykset otetaan vakavasti sielläkin. Mutta toisaalta todellisuudesta on turha yrittää tehdä fiktiota. Kertomuksessa Madame de La Pommeray käsikirjoittaa todellisuutta manipuloimalla ihmisiä, mutta tälläkin kertaa todellisuus vetää arvaamattomuudellaan pidemmän korren ja juonittelijan käsikirjoitus saa toisenlaisen lopun kuin oli tarkoitus.

Kenties Diderot’n lukuisat kertojat eivät siis olekaan sekoittaneet fiktiota ja todellisuutta vaan ovat löytäneet ne valmiiksi yhteen kietoutuneina. Mistä ei suinkaan seuraa, etteikö niitä kannattaisi yrittää erotella toisistaan, että kaikki esitetyt versiot tosiasioista olisivat yhtä tosia. Kertomuksessa uskottavuudella spekulointi ja siihen väistämättä liittyvä epäily johdattelee erottamaan toden ja tarun toisistaan. Epäilyhän perustuu aina oletukseen, ettei kaikki ei olekaan aivan niin kuin miltä se näyttää.

Eikä meillä voisi olla erilaisia näkökulmia tapahtumiin, jos ne eivät olisi meistä riippumattomia ja jos näennäisen takana ei aina olisi jotain todellista, jonka voi nähdä toisinkin. Siksi toisten kanssa lörpöttely on niin hedelmällistä – ainakin hedelmällisempää kuin yritykset spekuloida, mitä ”ylhäällä” on kirjo6itettu. Parasta Jaakko Fatalistin keskusteluissa on, että ne ovat ennen kaikkea liiallisesta todistelun taakasta vapautunutta yhdessäoloa, ratsastaessamme tai pysähtyessämme majataloon matkalla ties minne.

Jaakko Fatalistin loputon leikittely näkökulmien keskiöttömällä moninaisuudella, kaikkitietävän kertojan roolin kyseenlaistaminen, kerronnan epäjatkuvuus ja monet muut piirteet saavat teoksen vaikuttamaan hyvinkin postmodernilta. Kuitenkin Jaakko Fatalisti on ennen kaikkea moderni romaani. Teoksen monikerroksinen epäily ja näkökulmien runsaus on kaikki puhdasta valistusta, jolta vain on jäänyt viimeinen sana sanomatta – kun joku keskeytti ja aloitti tarinan ”valistuksen projektista”.

Arkistostamme löydät vanhempia kirjoituksiamme tarkemmalla hakukoneella. Voit hakea kirjoituksia ajan tai kategorian mukaan.

Arkisto