Kirjallisuuskritiikin verkkolehti
Etsii hehkuunsa kirjoja, jotka ansaitsevat lisää huomiota
photo

Levottomuutta sukupolvesta toiseen

Eeva Salonius, 31.10.2009
Dimitri Verhulst: Valitettavasti s., Avain 2009 Kääntäjä(t): Mari Janatuinen

Belgialainen Dimitri Verhulst (s. 1972) on kotimaansa ylistetyimpiä ja palkituimpia nykykirjailijoita. Hän on saanut muun muassa Libris-kirjallisuuspalkinnon, jonka on Belgiassa ennen häntä saanut vain yksi toinen flaaminkielinen kirjailija. Valitettavasti (De helaasheid der dingen, 2006) on Verhulstin neljäs romaani ja samalla kirjailijan kansainvälinen läpimurtoteos. Verhulst on kirjoittanut romaanien lisäksi myös runoja, näytelmiä, novelleja ja matkakertomuksia.

Valitettavasti on omaelämäkerrallinen tarinakokoelma, jonka keskiössä on hieman eriskummallinen perhe. Kirjassa temmeltää joukko antisankareita, ongelmanuoria, juoppoja ja rähinöitsijöitä, jotka omasta tahdostaan tai pakosta ovat pudonneet niin sanotusta normina pidetystä yhteiskunnan oravanpyörästä.

Dimitri Verhulst vietti suuren osan lapsuudestaan ja nuoruudestaan lastenkodeissa ja sijaisperheissä, ja näistä kokemuksista hän kirjoittaa myös muissa teoksissaan. Haastattelussa Verhulst onkin sanonut, että hänen ei tarvitse piilotella keksittyjen hahmojen takana, tarinat ja aiheet löytyvät hänen omasta elämästään.

Romaania lukiessa ei voikaan välttyä ajattelemasta, että kirjan kertoja on kirjailijan oma alter ego. Keskiössä on Verhulst-niminen perhe ja kertojana toimii Dimmetrie-niminen henkilö. Kaupungit ja kadunnimet ovat oikeastikin olemassa. Verhulst myös korostaa haastatteluissaan, että romaanin tapahtumat vastaavat hänen oman elämänsä tapahtumia täydellisesti. Omaelämäkerrallisuus on kuitenkin tässä teoksessa mielenkiintoinen ulottuvuus, sillä hetkittäin kertoja saa lukijan kyseenalaistamaan oman luotettavuutensa. Romaani on välillä hyvinkin provokatiivinen ja jotkin sen tapahtumista tuntuvat suorastaan uskomattomilta.

Verhulst lainaa romaanin alussa Francisco Umbralia, jonka mukaan muistoista muokatut kirjalliset hahmot eivät enää välttämättä juurikaan muistuta alkuperäisiä esikuviaan. Valitettavasti-romaanin kertojakin toteaa: ”vähitellen meistä hivuttuu tarinoiden aiheita, meistä tulee toistemme muistelo”. Aika etäännyttää, muistot vääristyvät ja ne muokkautuvat kirjoitusprosessissa runollisiksi hetken kuviksi. Dimitri Verhulstin teoksessa faktan ja fiktion välinen raja hämärtyykin entisestään ja luo mielenkiintoisen sekamaailman, jossa ei voi olla varma, mikä on totta ja mikä kuvitteellista.

Valitettavasti-romaanin tapahtumat sijoittuvat lähimenneisyyteen, ja kirja on kirjoitettu minämuotoon. Kertoja viettää lapsuutensa juopon isän, juoppojen setien ja vähäsanaisen isoäidin kanssa belgialaisessa pikkukylässä, jossa eriskummallista perhettä tuijotetaan ja tuttavuutta heidän kanssaan vältellään. Romaani etenee kertojan lapsuudesta nuoruusvuosien kautta aikuisuuteen ja ei-toivottuun isyyteen. Valitettavasti koostuu 12 luvusta, jotka voisivat toimia myös itsenäisinä kokonaisuuksina. Jokainen niistä on erillinen, yksittäinen muisto kertojan elämästä. Yhdessä ne muodostavat kuitenkin toisiaan täydentävän kokonaisuuden.

Kertojanäkökulma vaihtelee riippuen siitä, mihin elämänvaiheeseen kulloinkin kerrottu tarina tai muisto liittyy. Välillä kertojan ääni kuuluu selkeästi pienelle lapselle, joka sen enempää tapahtumia kyseenalaistamatta tarkkailee ympäristöään. Lapsikertoja lähinnä toteaa asioita, vaikkakin aikuisen Dimmetrien piikikkäällä huumorilla sävytettynä. Paikoin kertojan ääni tuntuu kuuluvan uhmakkaalle teinipojalle, jonka keskenkasvuinen asenne julistaa: olen huono ihminen ja ylpeä siitä.

Köyhyys on miehisyyttä, absolutismi väritöntä ja työnteko turhaa. Verhulstit puolustavat elämäntapaansa ja omaa olemassaoloaan rohkeasti. He eivät nöyrry, vaan tekevät elämästään itselleen mielekästä niissä puitteissa, jotka heillä aina kulloisenakin hetkenä on.

Välillä perhe tuntuu taistelevan tuulimyllyjä vastaan elämänasenteensa kanssa, sillä heidän viettämänsä näennäisen huoleton elämä ei tietenkään ole hyväksyttävää sen enempää ulkopuolisten silmissä kuin nyky-yhteiskunnan normienkaan mukaan. Kirjassa onkin hieman veijariromaanin tuntua. Tapahtumia analysoiva, harkitseva aikuinen kertoja-Dimmetrie ei hänkään yritä luoda itsestään positiivista kuvaa: kertoja piikittelee ja sättii itseään jatkuvasti.

Kertojanäkökulmien vaihtelut luovat romaaniin mielenkiintoisia tasoja. Aihe on pohjimmiltaan vakava, mutta kirjan kieli on eloisaa ja kurjuuden keskellä kukkii ironinen huumori. Tarina etenee sujuvasti.

Kaaos ja järjestys

Kertojan viaton lapsuus loppuu lyhyeen, jos hänellä sitä on koskaan sanan varsinaisessa merkityksessä ollutkaan. Äiti jättää perheen, ja niin isä ja Dimmetrie muuttavat isoäiti Marian ja isän kolmen viinaanmenevän veljen kanssa saman katon alle. Kertojan nuoruusvuodet ovat kuin suoraan dickensiläisestä maailmasta. Ympäröivä miljöö on koruton ja karu, ikkunapuitteet mätänevät ja vetoa tilkitään sanomalehtipaperitukoilla. Kaikkialla tuntuu leijuvan tummia sävyjä.

Sedät vievät pikku Dimmetrietä kapakoihin ja juottavat hänelle olutta, ensin mazouta, oluen ja kolan sekoitusta, sitten pelkkää olutta. Kapakassa tapahtuu ja sattuu, siellä juovutaan, tapellaan ja myydään itseä. Dimmetrie joutuukin setiensä kautta kohtaamaan aikuisten maailman aivan liian varhain. Hän muuttuu jo hyvin nuorella iällä isänsä ja setiensä kaltaiseksi juomariksi. Välillä sosiaaliviranomaiset kiinnostuvat Dimmetrien elinoloista, mutta mitään muutoksia asioissa ei tapahdu.

Lapsuusajan raadollisuus ja sen merkitys alkavat valjeta kertojalle selkeästi oman lapsen kasvua sivusta seuratessa. Romaanin alussa kertoja vielä toteaa, että hänen oli erittäin hyvä olla heidän ”miesten linnakkeessaan”. Kertoja, isä ja sedät heräävät silloin kun jaksavat ja tekevät mitä huvittaa. Miesten linnakkeen ainut pysyvä naisasukas, isoäiti, häärii piikana omassa kodissaan pyykäten oksennusta aikamiespoikiensa vaatteista baari-iltojen päätteeksi, eikä kukaan pidä järjestelyä mitenkään omituisena.

Kun kertojan kaunis Rosie-täti ja tämän tytär Sylvie muuttavat hetkeksi isoäidin taloon, alkaa miesten linnake ensimmäistä kertaa peilata omaa käytöstään. Kertojan mielenkiinto kääntyy Sylvieen ja tämän hienostuneisiin harrastuksiin, sillä Brysselin-serkku muun muassa soittaa pianoa ja harrastaa balettitanssia. Kertojan mielestä serkun saama ”sivistynyt kotikasvatus” jakaakin heidät kahteen eri leiriin ja osoittaa ensimmäisen kerran selkeästi kertojan ja miesten linnakkeen mitättömyyden:

”Isä kävi aina paskalla ovi sepposen selällään. Hänen mullaksensa löyhkäsi epäluonnollisen voimakkaasti yli-ikäiselle juustolle, ja hän seisoi usein käytävässä munasillaan kahden metrin päässä pöntöltä, niin että minun oli mahdotonta teeskennellä etten kuule, ja pyysi huutaen minua tuomaan uuden rullan vessapaperia tai toisen osan lehdestä. Näin oli ollut jo vuosia, ja järjestelmä toimi loistavasti: isä sai aina heti vessapaperirullansa ja haluamansa lehden osan. Mutta nyt, kun Sylvie oli näkemässä, vaikutti siltä kuin olisimme yhtäkkiä halunneet pyytää anteeksi olemassaoloamme.”

Asetelma muuttuu Rosie-tädin ja Sylvien saapumisen myötä. Kertoja luettelee pitkän listan miesten linnakkeen elämäntapoihin liittyviä asioita, joita he yhtäkkiä häpeävät: ryyppäämistä, kiroilua, siivottomuutta, lutkia aamiaispöydässä, piereskelyä ja ulosottomiesten vierailuja. Lopuksi hän toteaa: ”häpesimme itseämme, muttemme tehneet asialle mitään”.

Miesten linnaketta vaivaa kyvyttömyys muuttaa asioita. Toisinaan he osoittavat kuitenkin halua muutokseen. Dimmetrien isä esimerkiksi hakeutuu vieroitushoitoon. Mutta pienetkin yritykset epäonnistuvat ja toiveet toisenlaisesta elämästä hiipuvat.

Dimmetrien maailma on täynnä kaaosta, jota kertoja peilaa mm. lapsuudentoverinsa Frankyn maailmaan. Franky elää kaupungin paremmalla asuinalueella, jossa tontit ovat täynnä ”tuon ajan onnen normien mukaisia omakotitaloja”. Kertojalle tämä maailma on niin kaukainen, että se tuntuu hänestä jopa salatulta: pensasaidat talojen ympärillä ovat olemassa, jotta hän ei pääsisi käsiksi tähän maailmaan.

Läpi romaanin kertoja tuntuukin hakevan tasapainoa näiden kahden maailman väliltä. Kertoja kuvaa Frankyn sääntöihin ja järjestykseen perustuvan elämän värittömäksi, tylsäksi ja suorastaan naurettavaksi. Kertoja haluaisi sinne hiukan enemmän kaaosta; hän muun muassa haaveilee pääsevänsä leikkimään Frankyn pienoismallijunaradalla ja aiheuttavansa sen täsmälliseen liikenteeseen muutamia tuhoisia törmäyksiä ja kuolettavia yliajoja.

Kun Verhulstien ovelle ilmestyy tuntematon, siivon näköinen naisihminen, herää Dimmetriessä välittömästi toivo perhe-elämästä. Nähdessään naisen Dimmetrie ajattelee automaattisesti ”uutta äitiä”, että nainen olisi joku, joka pitäisi hänestä huolta ja jonka vuoksi isäkin eläisi ihmisiksi. Jokin nuoressa kertojassa halajaa niin sanotusti toiselle puolelle. Mutta veri on vettä sakeampaa, ja vielä aikuisenakin hän tuntee pettävänsä sedät tehdessään säännöllistä työtä ja hillitessään ryyppäämistään. Kaaosmaisuudesta ja järjestyksestä tulee kertojalle eräänlainen vastakohtapari, kaksi napaa, joiden välissä hän harhailee vielä aikuisenakin pystymättä päästämään irti lapsuusajan kaunoista.

Yhteiskuntakriittisyys

Valitettavasti-romaanissa kuvattu maailma on hyvin raadollinen mutta paikoin erittäin todentuntuinen, kuten esimerkiksi kirjailijan kuvatessa alkoholismia ja sen henkisiä ja fyysisiä vaikutuksia ihmiseen. Verhulstin kerronta ei peittele mitään, ja välillä kirjan synkkä arkirealismi tuntuu jopa liioitellun tarkoitushakuiselta. Toisaalta lopputulos herättää ja ravistelee. Romaani viihdyttää, mutta se myös haastaa lukijan ajatustyöhön.

Erityisesti Verhulst tuntuu peräänkuuluttavan vanhempien vastuuta lapsistaan. Kertoja joutuu palaamaan omiin lapsuusmuistoihinsa oman lapsensa kasvatuksen yhteydessä ja muun muassa pohtimaan, kulkeeko elämänasenne isiltä pojille vai voiko kierteen ehkä katkaista. Romaani nostaa esille kysymyksen, minkälaista vanhemmuutta pystyy tarjoamaan itse epävakaissa oloissa varttunut ihminen. Kertoja toteaa: ”lastensuojelun sosiaalipäivystykseen otetaan yhteyttä vasta kun paskaämpäri on reunojaan myöten täynnä”. Yhteiskunta puuttuu laiskasti epäkohtiin. Näin ei pitäisi olla.

Yhteiskuntakriittiset painotukset ovat Verhulstin romaanissa vahvasti läsnä. Kirjailija sivuaa lasten heitteillejätön lisäksi monia muita eurooppalaisen nyky-yhteiskunnan ongelmakohtia, jotka ovat arkea myös tämän päivän Suomessa. Valitettavasti nostaa esiin niin päihdeongelmaiset, köyhyysrajan alapuolella elävät, syrjäytyneet kuin pätkätyöläisetkin. Toisten ihmisten tuomitsevuus ilmenee julmalla tavalla:

”Isi sanoi, että te olette huonompia ihmisiä. Surkimuksia. Jos teidänlaisianne ei pidettäisi keinotekoisesti hengissä kaikenlaisilla sosiaalituilla, te olisitte kuolleet sukupuuttoon jo ajat sitten. Luonnossa teillä ei olisi minkäänlaisia mahdollisuuksia, siellä vahvemmat olisivat raivanneet teidät pois tieltä luonnon tasapainon säilyttämiseksi. Verhulstit ryyppäävät. Verhulstit tappelevat ja käyvät kylän heikoimpien päälle. Verhulstit ovat loisia ja hyväksikäyttäjiä. Älä ole minulle vihainen, minun isi niin sanoo, en minä.”

Dimmetrie omaksuu välillä ulkopuolisen katseen kuvaillessaan itseään ja setiään. Kertoja tiedostaa kyllä, ettei hän täytä yhteiskunnan yksilölle asettamia vaatimuksia esimerkiksi veronmaksajana tai vastuullisena kansalaisena, mikä ilmenee kertojan ironisesta sävystä, kun hän kertoo elämänvalinnoistaan. Mutta äänenpainoissa kuultaa myös kritiikki ja katkeruuskin:

”Ne eivät jätä häntä rauhaan. Aikaisemmin hän lensi kadulle rähjäisistä asunnoistamme uhkasakkojen ja ulosottomiesten kierteen jälkeen vuokraisäntien ajamana, minkä vuoksi me muutimme isoäitini luo. Pian on tuleva päivä, jona hänet heitetään hänen omasta haudastaan maksuhäiriöiden takia.”

Romaanin flaaminkielinen nimi De helaasheid der dingen, joka voitaisiin kääntää vaikkapa ”Asioiden valitettavuus”, on ehkä romaanin sisältöä vielä suomennostakin kuvaavampi. Asiat ovat menneet niin kuin ovat menneet, se on valitettavaa, mutta seuraukset ovat nyt tässä. Verhulst ei paljoa selittele. Hän kuitenkin näyttää meille erilaisuuksien kirjon juuri sellaisena, kuin se tosielämässä ilmenee.

Verhulstia on usein verrattu irlantilaiseen Roddy Doyleen. Yhtäläisyyksiä voikin löytää muun muassa aihepiireistä ja kerronnasta. Doylen ja Verhulstin romaaneissa keskiöön nousevat yhteiskunnan ongelmakohdat, henkilöhahmot ovat usein sosiaalisesti syrjäytyneitä, ja kieli on rikasta ja ronskia. Verhulstia on myös leikkisästi kutsuttu flaamilaisen kirjallisuuden Jacques Breliksi. Tähän lienee syynä juuri kirjailijan omaperäisen kekseliäs kielenkäyttö sekä arkielämän kuvaus.

Valitettavasti on saanut hyvän vastaanoton niin kotimaassaan kuin maailmallakin. Arvostelut ovat olleet ylistäviä ja kirjan käännösoikeudet on myyty seitsemälle kielelle. Yksistään Belgiassa teosta on myyty yli 130 000 kappaletta. Romaanista on myös tehty Belgiassa elokuva.

Arkistostamme löydät vanhempia kirjoituksiamme tarkemmalla hakukoneella. Voit hakea kirjoituksia ajan tai kategorian mukaan.

Arkisto