Kirjallisuuskritiikin verkkolehti
Etsii hehkuunsa kirjoja, jotka ansaitsevat lisää huomiota
photo

Käännöskritiikki: Onnellisen uskollinen?

Jutta Schlobohm, 7.3.2003
Doris Dörrie: Mitäs nyt tehdään? (Was machen wir jetzt?) s., Tammi (Diogenes, Zürich 1999) 2001 Kääntäjä(t): Helen Taavila

Saksalaisen elokuvaohjaajan tunnetun Doris Dörrien esikoisromaani Was machen wir jetzt? ilmestyi vuonna 1999. Kirjasta on tehty myös elokuvaversio Erleuchterung garantiert. Romaanin on suomentanut Helen Taavila nimellä Mitäs nyt tehdään? vuonna 2001. Taavila on helsinkiläinen vapaa toimittaja ja suomentaja, joka on asunut niin itäisessä kuin läntisessäkin Saksassa yhteensä 15 vuotta.

Mitäs nyt tehdään? kertoo keski-ikäisestä Fred Kaufmannista ja hänen perheestään. Fredin vaimo Claudia ja tytär Franka ovat lievästi sanottuna kiinnostuneita buddhalaisuudesta. Isä ja tytär matkustavat yhdessä Etelä-Ranskaan luostariin, jossa Frankan on määrä tavata ihastuksen kohteensa lama Pelge. Fred lähtee Frankan esiliinaksi ja turvaamaan sen, ettei Franka karkaa lamansa kanssa Intiaan.

Fred ja hänen vaimonsa viettävät keskivertosaksalaisen elämää. He pyörittävät yhdessä kahvilaketjua, ja ulospäin kaikki näyttää olevan hyvin. Teini-ikäisen tyttären päähänpistot ja oman vaimon tunneperäiset kokemukset saavat Fredin ajattelemaan omaa elämäänsä ohikiitävänä hetkenä. Tapahtumat sijoittuvat mm. Hollantiin, Saksaan, Ranskaan ja Englantiin. Tarina etenee muutamia takaumia lukuun ottamatta kronologisesti. Takaumat lisäävät juonen käänteisiin taustatietoa ja auttavat ymmärtämään päähenkilön ajatuksia. Fred on erittäin konservatiivinen ja masentunut mieheksi, joka ei voi hyväksyä kohtaloaan, vaikkei se olekaan tuonut tullessaan kuolemia, vakavia sairauksia tai muita ihmiselämää järisyttäviä asioita.

Dörrien tyyli on hyvin suorasukainen ja selkeä. Kirjailijan omat kokemukset paistavat rivien välistä ja luovat tarinaan aitoutta ja rehellisyyttä. Dörrie ei kainostele käyttää suoraa, jopa rivoakin kieltä vaan haluaa esitellä henkilönsä juuri sellaisina kuin hän ne näkee; karskeina ja tietyllä tavalla arkipäiväisenkin omaleimaisina. Kirjailija on lisännyt arkirealistiseen tyyliinsä ripauksen tarinanomaisuutta ja komediaa. Eri tyylit eivät aiheuta sekasotkua vaan kulkevat kauniisti käsi kädessä.

Kirjan sanoma on kuin suora lainaus intialaisen laman kirjoittaman kirjan otsikosta: ”miten olla onnellinen kun ei sitä enää ole?”.

Kotouttamisen ja vieraannuttamisen ristitulessa

Suomentaja Helen Taavila on pysynyt erittäin uskollisena lähdetekstille. Hän on alusta asti halunnut säilyttää teoksen keskieurooppalaisen luonteen ja noudattaa lähdetekstiä. Suomentaja joutuu työssään kohtaamaan usein vaikeitakin valintoja, joita lukija ei enää pysty hahmottamaan. Näiden valintojen huomaamattomuutta voidaan pitää onnistuneen käännöksen tuntomerkkinä.

Käännöksessä paikannimet on säilytetty sellaisinaan niitä enempiä selittelemättä – ainoastaan kirjoitusasu on usein suomalainen. Tähän näen kaksikin syytä. Suomentaja tuntee itse Saksan ja sen kulttuurin ja on Saksassa asuessaan luultavasti myös tutustunut muuhun Keski- ja Länsi-Eurooppaan. Hänelle kyseiset paikannimet ovat tuttuja, ja hänen voin kuvitella löytävän kirjassa esiintyvät paikkakunnat myös kartalta. Toinen syy vieraannuttamiseen on varmaani se, ettei paikkojen sijainti ole juonen kannalta oleellista. Olivat paikkakunnat missä päin Eurooppaa tahansa, se ei muuta tosiasiaa, että keski-ikäinen mies on tyytymätön elämäänsä ja avioliittoonsa.

Fredin siteeraamat Bob Dylanin kappaleet ovat alkuperäisasussaan englanniksi, eikä tämä häiritse, vaikkei Dylanin tuotantoa niin tuntisikaan. Kaikkihan loppujen lopuksi riippuu siitä, mikä on lukijan tietämys asioista. Kaikkea voisi kääntää selittävästi, mutta täytyykö suomentajien toimia opettajina? Mielestäni ei.

Taavila ei ole tyytynyt silti pelkkään vieraannuttavaan käännösstrategiaan vaan on lisännyt suomennokseensa ripauksen kotouttamista ikään kuin näyttääkseen, että sekin on mahdollista. Eri asia on, toimiiko kotouttaminen. Eräässä puhelinkeskustelussa käytetään svaabin murretta. Taavila mainitsee suomennoksessa, että rouvashenkilö puhuu svaabin murretta, mutta kääntää puheen savoa muistuttavaksi murteeksi ja käyttää mm. persoonapronominin muotoa ”sie”. Kotouttaminen sopii mielestäni tähän yhteyteen eikä kuulosta epäaidolta, mutta onko järkevää nimetä käytetty murre suomennoksessakin svaabiksi? Kohdan olisi voinut kääntää esim. :’täti sanoo vahvalla murteella’..

Toinen esimerkki kotouttamisesta ovat rahayksiköt. Taavila on laskenut D-markat suomen markoiksi mutta ei mainitse sitä. Voisipa erehtyä luulemaan, että Saksassa kahvikupposen ostaminen on vain harvojen herkkua! Muut rahayksiköt hän on nimittäin säilyttänyt sellaisinaan. Tällainen epäjohdonmukaisuus häiritsi lukemista ja loi käännökseen epäloogisuuden tuntua.

Monikulttuurisia vaikutteita

Buddhalaisuus ei ole suomalaisillekaan lukijoille aivan vieras teema. Lukija voi, eurooppalainen kun on, täysin samaistua myös Frediin tai vaikkapa Frankaan. Kyse on ihmisen arvoista, taustasta ja elämänkokemuksesta. Suomentajan melkeinpä sanatarkkaa käännöstä voi pitää kunnianosoituksena lukijalle, joka globalisoituvassa ympäristössä on altis kaikenlaisille vaikutteille. Suomentaja olettaa lukijan haluavan tietoa ja vaikutteita myös muista kulttuureista kuin omastaan. Kirjan maantieteellinen miljöö on lähempänä saksalaista lukijaa kuin suomalaista, mutta se ei häiritse sanoman ja tunnelman välittymistä.

Kirja ja sen suomennos ovat tämän päivän ihmissuhdedraamaa, jonka voisi liittää mihin tahansa suosittuun saippuaoopperaan. Löysin siitä yhtymäkohtia jopa kotoisen Salatut elämät -sarjan jaksoihin.

Kirjaa leimaa myös suomennoksena monikulttuurisuus. Kirjailija on käyttänyt saksaa, englantia ja ranskaa; suomentaja on seurannut perässä. Kirja on kuin ulkomaanmatka: se esittelee buddhalaista uskontoa, eri kulttuureja ja ihmissuhteita.

Sanatarkkaa uskallusta

Kielellisesti lähdeteksti on suomennoksen tavoin helppoa luettavaa. Alkuperäistekstin lyhyet lauseet eivät luultavasti ole aiheuttaneet suomentajalleen samanlaista päänvaivaa kuin saksalainen kirjallinen ilmaisu pitkine virkkeineen pahimmillaan saattaa tehdä. Alkuperäisteksti ei kenties ole paras mahdollinen tulikoe suomentajalle, mutta Taavilan valinnat ja ratkaisut vaikuttavat perustelluilta. Ne avaavat oven toiseen kulttuuriin ja uskontoon.

Tunnelma välittyy lukijalle ja saa kiinnostumaan buddhalaisuudesta. Suomennoksen kieli ei kuulosta käännetyltä. Suomentaja ikään kuin arvostaa kirjailijaa niin paljon, että on valmis asettumaan jopa aivan taka-alalle. Tämä ratkaisu toimii, ja se tekee kirjasta lukemisen arvoisen viihdeannoksen.

Dörrien kirja kuvaa Fredin raukkana, perheen naisten tohvelien alla olevana miehenä, jolla on sovinistisia ja seksistisiä ajatuksia. Fred ajattelee puhekielellä ja hänen elämänsä tuodaan lukijalle niin tutuksi, että siihen voi samastua. Taavilan Fred on aivan tavallinen sohvaperuna (tyylikäs sellainen!), mikä on mielestäni kirjan tyylin kannalta olennainen asia. Kirjan tarkoitus on viestittää, että ihminen voi oppia kokemastaan ja löytää onnen silloinkin, kun ei ole onnellinen.

Loppujen lopuksi kyse on uskaltamisesta. Myös sanatarkka kääntäminen kaikessa näennäisessä yksinkertaisuudessaan on uskaltamista.

Arkistostamme löydät vanhempia kirjoituksiamme tarkemmalla hakukoneella. Voit hakea kirjoituksia ajan tai kategorian mukaan.

Arkisto