Kirjallisuuskritiikin verkkolehti
Etsii hehkuunsa kirjoja, jotka ansaitsevat lisää huomiota
photo

Linnun vai sammakon perspektiivistä

Satu Taskinen, 6.3.2016
Drago Jančar: Sinä yönä näin hänet 202 s., Mansarda 2015 Kääntäjä(t): Kari Klemelä

Drago Jančar (s. 1948) on kansainvälisesti arvostettu ja palkittu slovenialainen kirjailija. Hänen teoksensa käsittävät romaaneja, kertomuksia, näytelmiä ja esseitä. Jančar oli kutsuvieraana Lahden kansainvälisessä kirjailijakokouksessa 2015.

Uusi näkökulma muuttaa yhden totuuden toiseksi. Ja jopa ihmisen.

 

”Sanoin: Kuulkaa, sotakirjeenvaihtaja on kuin yläpuolellamme kaarteleva lintu, vaikka me olemme tahmaisen mudan peitossa.”

Näin kommentoi saksalainen Wehrmachtin sotilaslääkäri, romaanin Sinä yönä näin hänet yksi viidestä minäkertojasta teoksen puolivälissä. Seurue on pyytänyt lääkäriä lukemaan sotakirjeenvaihtajan, ”jonkun Oswaldin”, reportaasin ääneen. Lääkäri on hieman vastahankainen. Hänellä olisi itselläänkin tapahtumista yhtä sun toista omakohtaista kerrottavaa. Mutta kuulijoita kiinnosti enemmän lehtijuttu, he kuuntelivat ”jännittyneinä, kukaan ei kilistänyt lasia, yksiään tuoli ei narissut”, joten lääkäri jatkaa lukemista. Artikkelissa sota näyttäytyy jännityskertomuksena tai urheilusuorituksena vaikeissa olosuhteissa. Kuvaillaan, miten ”joukko-osasto on edennyt”, ”tilanne alkaa muuttua vaaralliseksi” ja ”pyrkimyksemme luoda vihollisen sivustaan uusi sillanpääasema epäonnistui”. Lääkäri toteaa itsekseen:

”Myönnän, että mies osasi kirjoittaa, lopetus oli tehokas. Olisin halunnut lisätä jotakin, mutta muutin mieleni. En sanonut sitäkään, että ainakin minun perspektiivistäni, joka ei ollut lintu- vaan sammakkoperspektiivi, kurainen, märkä, kauhistuttava ja verinen, asiat olivat tyystin toisenlaisia.”

Tästä on kyse Drago Jančarin monitasoisessa filosofisessa romaanissa: näkökulmista, niiden muodostumisesta ja muuttumisesta sekä siitä, miten uusi näkökulma muuttaa yhden totuuden toiseksi. Ja jopa ihmisen.

 

Viisi silmäparia näkee enemmän kuin yksi

Voisi myös sanoa näin: Jančarin romaani analysoi niitä perustavia määreitä, joiden varassa – tai vankina – ihminen maapallolle syntyneenä väistämättä on. Kiistattomasti ensimmäisten määreiden joukossa ovat aika ja paikka, ja tämän romaanin maailmassa ”väärään aikaan väärässä paikassa” oleminen merkitsee suurimmalle osalle ihmisistä äärimmäistä tuskaa tai kuolemaa. Romaanin tapahtumat sijoittuvat nimittäin toisen maailmansodan ympärille entisen Jugoslavian alueella.

Sanotaan, että jälkeenpäin ja etäisyyden päästä, toisesta tarkastelukulmasta, on helpompi olla viisas. Mutta onko sittenkään loppujen lopuksi?

Tarina kietoutuu kiehtovan, elinvoimaisen (ja joskus vähän arvaamattoman) hienostorouvan Veronikan ympärille. Veronika ja hänen aviomiehensä Leo Zarnik on sodan loppuvaiheessa eräänä yönä haettu Ljubljanan lähellä olevasta linnastaan eikä heistä sen koommin ole kuultu. Tapahtumiin tavalla tai toisella osallistuneet viisi ihmistä kertoo kukin oman versionsa. Heitä ovat Veronikan entinen ratsastuksenopettaja ja rakastettu Stevo, Veronikan tytärtään kaipaava äiti, avioparin uskollinen taloudenhoitaja, jo mainittu sotilaslääkäri ja yksi partisaanisotilas.

Jokaisessa kertomuksessa on vähän selittämisen makua, koska kertojan omatunto kolkuttaa ja tivaa. Olisiko silloin pitänyt / voinut tehdä jotain toisin / paremmin / oikeammin. Kaikki yrittävät parhaansa mukaan torjua pelätyn ja kivuliaaksi aavistetun totuuden ja siihen mahdollisesti kuuluvan oman osuuden. Lukijan tehtäväksi jää – kaikkia viittä kertojaa kuultuaan – muodostaa kuudes versio, tehdä oma tuomionsa. Mutta millä perustein? Sanotaan, että jälkeenpäin ja etäisyyden päästä, toisesta tarkastelukulmasta, on helpompi olla viisas. Mutta onko sittenkään loppujen lopuksi?

Kirjan hahmot ovat huomattavan monisärmäisiä. Esimerkiksi äyräiden yli pursuavan elämänhalun voimaa edustava, vapautta rakastava ja oikeudenmukaisuuteen pyrkivä Veronika on muitta mutkitta pitänyt lemmikkinään alligaattoria kylpyammeessaan. Hän vastustaa hevosten instrumentalisoimista sodassa ja järkyttyy yliajetun sammakon vuoksi, mutta kertoo hyvin kevyesti, että kun alligaattori sitten kerran puri hänen miestään, se oli ollut pakko tappaa ja sen jälkeen se on roikkunut seinällä täytettynä.

 

Hyvä ja paha, yhtä aikaa

Jokainen kertojista on tilanteesta riippuen ollut sekä kiltti että ilkeä, hyvä että paha, viisas ja tyhmä. Jotkut vähemmän sitä ja enemmän tuota. Mutta kukaan ei yksiselitteisesti vain yhtä laatua. Ihmiseen sisältyy kaikki mahdollisuudet, ja elämää uhkaavassa tiukassa paikassa rohkeastakin voi tulla pelkuri, jopa petturi. Hyvin harva ihminen kai pystyy vastustamaan itsesäilytyksen viettiä. Kaikkien viiden kertojan selitykset näyttäytyvät toisin sanoen ymmärrettävinä. Ihmistä itseäänkin repivän ristiriitaisuuden kuroo yhdellä virkkeellä osuvasti omaa käytöstään ja sotasuhdettaan puiva partisaanisotilas teoksen lopulla:

[–] minun on yhtä aikaa hyvä ja paha olla, juuri tätä Janko-poikani ei opi koskaan ymmärtämään, hyvä ja paha, yhtä aikaa.”

Kärsimys ja rikokset ovat kuitenkin mistään selityksistä ja analyyseistä riippumatta todellista totta. Lopputulema jokaisen kertojan kohdalla on, että ”perkeleen saatanan sota” on järjetön strategia. Sota tuhoaa, tekee kipeää. Sitä vihataan. Sitä kadutaan. Miksi ihmeessä sitten kuitenkin on niin, että

”Elämme aikaa, joka kunnioittaa vain sellaisia ihmisiä, jotka olivat valmiita taistelemaan ja jopa uhraamaan itsensä yhteisen aatteen puolesta. Niin ajattelevat yhtä hyvin voittajat kuin voitetutkin. Kukaan ei arvosta ihmisiä, jotka halusivat vain elää.”

Hullun hommaa, ”nonsessia”, kuten Veronika sanoisi, on päätelmä, joka väistämättä tulee mieleen. Ja tuttu kysymys: Voisiko ihminen siis (vihdoin) viisastua, oppia jotain virheistään? Muuttua?

 

Ihmisessä on kaikki

Yksi muutoksen mahdollisuus tämän teoksen perusteella piilee siinä, miten kaikilla tarinan henkilöillä on halu ja oma tapansa keksiä keinoja ylittää rajoja, joiden sisälle heidät on pantu. Tämä inhimillinen ominaisuus on yksi teoksen keskeinen teema, ja rajoja pyritään ylittämään siinä lukemattomilla eri tavoilla välillä menestyksekkäästi ja sitten taas epäonnistuen. Annetaan piut paut yhteiskunnan vaatimuksille, siirretään valtakuntien rajoja, muistellaan, kerrotaan, muutetaan totuutta, matkustetaan. Jopa kuoleman ja elämän raja ylittyy, kun yksi pelastaa toisen hengen. Tai kun Veronika heti romaanin avauksessa näyttäytyy entiselle rakastetulleen ”kuin ilmielävänä”.

Meistä jokainen on paikalla juuri nyt. Jokaisella on vastuu siitä, mitä täällä tapahtuu.

Toinen ovi muutokseen voisi olla teoksen henkeen sisältyvä radikaali näkökulman vaihdos eri ryhmien vastakkainasettelusta kaiken olemassa olevan vuorovaikutukselliseen luonteeseen.

Olemme osa ajassa ja paikassa esiintyvää dynaamista verkostoa, jonka osat vaikuttavat toisiinsa, halusimme tai emme. Korostetun ei-ideologinen ja kaleidoskooppimainen ote ei Jančarin romaanissa merkitse kenellekään synninpäästöä. Mutta ei myöskään syyllisten naulitsemista. Sillä kuka lopulta on syytön? Ei kukaan. ”Etkö sinä ollut paikalla?” kuuluu sotakirjeenvaihtaja Oswaldin artikkelin otsikko ja siihen Veronikakin tarttuu. Niin. Jokainen joka tuona aikana oli maapallolla elossa, oli paikalla, tavalla tai toisella. Mahdollinen päätelmä: Meistä jokainen on paikalla juuri nyt. Jokaisella on vastuu siitä, mitä täällä tapahtuu.

 

Tärkeä teos on kuin elämä

Jančarin upeassa romaanissa kyse on kaiken kaikkiaan paljosta, isoista ihmiselämän peruspilareista. Ja teos on kuin elämä: riveillä esillä ja myös niiden väleihin punottuna on painavaa asiaa, jännitystä, lempeyttä, ankaraa saarnaa jne., toisin sanoen paljon kaikille niille, jotka haluavat nähdä, etsiä, lukea. Tällainen ihminen on. Näin hän tuntee, ajattelee ja toimii.

Maailmanlopun hetkellä me unohdamme erillisyytemme ja ajattelemme toista. Kaipaamme perhettämme, ystäviä, laumaamme.

Ja mainitaan nyt vielä sekin, miten lempeästi Jančar esittelee meille tämänkin puolen itsestämme: vaikka ehkä joskus olemme suuren pelon vallassa muuttuneet häikäilemättömiksi ja itsekkäiksi pettureiksi ja maailman navaksi, maailmanlopun hetkellä me kuitenkin unohdamme erillisyytemme ja ajattelemme toista. Kaipaamme perhettämme, ystäviä, laumaamme.

Käännöksestä: Suomenkielinen käännös tuntuu kaiken kaikkiaan hyvältä ja elävältä. Paitsi, että harmittavasti juuri alkupuolella, jolloin epätarkkuudet häiritsevät aina kaikkein eniten, on sinne tänne jäänyt lukijan kampittavia esteitä. Annan kolme esimerkkiä. 1) Ensimmäisen lauseen ”sinä yönä” muuttuu samassa luvussa jäljempänä ”viime” yöksi, sitten taas takaisin. Jokin ei täsmää. Tämä ei ole ihan pieni asia, kun näillä määreillä kuitenkin lyödään lukkoon kerronnan ja kerrottujen tapahtumien välinen ajallinen suhde. 2) Tällaiset virkkeet eivät kuulu korkeatasoiseen ja rytmiltään kauniiseen kaunokirjallisuuteen: ”Samalla hetkellä kun hän astui oman elämänsä Leo Zarnikin elämästä ja ratsuväenupseerin elämästä erottavan rajan yli, kaikki muuttui.” 3) Jos [–] toukokuun viimeinen yö ja kevät olivat jo lopuillaan, [–] ulkona oli lämmintä ja parakissa hengittävien ja hikoilevien miesten takia miltei tunkkaista”, niin miksi (lämpimästä ilmasta huolimatta) jokin ajatus ”puistattaisi”? Ei, kyllä ennemmin kyse on jonkin sortin vilunväristyksistä.

 

 

Arkistostamme löydät vanhempia kirjoituksiamme tarkemmalla hakukoneella. Voit hakea kirjoituksia ajan tai kategorian mukaan.

Arkisto