Linkolan soutajan päiväkirja

Kala haisee ja airot kolisevat, kun Eero Alén soutaa pitkin poikin Vanajavettä syksyllä 1994. Syys-marraskuussa raapustetut päiväkirjamerkinnät saavat 11 vuotta myöhemmin kustantaja Seppo Lahtisen hykertelemään: ”Tuskin koskaan aiemmin kirjallisessa tekstissä on päästy näin lähelle kalastaja, ajattelija Pentti Linkolaa.”

Kuinka lähelle Matti Vanhasta pääsee lukemalla lööpeistä hänen naisystävänsä satunnaisia lausumia?

Alén on kyllä päässyt kalastamaan samaan veneeseen Linkolan kanssa. Alén tarvitsi kalastajanopintoihinsa harjoittelupaikan ja pestautui siksi Linkolan soutajaksi. Hän kuvaa soutamisen tuskaa, verkon nostoa pimeässä, ainaista kalanhajua niin verkossa kuin lautasellaankin.

Päivä päivältä Alén raportoi ankaraa raatamista aamupimeästä iltapimeään, väliin unettavan yksitoikkoisestikin. Alén jurnuttaa, kun Linkola sättii häntä soutusuunnista, vauhdista, aironkäytöstä. Linkola on äkkipikainen, antaa epäloogisia komentoja ja haukkuu soutajaa kieltämättä epäoikeudenmukaisesti, varmaan väsymyksen ja masennuksensa kourissakin. Tuuli nousee, sataa, jää estää rantautumisen; suomalaisella syysjärvellä on totta vieköön koettelemuksensa kuten luonnossa tehtävässä missä tahansa ruumiillisessa työssä. Kalaakin tuli, lensi joku lintu, ja yhtäkkiä Linkola kertoi soutajalleen ystävällisesti naapureistaan, linnuista, ajatuksistaan, askareistaan.

Alénin ansio on muistuttaa ruumiistaan vieraantuneita virtuaali-ihmisiä siitä, miltä maistuu työ, jota varten ihmisen kädet, jalat ja selkä on tehty. Suuri osa huonetyöläisistähän siirtää paperia pinosta toiseen, tuijottaa tietokoneensa telkkaria ja edistää päivät ympäri asioita, jotka ovat haitallisia niin heille itselleen kuin koko biosfäärillekin. Kesät talvet, tuulta tunnistamatta, myrskyä huomaamatta, pikkukengissä aina ja kaikkialla.

Salakuuntelijan tympeää tirkistelyä

Työpäivän jälkeen nuoren soutajan kädet olivat rakoilla, lihakset uupuneina, mieli turtana tai mustana. Siinä vaiheessa tuolloin 62-vuotias Linkola aloitti toisen työvuoronsa puheidensa ja kirjoitustensa, kalakaupustelujensa ja tapaamistensa, puhelinkeskustelujensa ja kaikenkirjavien askareidensa parissa.

Silloin päiväkirjanpitäjä, minkä väsymykseltään jaksoi, tirkisteli yksitoikkoisten, joskus yli-ikäisten ja niukkojenkin aterioiden yhteydessä Linkolan sosiaalista elämää, keskustelukumppaneita ja kannanottoja niin yleismaailmallisiin ja tärkeisiin asioihin kuin yhdentekeviin yksityiskohtiin ties mistä. Osasta teemoja mielenkiinto ja merkitys on ehtinyt kadota 11 vuoden aikana.

Osansa salakuuntelijan muistiinpanoissa sai Linkolan luona tuohon aikaan asunut Anneli Jussila, joka on sittemmin julkaissut merkittäviä syväekologisia tekstejä niin lehdissä kuin kirjoissakin. Päiväkirjan lukijalle Linkolan ja Jussilan sekä heidän keskustelukumppaniensa taustat ja kiinnekohdat avautuvat huonosti, eikä Alén ole välittänyt niitä taustoittaa 11 vuoden kuluessakaan.

Kustantajan mainoslause, että kirja olisi ”myös nuoremman ja vanhemman maailman tilaa syvästi järkyttyneenä seuraavan kalastajan ja ajattelijan herkullista dialogia”, osuu yhtä harhaan kuin väite pääsemisestä ajattelijan lähelle.

Alénin synkkä yksinpuhelu työn rasittavuudesta on monologin pääosa, johon mausteina sekoittuu sirpaleita Linkolan sattumanvaraisista puheista. Pääaiheena kummassakaan ei edes ole maailman tila vaan päivänkohtaiset pikkutapahtumat syksyltä 1994 niin kuin päiväkirjoissa ylipäänsäkin. Kaikki kommentoitu ei ole paljon avartavampaa kuin sadasosan desimaaleilla päivästä toiseen raportoidut pörssikurssien heilahtelut, joita ylipapin virkaan korotetut jormaollilat otsa rypyssä kommentoivat kuin Luther jumaloppiaan puoli vuosituhatta sitten. Yllättävän tarkoin kuolemanväsyneeksi itseään kuvaava Alén on jaksanut yön tunteina kirjoittaa päiväkirjansa – tosin tapahtumien tai sitaatteihin merkittyjen keskustelujen totuudenmukaisuudesta eivät lukijat luonnollisesti pääse perille.

Miksi päiväkirjat julkaistiin yli 11 vuotta myöhemmin? Siksikö, että nykyään tällaiselle tilitykselle on tilausta? Niin juoru-, naisten- kuin muutkin lehdet nettipäiväkirjoista ja tositelkkareista puhumattakaan ovat yököttävyyteen asti täynnä muodikasta julkkisroskaa, jossa muka kansakunnan parhaat voimat ja kyvyt kimiräikkösistä mattinykäsiin ja esasaarisista dannyihin avautuvat tunnustuksiin, etsivät henkisyyttään ja antavat siinä sivussa elämänmallia taivalkoskelaiselle mökinmummolle ja Sevetinperän työttömälle metsurille. Alénista syntyy mielikuva politiikasta kiinnostuneena henkilönä. Soutaako hän Linkolan veneessä vaaleihin?

Muodikkuudestaan huolimatta, ja juuri siksi, Alénin kirjan tapainen tympeä tirkistely sopii harvinaisen huonosti juuri Pentti Linkolan kuvaamiseen. Linkolaa ihmisenä, kalastajana ja ajattelijana sivusi paljon paremmin vain muutamalla oivaltavalla kynän- ja aironvedolla jo suuri Erno Paasilinna novellissaan vuoden 1984 Finlandia-kokoelmassa Yksinäisyys ja uhma (Otava). Linkolan ajattelun perusteita on moni syväekologi tarkastellut monipuolisesti ja perustellun kriittisestikin, kokonaisen kirjan verran esimerkiksi Jouko Kämäräinen teoksessaan Linkola, oikeinajattelija (Määrämitta, 1992). Osmo Soininvaara argumentoi Linkolan teeseistä ja omistaankin teoksessa Kirjeitä Linkolan ohjelmasta (Pentti Linkola & Osmo Soininvaara, WSOY 1987).

Paljon enemmän kuin syyskalastaja

Alénin keskeinen puute suhteessa kustantajan väitteisiin on kuvata vain Linkolan kalastusta, tarkemmin sanottuna vain syyskalastusta. Linkola ei kuitenkaan ole pohjimmiltaan kalastaja vaan ensisijaisesti ornitologi, luonnontutkija, ihmisenystävä, mutta ennen kaikkea luonnonrakastaja ja luonnonsuojelija isolla kirjaimella. Linkola valitsi kalastamisen työkseen hätävarana, koska metsästyksellä, joka olisi hänestä ollut luonnonmukaisempi elinkeino, ei enää voinut Suomessa elää. Suuren osan vuodesta hän ei kalasta, ja hänen jo nuoruudestaan seuraamansa ohjenuora on, että lintujen pesimäaikaan ei pidä tehdä ansiotyötä. Eikä monena vuonna muuttoaikaankaan.

Alén raportoi tuntemuksiaan päivästä toiseen mutta ei pintaraapaisua enempää tarkastele Linkolan luonnonsuojelutyötä, sen perusteita tai porua toisensa perään aiheuttaneita ehdotuksia luonnon ja sitä kautta ihmisenkin pelastamiseksi jo pitkälle edenneeltä ekokatastrofilta. Saamistaan haukuista huolimatta Alén tuntuu sivulauseissa puolihuolimattomasti sympatisoivan Linkolan maailmankatsomusta, mutta hän ei sen syvemmin niitä tai omia näkemyksiään erittele, ei tunnu kunnolla osallistuvan keskusteluihin saati argumentoivan. Eikö hänellä ole sanottavaa, vai varooko hän tässä kirjassa ottamasta itse juuri kantaa jonkun tulevaisuuden motiivinsa vuoksi?

Alénin kirjasta saa vain kalpean aavistuksen siitä Linkolasta, jonka esimerkiksi me ornitologit, biologit, luonnonsuojelijat ja biosfäärin katastrofaalisen tilan tietävät tunnemme. Toki meistäkin on mielenkiintoista lukea Alénin kirjaa Linkolasta, ja ilman muuta se saattaa herättää joissakin lukijoissa myös mielenkiintoa Linkolan tuotantoon tutustumiseen – siitä kiitokset tekijälle. Jos Alén kuitenkin olisi ollut todella huolestunut maailman tilasta, hänellä olisi ollut oiva tilaisuus tuoda julki myös Linkolan ajattelua, tukea tai kiistää sitä. Ei kirjasta olisi ainakaan tylsempää tullut, päinvastoin.

Niille, jotka eivät Linkolaa tunne, ei tämäkään kirja pysty avaamaan sitä ylivertaista luonnon ja ihmisen tuntijaa ja ystävää, joka hän kiistatta on. Ennen kaikkea hän on niitä harvoja koko kansakunnassa, joka sanoo suoraan, mitä ajattelee, yrittää viimeiseen asti elää, niin kuin ajattelee, ja ennen kaikkea uskaltaa ajatella loppuun saakka. Hänen ehdotuksensa luonnon kiistattoman tuhoutumisen estämisestä ovat karmaisevia, mutta hetken kuluttua ne saattavat olla ainoita – tai keinoja ei oikeastaan olekaan, mikä on yhä todennäköisempää. Katastrofi vain tulee, eihän ihminen yleensä muuten mihinkään vaivalloiseen ryhdykään. Linkola joka tapauksessa oivalsi luonnon tuhon sukupolvi ennen muita, vain kävelemällä ja pyöräilemällä luonnossa, Suomen joka pitäjän pitkin ja poikin.

Palokärjen merkitys

Ajattelija Pentti Linkolaa ei pääse lähelle kalastamalla hänen kanssaan samassa veneessä. Pitää kiivetä kalasääskenpesälle, huojua tuulessa ja haistella, kuinka kala siellä haisee, viimeisen salosirpaleen ylishongassa tai ojittamattomalla rämeellä. Tai kulkea kotkanpesältä toiselle, väistellä viirupöllöemon iskuja, soutaa tuhansia kilometrejä selkävettä inventoimassa lokkeja, tiiroja ja koskeloita, kirjata jokainen lintu, pesä, ääni, tinkimättömällä tarkkuudella, kynällä ja sydämellä. Istua ja kuunnella, pohtia ja argumentoida.

Sillä Linkola ei ole kala vaan lintu. Ja jos ei ymmärrä linnun ja luonnon itseisarvoista asemaa, palokärkeä vähintään yhtä arvokkaana luonnonluomana kuin ihmistäkin, ei voi ymmärtää Linkolan ajatuksia ollenkaan. Ei voi ymmärtää myöskään luonnonsuojelua, enimmäkseen ikävää työtä täynnä kieltäymyksiä. Kannattaa tyytyä tirkistelemään nykäsiä ja myllylöitä, kuten huima enemmistö suomalaisista tekee joka tapauksessa. Vaatia susia tapettaviksi, tuijottaa formulaa pää pyörällä ja hankkia yhä lisää kamaa, se on kuulemma niin trendikkään uusvihreää.