Kirjallisuuskritiikin verkkolehti
Etsii hehkuunsa kirjoja, jotka ansaitsevat lisää huomiota
photo

Pöly luomistapahtumassa

Ville Hänninen, 10.2.2020
Eeva Kilpi: Sininen muistikirja 104 s., WSOY 2019
photo

Eeva Kilpi: Punainen muistikirja 96 s., WSOY 2019

Maaliskuussa ilmestyy Eeva Kilven (s. 1928) seuraava teos, Elämää kaikki päivät. Silloin Kilveltä on ilmestynyt uusia kirjoja kahdeksalla vuosikymmenellä, sillä esikoinen Noidanlukko ilmestyi pysyväksi jääneeltä kustantajalta WSOY:ltä 1959. En uskalla kirjoittaa, että noin pitkä ura olisi Suomen kirjahistoriassa ainutkertaista, joten todettakoon sen olevan ylen harvinainen ilmestys.

1920-luvulla syntyneistä ja vielä elossa olevista kirjailijoista edes jotenkin aktiivisina ovat pysyneet vain Kirsi Kunnas ja Kilpi. Tämä on tuonut heille myös ainutlaatuisen roolin suomalaisen kirjallisuuden kantaäiteinä. Kirjailijoina he toki ovat kovin erilaisia, mikä näkyy myös julkikuvassa ja vastaanotossa. Kunnaksen tuotannon selkäranka muodostuu hyväntuulisesta ja riimittelevästä lastenkirjallisuudesta, siinä missä Kilven tuotannon ehkä aikoinaan päiväkohtaisena pidetty feministisyys puhuttelee yhä.

Kilveltä on ilmestynyt uusia kirjoja kahdeksalla vuosikymmenellä.

Kilven edellinen painavampi teos on runokokoelma Kuolinsiivous (2012). Siinä hän tekee tiliä menneisyytensä suhteen ja miettii tarkoin, missä asennossa mielii kuolla. Viime vuonna ilmestyneet Sininen muistikirja ja Punainen muistikirja sisältävät samoja elementtejä. Raskaus ja keveys kohtaavat, ja lukeva kansakin löysi kirjat heti.

Kilven roolia ja merkitystä vanhana viisaana kuvaa, että hänelle annettiin kirjallisuuden valtionpalkinto vuonna 2019. Nykyään kirjallisuuden valtionpalkinnon voi saada vain kerran, mutta sen edeltäjän, valtion kirjallisuuspalkinnon Kilpi sai jo aikoinaan kolmesti: 1968, 1974, 1984. Valtion kirjallisuustoimikunta perustelee joulukuussa 2019 jaettua palkintoa muun muassa näin: ”Kirjailija ei ole myötäillyt kulloisenkin julkisuuden suosimia aiheita ja asenteita vaan on sitkeästi kulkenut omaa polkuaan.” Tai kuten Kilpi kirjoittaa Punaisessa muistikirjassa sotienjälkeisestä modernismista: ”Se jyräsi kaiken muun alleen, tietämättä itsekään, mitä oli, mikä oli sen syvin sisältö. Se oli poltettu kamara, josta ei mitään monipuolisuutta kyennyt pitkiin aikoihin versomaan. Se oli tappavaa jatkoa sodalle. Ajattelu oli kuolla siihen. Jotkin ”pientareet” kuten minä, pääsimme kenenkään juuri huomaamatta versomaan, kuin ojanvarret, metsälampien unohtuneet, upottavat rannat…

Etenkin Kilven 1960–70-luvulla kirjoittamat kirjat kuten Tamara (1972) ovat tosiaan kestäneet hyvin aikaa. Niissä ilmenevät keski-ikäinen uupumus ja pettymys elämään, ei katkeralla vaan elämää nähneellä tavalla. Voi tämän kauniimminkin ilmaista: kirjoituksissa on perspektiiviä ja tietty sivustakatsojan rooli aikaan auttoi siinä, että teoksissa on ajattomuutta eikä tendenssimäisiä piirteitä. Monet kirjat (Animalia 1987, Naisen päiväkirja 1978) tuntuvat saavan nykyajasta uutta sointia. Vuoden 1989 Talvisodan ajasta ja sen jatko-osista lähtien Kilven proosassa on ollut muistelmallinen ja taaksepäin katsova sävy.

Pöly puhdistaa

Kilven 2000-luvun teoksia lukiessa huomaa, aiemmasta lainauksestani huolimatta, että hänen myöhäiskauden tuotannostaan puuttuu kitkeryys miltei kokonaan. Ne tuntuvat jonkinlaisilta hitaan hyväksymisen oppitunneilta.

Sinisellä muistikirjalla ja Punaisella muistikirjalla on osuva taustatarina. Kilven lapsenlapsi oli sitonut ne itse ja lahjoittanut saatteella ”muistot tähän kirjaan pakkaa niin ikäväkin lakkaa”.

Vuodesta 1989 lähtien Kilven proosassa on ollut muistelmallinen ja taaksepäin katsova sävy.

Kirjailija käytti niitä seuraavina vuosina päiväkirjana, kirjoitti kun kirjoitti. Sinisen muistikirjan merkinnät ovat lähes pelkästään vuosilta 2002 ja 2003, Punaisen muistikirjan vähän pidemmät mutta mittavimmillaankin viisisivuiset tekstit kokonaan vuodelta 2014.

Lyhyet merkinnät ovat Kuolinsiivouksen tavoin aforistisia. Päiväkirjamaisuuden lisäksi niitä luonnehtii elämää nähneen kärsivällisyys. ”Pitää olla valmis siihen, että kuolee äkkiä, mutta myös siihen, että kuolee hiutuen”, hän kirjoittaa. Ja: ”Vanhuuteen tulee kasvaa kuten muinoin lapsuuteen.

Pätkittäisyys on kirjojen heikkous, mutta auttaa suhtautumaan niihin sellaisina kuin ne ovat: muistiinmerkintöjä, pieniä huomioita. Aivan kuten arkinen tilanne voi herättää syvällisempiä ajatuksia kuin juhlapuhe, Kilven kirjat toimivat polttoaineena omille mietinnöille. Samanlaisia sirpalekirjoja Henrik Tikkanen teki monta, kirjoja joita voi plärätä aina.

Hetkittäin Kilpi kirjoittaa hyvin koskettavasti, nostattavastikin: ”Voimattomuus tekee alakuloiseksi. Se on ehkä vanhuudenapeuden syy. Vanhana mieli on väliin niin hauras että se tuntuu hajoavan kuin usva yöhön, päivälläkin, eikä saa kosketusta mihinkään, ei nykyhetkeen, ei läheisiin, ei omaan itseen. Sitten se, levätessä, usein taas koontuu ja kiinteytyy, syntyy ihmiseksi ja persoonallisuudeksi kuin pöly luomistapahtumassa.”

Muistikirjojen pöly puhdistaa. Hiukkaset erottuvat selkeinä. Tekee mieli lähteä ulos hapen tykö, ajattelemaan lisää.

Arkistostamme löydät vanhempia kirjoituksiamme tarkemmalla hakukoneella. Voit hakea kirjoituksia ajan tai kategorian mukaan.

Arkisto