Isänkuvat

Eila Kostamon Isänkuvat kertoo yhdellä tasolla niistä monimutkaisista tavoista, joilla perheeseen ja sukuun syntynyt ihminen määrittelee omaa paikkaansa ja minäkuvaansa.

57-vuotias Wilma on taidehistorioitsija ja taiteilija. Romaanin alussa mainitaan, että hän pitää luentosarjaa muotokuvista kautta aikojen. Wilman entisen rakastetun Otson tutkimuskohde on Jeesus, ”toisinajattelija, joka kamppaili oman jumalankuvansa puolesta”.

Otson ja Wilman Sakari-poika on syntynyt avioliiton ulkopuolella. Wilma on ollut yksinhuoltaja. Tahollaan avioliitossa eläneellä Otsolla ei ole ollut poikaansa lainkaan kontaktia. Wilma on sepittänyt Sakarille isäksi Peterin. Sepite on suojannut Sakaria kavereiden ja lähipiirin uteliailta kysymyksiltä.

Otson viesti sydänleikkaukseen joutumisesta sysää Wilman tarkastelemaan menneisyyttä ja siinä tehtyjä valintoja. Yksilöiden väliset suhteet laajenevat kuvaukseksi suvusta, jonka jäsenet ovat useammin menettäneet kuin menestyneet.

Kerrostuneet kuvat

Kuvat ja kuvien luominen ovat Kostamon romaanin läpäiseviä juonteita. Kuvat ovat teoksessa sekä konkreettisia valokuvia ja maalauksia että mielikuvia, joihin henkilöt peilaavat omaa minäkuvaansa.

Wilma on tutustunut Otsoon maalatessaan miehestä muotokuvaa. Parikymmentä vuotta myöhemmin Wilma pohdiskelee sähköpostiviestissään Otsolle, että häntä askarruttaa evankelistojen kertoma Isän ja Pojan draama, ”Pojan luomus Isästä ja Isän valtakunnasta”. Samaan aikaan Wilma selvittää Otsolle omaa luomustaan, Peteriä. Kun isä ei ole fyysisesti läsnä, hänestä on tehtävä kertomus, joka on toden ja fiktion sekoitus.

Jeesuksen jumalalliseen alkuperään uskova Otso ei ole aikoinaan aktiivisesti halunnut Sakarin isäksi. Elämässä monella tavalla osattomaksi jäänyt Wilma on hankkiutunut raskaaksi Otsolta kysymättä. Wilma ei ole ollut toivottu lapsi. Kun hän on tehnyt synnyttänyt Sakarin vain omalla päätöksellään, hän on samalla suojautunut hylätyksi tulemiselta. Sakari on ollut vain hänen, mutta mikä on riittänyt äidille, ei ole riittänyt pojalle.

Vapaus ja välttämättömyys

Isänkuvien henkilöiden menneisyysmatkailu on kirjallisuudessa lukemattomia kertoja käytetty aihe. Uskonnollisen ja hengellisen pohdinnan kautta teos on kuitenkin perinteisiä sukutarinoita ja identiteetin etsimiskertomuksia syvempi.

Luterilaista traditiota ajatellen Isänkuvat olisi ollut helppo rakentaa syyllisyydelle. Papin viransijaisuuksia nuoruudessaan hoitaneesta ja myöhemmin arvostetuksi tutkijaksi päätyneestä Otsosta olisi voinut kirjoittaa synnintunnoissaan piehtaroivan huorintekijän ja Wilmasta itsekkään avionrikkojan.

Näin kliseisiin ratkaisuihin Kostamo ei sorru. Teoksen pohjalle voi tulkita Raamatusta luomiskertomksen kohdan jossa Jumala sanoo: ”Tehkäämme ihminen, tehkäämme hänet kuvaksemme, kaltaiseksemme.” Isänkuvissa luomiskertomus jatkuu. Ihminen ei synny ollakseen jonkinlainen vaan tullakseen jonkinlaiseksi. Keskeneräisyyden tunnustaminen on ihmisyyden tunnustamista.

Jonkinlaiseksi tuleminen edellyttää jatkuvia valintoja. Valinnat ovat Isäkuvissa läsnä niin polttavina, että romaania lukiessa mieleni haparoi Søren Kierkegaardin filosofian suuntaan. Tanskalainen filosofi Søren Kierkegaard kirjoittaa autenttisuudesta ihmisen moraalisena velvoitteena ja päämääränä. Ihmisen tehtävänä maan päällä on ymmärtää, mitä Jumala haluaa hänen tekevän. Valintoja tehtäessä tärkeintä ei ole valita oikein vaan valita riittävän intohimoisesti ja vakavasti. Vakavissaan valitseva ihminen lujittaa omaa personallisuuttaan ja lepää samalla olemassaolonsa perustassa.

Isänkuvissa mutkattomimpia valintoja tekee Sakari. Häntä edeltäneet sukupolvet ovat eri syistä olleet valinnoissaan joko varovaisia, sovinnaisia, sisäisesti heikkoja tai ulkoisten olosuhteiden pakottamia. Äitinsä ja monien sukulaistensa ehdoitta hyväksymä Sakari on romaanin henkilöistä vapain valitsemaan.

Vaikka Isänkuviin sisältyy teologista pohdintaa, teos ei pyri lainkaan vetoamaan uskonnollisiin tunteisiin. Kertojan ote on pohdiskelevan älyllinen ja myönteisellä tavalla etäinen. Juuri etäisyys synnytti mielessäni erilaisia kysymyksiä, joista vähäisin ei ole autenttisuus. Kun Wilman isoisän täti Karin antaa muiden ihmisten tekojen ja tekemättä jättämisten valita oman elämänsä suunnan, onko hän kunnioitettavan epäitsekäs nainen vai epäautenttinen pelkuri? Tai: onko vaimonsa painostama Otso kaikessa teologisessa etsinnässään ollenkaan vakavasti otettava ihminen, koska hän jättää valitsematta?

Isänkuvat jättää moniin kysymyksiin viisaasti vastaamatta. Viimeisellä sivulla tuntuu kuitenkin selvältä, että perhekuvista puuttuu aina joku. Elämän tavoin kuvat jäävät epätäydellisiksi ja kesken.