Kirjallisuuskritiikin verkkolehti
Etsii hehkuunsa kirjoja, jotka ansaitsevat lisää huomiota
photo

Juuret murjotussa mullassa

Siru Valleala, 25.4.2012
Elif Shafak: Kirottu Istanbul 498 s., Gummerus 2012 Kääntäjä(t): Maria Erämaja

Elif Shafak (s. 1971) on Ranskassa syntynyt ja osan vuotta Yhdysvalloissa, osan Turkissa asuva kirjailija, joka tarttui rohkeasti tabuun. Hän kirjoitti romaanin armenialaisten kansanmurhasta Turkissa – siis samasta aiheesta, jonka vuoksi kirjailija Orhan Pamuk sai vuonna 2005 syytteen. ”Turkkilaisuuden loukkaaminen” eli armenialaisten vuoden 1915 joukkotuhon tunnustaminen toi myös Shafakille kahden vuoden vankeustuomion Kirottu Istanbul -romaanin julkaisuvuonna 2006. Tuomiota ei näytön puutteessa kuitenkaan koskaan pantu täytäntöön.

Pamuk totesi julkisesti, että Turkissa on tapettu 30 000 kurdia ja miljoona armenialaista. Shafak kertoo Kirottu Istanbul -romaanissaan tarinan kahdesta perheestä, joiden kohdatessa Turkin vaiettu ja arka menneisyys valaistuu niin teoksen amerikanarmenialaisille kuin nykyturkkilaisillekin päähenkilöille.

Pahimpien arvioiden mukaan vuonna 1915 reilu miljoona armenialaista menehtyi niin sanotun etnisen puhdistuksen myötä. Turkin virallisen kannan mukaan kuolleita oli vain parisataatuhatta ja syy tuhoon oli armenialaiskapinaa seuranneissa epidemioissa. Kuolleiden joukossa oli runsaasti armenialaista, kristittyä sivistyneistöä, kulttuuriväkeä ja liikemiehiä.

Kirottu Istanbul ei ota suoraan kantaa tapahtumiin, vaan se kertoo kaunokirjallisin keinoin suvuista, salaisuuksista ja juurista, jotka harottavat useaan suuntaan. Romaanin tekninen ratkaisu on paljastaa pala kerrallaan lisää sekä historiallisista tapahtumista että fiktiivistä henkilöistä.

Zeliha, turkkilainen nuori nainen, tekee tuskallisen vierailun aborttiklinikalle. Toisella puolella maailmaa, Pohjois-Amerikassa, juuri eronnut nuori äiti Rose kohtaa supermarketissa kiinnostavan, tummaverisen miehen. Hypätään parikymmentä vuotta ajassa eteenpäin: Asya on Johnny Cashia ja nihilismiä ihaileva, värikkäästi pukeutuva 19-vuotias istanbulilaisleidi, Armanoush yhdysvaltalainen, armenialaissuvustaan kiinnostuva opiskelija. Näitä kahta nuorta naista yhdistää mies: Armanoushin isäpuoli Mustafa on Asyan äidin Zelihan veli – tuo Rosen kohtaama tumma mies.

Romaanin juoni kiertyy tiiviisti sukujen välisiin suhteisiin, historiaan ja nykyhetkeen. Kirottu Istanbul on selvä sukuromaani, ja suvun ulkopuolisia hahmoja on vain vähän. Heitäkään ei mainita nimeltä, vaan he esiintyvät joko nimimerkeillä Armanoushin suosimalla sivustolla internetissä tai lempinimillä, joita Asya käyttää vakiobaarinsa ystävistään: Tuurijuoppo pilapiirtäjä, Kaappihomo kolumnisti tai Poikkeuksellisen lahjaton runoilija.

Shafakin tyyli on rönsyilevä, kuvaileva ja jopa lörpöttelevä.

Sukujen sisällä henkilöitä ja nimiä on valtava määrä, ja lukija saa pinnistellä pysyäkseen selvillä henkilögallerian kiemuroista. Juonikeskiöön nousee Asyan ja Armanoushin tapaaminen, kun Armanoush lentää Yhdysvalloista Istanbuliin kohtalokkaalle kyläilyreissulle.

Shafak on kirjoittanut useita romaaneja ja muita teoksia sekä turkiksi että englanniksi. Suomeksi on käännetty romaani Rakkauden aikakirja (The Forty Rules of Love) vuonna 2011. Kirottu Istanbul (The Bastard of Istanbul) on Shafakin toinen englanniksi kirjoittama romaani.

Keveää kuvailua, vakavia viitteitä

Elif Shafakin tyyli on rönsyilevä, kuvaileva ja jopa lörpöttelevä. Keveyttä katkovat asiapitoiset ja vakavat, henkilöiden repliikkeihin sisältyvät historialliset pohdinnat. Ristiriita on hupaisa. Juonta voisi kuvailla melkein kömpelöksi, ja romaanin suurin yllätysjuonenkäänne ei lopulta tunnu tarpeelliselta.

Kertomuksen edetessä nimittäin paljastuu hitaasti, että Zelihan perheellä on jokin kätketty, Mustafaan liittyvä salaisuus. Paljastuminen on kuitenkin niin hienovaraista, ettei se riitä koukuksi koko romaaniin. Myös Asyan ja Armanoushin kohtaaminen seuraa vasta lähempänä teoksen puoliväliä. Siihen saakka lukija odottaa jotakin tapahtuvaksi.

Odotusaikaa toki virkistää muun muassa mainio kuvailu turkkilais-armenialaisesta ateriaperinteestä. Ruoka on tärkeä osa perheiden elämää, ja romaanissa kuvaillaan usein syömistä, eri ruokalajeja ja niiden valmistamista. Mukana on jopa tarinan kannalta merkittävän jälkiruuan, asuren, resepti. Rehevän mausteinen tunnelma korvaakin suurelta osin juonen junnaavaa kuljetusta.

Myös henkilöitä kuvaillaan yksi kerrallaan tarkasti ja laveasti:

Sade pisaroi Zelihan tummilta kiharoilta hänen leveille harteilleen. Kuten kaikilla naisilla Kazancin perheessä, Zelihalla oli syntyjään kähärät korpinmustat hiukset, mutta toisin kuin muut, hän halusi pitää ne sellaisina. Aika ajoin hänen jadenvihreät silmänsä, jotka yleensä olivat apposen auki ja täynnä raivokasta älykkyyttä, menivät sirrilleen kahdeksi viivaksi puhdasta välinpitämättömyyttä joka on luontaista ainoastaan kolmelle ihmisryhmälle: toivottoman naiiveille, toivottoman sulkeutuneille ja toivottoman toiveikkaille.

Sekä Asya että Armanoush elävät sukujensa ympäröiminä. Jokaisella perheen jäsenellä on oma ulkonäkönsä ja omituisuutensa. Banu-tädillä on henkisiä voimia, Feride-täti vaihtaa skitsofreenisesti luonnettaan, Zeliha pukeutuu mihihameisiin ja hakkaa tatuointeja, 96-vuotias Petite-Ma huljuu dementian ja teräväpäisyyden äärilaidoilla.

Romaanin rikkainta antia on farssinomainen henkilögalleria: kun yksi tekee jotain, kaikki muut taivastelevat kuorossa ympärillä. Asiat koetaan yhdessä, ja tämä onnistuneesti kuvailtu yhteisöllisyys myös alleviivaa sitä tragediaa, jonka armenialaiset kokivat joutuessaan kodeistaan pois ja sukulaistensa kanssa erilleen. Perheen nuoria yhteispäivälliset eivät järin innosta.

Idän ja lännen sulattamossa

Armanoush ja Asya, romaanin nuoret naiset, ovat nuoria naisia pääosan ajan teoksesta. Alkupuolella tarinaa nuoria naisia ovat myös heidän vanhempansa, Rose ja Zeliha. Äitiensä tyttärinä Armanoush ja Asya kantavat äitiensä historiaa ja heidän nuoruutensa valinnoista johtuneita seurauksia. Nuori Zeliha on omapäinen, värikäs tuittupää, jonka lapsen isä jää salaisuudeksi suvulle. Rose taas on jo kertaalleen eronnut nuori amerikkalaisäiti, joka jättää taakseen armenialaisen perhekulttuurin vain löytääkseen turkkilaisen perhekulttuurin.

Turkkilaisuuden ja armenialaisuuden ohella osassa on myös amerikkalaisuus. Armanoush sulauttaa paitsi armenialaisen isän ja turkkilaisen isäpuolen kulttuurin elämäänsä myös sanfranciscolaisen ja texasilaisen kulttuurin, jotka nekin poikkeavat toisistaan merkittävästi. Kaikki yhtyy keskenään, kun Armanoush vanhempineen matkustaa Istanbuliin, idän ja lännen sulatusuuniin.

Kodistaan paenneen isoäidin lapsuuden maisemissa Armanoush aistii Istanbulin tunnelmaa ja nuuskii mennyttä aikaa. Hän ei itsekään tiedä, mitä ajatella turkkilaisista, armenialaisista, amerikkalaisista tai omasta kohtalostaan. Hän käy kipakkaa keskustelua netissä amerikanarmenialaisten kirjoittajien kanssa. Turkkilaisten puolisukulaisten seurassa hän huomaa heti viihtyvänsä, mikä hieman haittaa armenialaista lähestymistapaa.

Ette te ole länsimaisia. Turkkilaiset ovat Lähi-idästä, mutta jotenkin he jatkuvasti kieltävät sen. Ja jos te olisitte antaneet meidän pysyä kodeissamme, mekin voisimme yhä olla Lähi-idän asukkaita, sen sijaan, että meistä tuli diasporakansaa, Armanoush tiuskaisi ja nolostui heti, sillä hän ei ollut tarkoittanut kuulostaa niin tylyltä.

Asya taas tahtoisi unohtaa kaiken historiahöpötyksen ja vain elää hetkessä, sattumanvaraisena maailmaan heitettynä. Hän ei tiedä, kuka hänen isänsä on, eikä hänenkään juurensa ole tukevasti maassa kiinni, mutta hän ei jaksa asiasta piitata. Armenialaisten kohtalo, josta hän vasta Armanoushin sukutarinan myötä kuulee, kyllä järkyttää hetken, mutta Asya ei jaksa jäädä siihenkään tunteeseen liian pitkäksi aikaa. Hän kysyy: ”Kertokaa minulle, mitä minä, nykypäivän tavallinen turkkilainen, voin tehdä helpottaakseni teidän tuskaanne?”, muttei ole kiinnostunut suremaan aikoja, jolloin hän ei ole elänyt.

Asya on moderni turkkilainen, joka ryyppää baarissa ja seurustelee epämääräisten hyypiöiden kanssa. Hän elää uutta aikaa, kun Armanoush kurkottaa vanhaan. Asya edustaa länttä, kun Armanoush mennyttä penkomalla muistuttaa Lähi-idän verisestä historiasta.

Näiden neljän naisen ohella romaanissa kertovat omia kertomuksiaan kodistaan häädetty armenialainen lastenkirjailija Hovhannes sekä Banu-tädin ennushenget, jotka näkevät niin menneeseen kuin tulevaankin. Shafak ujuttaa näin mukaan myös vivahteen maagista realismia, mikä ei runsautta pursuilevassa teoksessa enää hämmästytä. Järin tarpeelliselta ei sekään tosin tunnu.

Suuren ja pienen mittakaavan tragedia

Kirottu Istanbul on romaani, jossa kirottuna eivät ole vain armenialaisten silmissä turkkilaiset vaan myös koko miessukupuoli. Asyan sukua rasittavat miesten ennenaikaiset menetykset, eikä perheessä olekaan enää kuin yksi mies, Armanoushin isäpuoli Mustafa. Hän on säilynyt hengissä kenties vain siksi, että on ymmärtänyt muuttaa Yhdysvaltoihin.

Mustafa ei koskaan vieraile Turkissa, ja romaanin jälkimmäisellä puoliskolla selviää, miksei. Kun Mustafa sitten lopulta, olosuhteiden pakosta, päätyy matkalle kirouksen kaupunkiin, hän tietää kyllä, mitä odottaa saattaa.

Siihen saakka romaania hallitsevat naiset. Shafak onkin tunnettu naisten oikeuksien puolestapuhuja. Tässä romaanissa miehellä on väkivalta, naisella kaikki muu valta. Toisaalta naisten valta on luonnollista, sillä lähes kaikki miehet ovat kuolleet. Romaanin juonen ohella naisen asemaa puidaan muun muassa ”istanbulilaisten naisten varovaisuussääntöjä” siteeraten:

Istanbulilaisen naisen varovaisuuden kultainen sääntö: Kun sinua ahdistellaan kadulla, älä koskaan vastaa, sillä nainen, joka vastaa, saatikka kiroilee ahdistelijalleen, ainoastaan kiihdyttää tämän innostusta.

Pperhe on kaiken olevaisen lähtökohta. Yhteiset ateriahetket ja se, kun koko suku vaivihkaa kokoontuu paikalle Armanoushin lähtiessä treffeille, ovat jakamisen paikkoja. Perheiden pirstaloitumisen aikoina romaani muistuttaa yhteisten hetkien merkityksellisyydestä.

Shafak yhdistää teoksessaan suurta kulttuuriperhettä eli armenialaisten ja turkkilaisten sukuja koskevan tragedian sekä pienemmän mitan, oman perheen henkilökohtaisen tragedian. Perheensisäinen tragedia toiminee vertauskuvana kulttuuriselle, mutta vähemmän melodramaattinen juoni ja selkeämpi rinnasteisuuden kehittely voisivat auttaa eheämmän lopputuloksen saavuttamisessa.

Päällimmäiseksi jää lopulta kysymys, joka liittyy niin henkilökohtaisten muistisolmujen aukomiseen kuin kansallisen tason polemiikkiin historian tapahtumista. Kysymystä joutuvat pohtimaan niin Zeliha, Armanoush kuin Mustafakin, ja koska ratkaisua ei anneta, saa lukija jäädä saman, kiehtovan kysymyksen pariin:

Oliko ihmisille tosiaan parempi saada selville lisää menneisyydestään? Ja senkin jälkeen aina vain lisää? Vai oliko yksinkertaisesti parempi tietää menneisyydestä niin vähän kuin mahdollista ja jopa unohtaa se vähä, jonka muisti?

Arkistostamme löydät vanhempia kirjoituksiamme tarkemmalla hakukoneella. Voit hakea kirjoituksia ajan tai kategorian mukaan.

Arkisto