Kirjallisuuskritiikin verkkolehti
Etsii hehkuunsa kirjoja, jotka ansaitsevat lisää huomiota
photo

Performanssi paperilla

Anniina Meronen, 22.6.2020
Elsa Tölli: Fun Primavera 51 s., Omakustanne 2020

Lavarunous on Suomessa saavuttanut pisteen, jossa runoilija voidaan kutsua vaikkapa Flow-festivaalille, ja siellä myös vimmaisesti esiintyvä lavarunoilija Elsa Tölli nähtiin viime vuonna. Tölli on kiertänyt Suomen lavoja ja erilaisia tapahtumia ahkerasti jo monia vuosia, muttei ole julkaissut aiemmin painettua teosta.

Fun Primavera on värikäs omakustanne, jonka Tölli itse on koostanut ja skannannut Oodi-kirjaston kopiokoneella. Kyseessä ei ole vain runokokoelma vaan pikemminkin kollaasimainen kokonaistaideteos. Suuri osa sen aineksista on peräisin tekijältä itseltään: teos koostuu esimerkiksi lavoilla esitetyistä runoista, omien arkistojen kuvista, piirroksista, pitkin sivuja tussatuista huomiosta sekä erilaisista listoista. Teos myös laajenee itsensä ulkopuolelle. Ennen projektinsa koostamista Tölli postasi someen videon, jossa kirjoitti kustannussopimuksen itsensä kanssa

Blondien ’’Heart of Glass’’ -kappaleen soidessa taustalla. Jo lavoilla kuullut runot ovat nyt uudessa kontekstissa.

Tölli postasi someen videon, jossa kirjoitti kustannussopimuksen itsensä kanssa.

Fun Primavera huutaa zinejulkaisujen do it yourself -estetiikkaa, jota se toteuttaa omalakisella tavallaan alusta loppuun. Teos ei mahdu kirjan muottiin myöskään fyysisesti, sillä se on noin aikakauslehden kokoinen. Zinemäinen pääkirjoitus toimii johdantona Fun Primaveran eetokselle ja johdattaa lukijan Töllin maailmaan, johon teos lukijansa vie: ’’Kun saa itse tehdä, oloni on vapaa. Ei tarvitse pyydellä lupia. Saa perustaa oman maailmansa, keväänsä, johon kuuluu’’.  ’’Huvittelun kevät’’ vaikuttaa jonkinlaiselta mielentilalta, jossa erilaisten yhteismitattomien elementtien (kuten eri kielten) sekoittelu ja leikki sallitaan.

Minän vauhko voima

Kubistis-henkisessä kansikuvassa mikrofoni on kasvanut kiinni runoilijan sydämeen. Fun Primaverassa minän ääni onkin niin vahva, että käsitteen puhuja käyttö tuntuu vaikealta. Sen sijaan teoksen minä yhdistyy katkoviivoilla itse tekijään, joka on usein teksteissään läsnä myös omalla nimellään kolmannessa persoonassa: ’’mitä sulle kuuluu nykyään Elsa?’’ (s. 27).

Nykyrunouden (tai ylipäänsä kirjallisuuden) kentällä tuntuu tällä hetkellä vallitsevan kaksi vastakkaista tendenssiä suhteessa minuuden esittämiseen: siinä missä painettu runous on siirtyillyt kohti ihmisen valta-aseman horjuttamisen kysymyksiä ja fragmentaarisesti sirpaloituvaa puhujaa, lavarunoilijat puolustavat kirjoittajan henkilökohtaista otetta ja oikeutta sanoa minä. Töllin teoksen minähahmo vahvalla kokemuksellaan tavallaan liimaa kollaasinsa palaset yhteen sen sijaan, että pyrkisi ironisesti etäännytettyyn tai tiedostavasti latautuneeseen puhujuuden hajottamiseen. Se tuntuu ajassamme raikkaalta.

Tekijän vahva läsnäolo teoksessa liittyy sen käsitetaidetta lähenevään toteutustapaan: mukana on myös paljon valokuvia Töllin elämästä ja keikkareissuilta, ja ote on päiväkirjamaisen avoin. Käsinkirjoitetuissa lisähuomioissakin pohditaan sitä, miten ’’fiktiivinen minä’’ ja ’’oikea itse’’ lähenevät joskus toisiaan –  lähes itsestään selvä asia, jota harva kirjailija uskaltaa sanoa julkisesti ääneen. Tästä huolimatta tekstin minä on tietenkin aina jonkinlainen konstruktio, ja erityisesti Fun Primaveraa lukiessa tuntuu tarpeelliselta muistuttaa itseään siitä.

Lukija tuntee olevansa lavarunoilijan matkassa.

Teoksen minä on sielultaan nuori, samaan aikaan herkkä ja kapinoiva hahmo, esiintyvä taiteilija, joka kirjoittaa, pohtii elämäänsä, juhlii ja ’’tarttuu kaikkeen kuin elämä ja henki siitä riippuisi’’ (s. 23). Lukija tuntee olevansa lavarunoilijan matkassa.

Ensimmäisessä osastossa on settilista, josta pääsee kulisseihin kurkistamaan tunteita, joita lavarunoilija pyrkii yleisölle välittämään.

 

Poreilevan pintansa alla teos liittää lapsenomaisen riemuisaan leikkaa ja liimaa -ideaansa myös tummempia sävyjä. Kannen kubistisella runoilijahahmolla on arpi rinnassaan ja ’’anti scar’’ -teksti hihassaan. Terveys ja mielenterveys hahmottuvat toistuvina teemoina. Minän elämässä on vaikeuksia ja surua, mutta hän vaikuttaa suhtautuvan niihin ja itseensä useimmiten lempeästi. Hän löytää voimaa lapsuudestaan ja ammentaa sieltä välittömyyttä ja turvan tunnetta nykyiseen elämäänsä: ’’muistan oudot asiat jotka aikoinaan inspiroivat minua / sarjakuvat ja Aliisa, olin niihin ihastunut nyt sen ymmärrän. /– – / Se kaikki on yhä minussa, voin kääntää sen vallaksi. / Eläköön piano! Eläköön pirut. Eläköön sarjakuvat. / Eläköön puheet areenoilla. / Jutelkaa minulle lähellä ihoani, / kämmenkuopassa ja luurangossa’’, hän julistaa (s. 34). Kaikenlainen puuhastelu ja kulttuurissamme lapsellisina pidetyt kiinnostuksenkohteet nähdään hierarkioita purkavina ja toimijuutta lisäävinä.

Teoksen voimauttavasti nimetyt osastot (freedom, survival, power, love & belonging sekä fun), ovatkin psykiatri William Glasserin mukaan ihmisen ’’viisi geneettistä tarvetta’’. Ne on kirjoitettu liitutaululle vähän kuin huoneentauluksi ja kuvattu heti ensimmäiselle sivulle.

Mitä vahvalla minällä siis saavutetaan? Tölli vaikuttaa tutkivan kaikella tekemisellään sitä, kuinka vapautunut ilmaisu, avoimuus ja taide voisivat toimia välineenä vallankumoukselliselle voimalle sekä poliittisellekin aktivismille. Teoksen sivuille käsin tussattu ’’oma itse’’ on kenties teoksen minääkin villimpi, kontrollista vapautunut ääni, joka ei pysy siististi marginaalissa, reuna-alueella, vaan ylitseviivaa kokonaisia rivejä runoista, piirtelee vallattomasti värikkäitä kuvia sinne tänne, lisäilee kommenttejaan ja iskulauseitaan teoksen sivulle. Siinä missä Emilia Kokon queerfeministinen Turiseva Tissi -hahmo horjuttaa normeja ’’töhertelemällä sanoilla’’ eli kiroilemalla hävyttömästi, Töllillä vastaavantyyppinen vapauteen pyrkivä toiminta on konkreettista, spontaania piirtelyä ja kirjoittelua sekä kirjaesineen konventioiden kyseenalaistamista. Välillä kielikin vaihtuu suomesta ja englannista ainakin tšekiksi, ja teosnimen ’’primavera’’, kevät, taas on italiaa tai espanjaa.

Siihen nähden, miten tiiviisti teos kytkeytyy tekijäänsä, onkin huomionarvoista, ettei tämän nimeä ole kannessa lainkaan – minän tilalla voisi olla ehkä kuka tahansa, mutta tällä kertaa siinä on Elsa Töllin luoma hahmo, joka tarjoaa lukijalle yksinkertaisesti oman ainutlaatuisuutensa ja kannustaa toisia tekemään samoin. Noesis-verkkolehdessä Kaija Rantakarin haastattelussa Tölli toteaa: ’’Tahdon vain sanoa, ettei ole sellaisia totuuksia kuin ’normaali’ tai ’menestynyt’ tai ’lahjakas’. Ne pitää määritellä itse itselleen. Se on valtaa.’’

Kysymys on monitahoinen, mutta Fun Primaverassa tämä ajatus toimii.

Lempeää keskeneräisyyttä

Kun lavarunoilija tai rap-artisti julkaisee painetun teoksen, lukijan ensimmäinen kysymys on usein, kuinka teksti selviää ilman esittäjänsä lavakarismaa, sille esitystilanteessa kehkeytyvää nonverbaalista voimaa tai esiintyjän ja yleisön välistä dynamiikkaa. Esimerkiksi Paperi T:n Post Alfaa myytiin kuin leipää, mutta teos jäi taiteelliselta tasoltaan heikommaksi kuin nykyrunous, johon kirjamuoto tekstit armottomasti rinnastaa. Lavarunoilija Aura Nurmen huolellinen esikoisteos Villieläimiä puolestaan sai Kalevi Jäntin palkinnon. Fun Primaveran zinemäisyys asettaa teoksen tekstit kiinnostavaan suhteeseen niin painetun nykyrunouden kuin lavarunouden kanssa – kyse on molemmista ja samaan aikaan ei kummastakaan.

Fun Primavera saa pohtimaan sitä, miten jokainen kirja on omanlaisensa teko niin konkreettisena esineenä kuin jonkin idean ja ajatuskulun toteutumana, joka jatkaa sitten merkitysten muodostamista tekijästään erillään. Minun on mielekkäintä ajatella Fun Primaveraa eräänlaisena välittömyyden ja vapautuneisuuden performanssina – omatoimisuus on viety kirjan tekotavoista lähtien niin äärimmilleen, että ratkaisu tuntuu perustellulta ja toimivalta. Visuaalisuus tuo myös teksteihin uudenlaista innostavuutta ja täydennystä: ITE-taide, feminismi ja punk-meno hehkuvat riemastuttavasti teoksen sivuilta.

Keräilyn idea ja keskeneräisyys ovat esillä paitsi teoksen fyysisessä muodossa, myös itse teksteissä useammallakin tavalla. Ensinnäkin erilaisina listoina ja aihioina: teoksen lopussa on lista tekijän muistamista keikoista, joita tulee varmasti vielä paljon lisää. Ensimmäinen osasto sisältää ’’Herkullisii merkityksellisyyksii’’ -nimisen hurmaavan luettelon kirjoitusideoista. Se täyttää koko aukeaman ja liittää yhteen erilaisia kiinnostavia yksityiskohtia ja havaintoja:

’’-osaan-enosaa-illuusiot

[– –]

-tieto siitä, että eräs tapani on maiskuttaa unissani, mutta ainainen

 tietämättömyys siitä, miltä se oikeasti kuulostaa

[– –]

-kasvi Mimosa, joka reagoi kosketukseen ja menee siitä suppuun

[– –]

-liika (kohtuus on elämässä aivan liian vähän)” (s. 9–10.)

Esiin tulee taiteilijuuteen ajoittain liittyvä epävarmuus ja toisessa päässä oleva hybris. Toinen huomio taas saa ajattelemaan sitä, kuinka itsellemme tuntemattomat puolet voivat näkyä toisille, ja ihastuttava kasvirinnastus taas on esimerkki teoksen herkkyydestä. On merkityksellistä jakaa myös jotakin sellaista, mitä ei ole saatettu tai mietitty loppuun asti, teos vaikuttaa sanovan. Ideat synnyttävät ideoita.

Hienoimmillaan lukija suorastaan kuulee esityksen korvissaan, etenkin, jos on koskaan nähnyt Töllin esiintyvän.

Samalla keskeneräisyyden teema liittyy tietenkin minuuteen ja sitä kautta armolliseen ihmisyyteen: ’’osa minusta on edelleen enkeliä, lasta / osa minusta on tyhjää taajamaa maalla / osa minusta on huoneen typerin narttu! osa minusta elää ainiaan / täydellisenä versiona yhteiskunnasta [– –]’’ (s. 42). Tekstien julistavassa sävyssä voi toisinaan nähdä vaikutteita esimerkiksi Edith Södergranin puhujien asenteesta, jossa herkkyys, vahvuus ja uhmakas elämänjano yhdistyvät identiteetin pohdintaan:
’’En minä olen nainen. Olen neutri. / Olen lapsi, hovipoika ja rohkea päätös. /  Olen naurava häive helakanpunaista aurinkoa… – –’’ (Södergran, suom. Pentti Saaritsa).

Töllillä ote on kulmikkaampi ja tietysti päivitetty nykyaikaan:
’’En minä naiseksi tullut minä tulin / jeulivana kiihkona ihon alta – –’’ (s. 26).

Lisäksi kollaasimaisuus näkyy ajoittain tekstien sisäisenä yhteismitattomuutena ja hiomattomuutena, ja teoksesta lie tarkoituskin näkyä, ettei sitä ole kustannustoimitettu. Se tuo kokonaisuuteen kiinnostavaa rosoa, muttei aina ole tekstin etujen mukaista. Välillä esiintyy esimerkiksi hieman kömpelöitä rakenteita tai tahattomalta vaikuttavaa tautologiaa: ’’Tulee kuitenkin se aito ymmärrys sitten / kun kuollessaan ymmärtää / koko elämänsä olleensa onnesta ärtynyt.’’ (s. 3). Teksti on toisinaan myös melko lähellä arkikieltä, mitä ei lavalla huomaisi samalla tavalla.

Usein Tölli saa riimittelyn ja flow’n toimimaan myös nerokkaasti yhdessä beat-henkisen toiston ja erikoisen, jännittävän sanastonsa kanssa. Ne luovat tekstiin lisää kumouksellista tunnelmaa:  ’’tulin uurnapölyksi ääniwallin lattian alle / tillin tallin varttia vaille / pilkun jälkeen manan maille / siellä tumuan taas voimallisena! / allanne tappoteknon kummajaisena!’’ tai ’’kirjoita mekoistasi, kirjoita menkoista, / hiljaisuudesta liiskaavasta laudatur.’’ (s. 26, 6.)

Hienoimmillaan lukija suorastaan kuulee esityksen korvissaan, etenkin, jos on koskaan nähnyt Töllin esiintyvän. Herkullisimmat säröt tekevät tyylistä omintakeisen. Seuraavassa teoksen visuaalisuutta hyödynnetään myös runon sisäisellä tasolla niin, että viestistä tulee monimerkityksinen. Lukija jää pohtimaan, miten runoa on esitetty lavalla.

(s. 22.)

Teoksen minä on paitsi itsensä ja vapauden, myös lukijan puolella, ja hänen välittömyytensä on jopa lohduttavaa: kirjan sivuille piirtelevä ääni toivottaa lopuksi hyvää yötä. Se jos mikä on hatunnoston arvoista.

Arkistostamme löydät vanhempia kirjoituksiamme tarkemmalla hakukoneella. Voit hakea kirjoituksia ajan tai kategorian mukaan.

Arkisto