Kirjallisuuskritiikin verkkolehti
Etsii hehkuunsa kirjoja, jotka ansaitsevat lisää huomiota
photo

Mykkyyttä paossa

Hannu Oittinen, 8.11.2004
Erkki Peuranen: Varjo karkuteillä s., Enostone 2004

Hiljattain edesmenneellä virolaisella runon mestarilla Aleksander Suumanilla oli tapana kierrättää tekstejään kokoelmasta toiseen – joskus siltään, joskus lisäillen tai vähän muutellen. Samanlaista menetelmää käyttää nyt kolmanteen kokoelmaansa edennyt Erkki Peuranen. Kutsutaan Peurasen suomalaista lintukotoa vaikkapa Konginkankaaksi. Siellä ”kalat polskivat” ja ”vakava mies” löytää ”katon tilkkeistä vaaleanpunaisen kirjekuoren”. Näin sekä Varjo karkuteillä –teoksen runossa ”Kesä – kalat polskivat” ja edellisen kokoelman Vaeltajan aika (2000) runossa ”Konginkangas järven kannaksella”.

Kesämökkitunnelmia kuljettavat näin siirtymät kokoelmasta toiseen, mutta uudemman runon katkelmallisuus huutaa selityksekseen edeltäjänsä laveutta. ”Kesä – kalat polskivat” –runon niukkuudella Peuranen jallittaakin lukijan vakavaan tulkintaan, vaikka yhtä hyvin runoa voi pitää kokeilevana fragmenttina tai pelkkänä irvailuna.

Runossa ”Suurkaupungit tummuvat ja aasialaistuvat ensin” siirtymää kokoelmasta toiseen hyödynnetään myös paljon mutkikkaammalla, eri runojen sisältöjä sekoittavalla tavalla. Vaeltajan ajan samanniminen runo ja runon ”Suurten kaupunkien keuhkot ovat pilalla” alku on nimittäin Varjo karkuteillä -teoksessa julkaistu uudelleen yhtenä tekstinä vähäisin poistoin ja niin, että jälkimmäisen runon loppu puuttuu.

Tulkinta tietysti muuttuu myös. Nyt tuloksena on omituinen keitos, jossa kielistä ja kansoista loikataan ”suurten kaupunkien keuhkoihin” ja ”runoon”, ja lukija pohtii tulosta pallo hukassa.

Voittona on vihje runon ja tulkinnan suhteellisuudesta: se mikä runona tarjotaan, moiseksi myös passaa. Peuranen pelaa selvästi tällaisella kollaasitekniikalla ja katsoo, millaisia merkityksiä syntyy.

Samaa menetelmää käyttäen voi itsenäisenä runona tarjota lopun runosta ”Suurten kaupunkien keuhkot ovat pilalla” Peurasen edellisestä kokoelmasta, Vaeltajan ajasta. Ikään kuin näkymättömänä se tuntuu sisältyvän myös Varjo karkuteillä –kokoelman runoon ”Suurkaupungit tummuvat ja aasialaistuvat ensin”:

mitä sellaisesta kivusta / joka ei kerro sairaudesta / ainoastaan kuoleman läheisyydestä

Tuloksena on aivan kelpo itsenäinen runo tai Vaeltajan ajassa julkaistujen kahden runon kanssa dialogia käyvä yksi runo. Eri kokoelmien runot johtavat näin oikeastaan täysin olemattomaan runoon.

Vihjeet muihin lukijan päässä mahdollisesti muodostuviin runoihin lisääntyvät edelleen, jos yhdistelyleikkiä jatkaa ja unohtaa hetkeksi puheet kirjailijoiden ainutkertaisista teksteistä ja ns. varsinaisista tulkinnoista.

Moista pelihenkeä ei oikoseltaan arvaisi Peurasen ensi näkemältä sivistyneestä runoilijahänestä, joka sirottelee teoksiinsa poetiikkaa ja Bahtinia sekä viljelee mielellään sellaisia mystisen epähavainnollisia ilmauksia kuin ”aika”, ”oleminen” ja ”valon uuvuttua”. Luovan kirjoittamisen opettaja varmaan huomauttaisi moisten ilmausten abstraktista sisällöttömyydestä – ketä tahansa muuta kuin Peurasta, joka Venäjän kirjallisuuden tuntijana ajaa kokoelmassaan varmaan mielellään Bahtinin karnevaalisuuden asiaa.

Runojen ainesten mielivaltaisuudessa ja tulkinnan suhteellistamisessa ei tietenkään ole mitään ainutlaatuista. Viitattakoon tässä vain Leevi Lehdon sonettimuodolla pelaavaan kieli-irrotelmaan Ääninen ja virolaiseen Märt Väljatagaan, jonka kirjana ja näyttelynä julkaistu sonettikone tuottaa satatuhatta miljardia erilaista sonettia.

Peurasen tyylistä käyttäisin pysähdyttävän sijaan pikemmin ilmausta pohdiskeluttava. Ilmauksen kankeus tuntuu hyvässä mielessä tekevän oikeutta Peurasen jahkaavalle verkkaisuudelle, edellisiin teemoihin palaamiselle, maailmainsyleilylle ja pitkälle aikajänteelle. Varjo karkuteillä ei siis ole tarkoitettu kiireisille.

Jos Peurasta jostain moittia, niin Honey suckle rosessa (1999) ja Vaeltajan ajassa (2000) vilahtava sisäänrakennettu huumori tuntuu uusimmassa kirjassa niukentuneen melko totiseksi resignaatioksi, jota keventävät vain railakkaat sananvalinnat. Siellä täällä ilahduttavat lyhyet ikään kuin mietelmistä rakennetut lyhyet tokaisut. Niiden kokonaisuus ylittää osansa ja niin ne säilyttävät arvoituksellisuuttaan:

Vaikeneminen on täynnä merkitystä / enemmän kuin puhe / kieltä molemmat / se joka lepää vaietessaan / tuskin synnyttää mitään

Saa nähdä minne jo kirjoitetun, kirjoitettuun sisältyvän tulkinnan ja kokonaan kirjoittamattoman mutkikas suhde Peurasen vielä vie. Ainakaan tekijä ei ole taatusti ”mykkyyteen hukkumassa”, kuten teoksen yhden jakson otsikko ilkikurisesti väittää.

Arkistostamme löydät vanhempia kirjoituksiamme tarkemmalla hakukoneella. Voit hakea kirjoituksia ajan tai kategorian mukaan.

Arkisto