Paljain käsin

Essi Tammimaan (s. 1981) toinen romaani Paljain käsin näyttäytyy ruumiillisuuden manifestina. Kirjailija julkaisi esikoisromaaninsa Ilmestys (2007) nimellä Essi Henriksson. Sekä debyytti että uutuus ovat vahvoja naisromaaneja.

Uutuusromaanin päähenkilöinä ovat Vaaran perheen kolme aikuista tytärtä Varpu, Inari ja Virva. Yksi sisaruksista tekee liian paljon kuluttavaa työtä, toinen seurustelee varatun miehen kanssa ja kolmas ei saa lapsia, vaikka kuinka yrittäisi.

Romaanin minäkertojana toimii sisaruksista nuorimmainen eli Varpu. Sairaiden vanhusten saattohoitajana työskentelevälle naiselle hoivatyö tuntuu olevan henki ja elämä. Varpu on omaksunut selkäytimeensä Anni-mummon kyyniset ajatukset yksin pärjäämisestä sekä Suomesta roudan puremana maana, jossa pysyy pystyssä yksin työn varassa.

Vaaran tyttäriä yhdistää toisiinsa sisarussuhteen lisäksi äiti, jonka kanssa heillä kaikilla on omat ongelmansa. Varpu ei tiedä vanhempiensa kohtaamisesta mutta muistaa vangitsevasti heidän avioeronsa päivän. Hänelle selviää, että äiti on aikanaan kärsinyt oman äitinsä rakkaudettomuudesta, mikä tuntuu siirtyvän perintönä seuraavalle sukupolvelle. Prosessille ei tunnu löytyvän vaihtoehtoa:

”Äidin silmät lasittaa sama mantra, jolla edelliset sukupolvet ovat itseään suomineet, rankaisseet sitä, että ovat valinneet miehen, johon ei voi luottaa. Pitää pärjätä yksin. On haihattelua kuvitella, että voisi vaatia tukea ja turvaa joltakulta toiselta. Jos haluaa jotain tehdyksi, se on tehtävä itse. Niin äiti ajattelee, ja koska hän ajattelee niin, siitä on tullut totta.”

Romaanissa on takaumia toisen maailmansodan aikaan asti. Kirjailijaa on kiinnostanut tutkia sodanaikaisten naisten kohtaloita. Kotirintaman tapahtumat ovat nykypäivän naisten tapahtumien peilauspiste, eivät muuta. Tammimaan naishenkilöiden yksinäisyys perustuu siihen, ettei heillä ei ole tukenaan vahvoja miehiä, eikä tukea tahdo oikein löytyä muista naisistakaan.

Ruumiillisuuden papitar

Minäkertojan avaussanat tiivistävät romaanin eetosta:

”Tässä minä taas olen, kädet paskassa ja kyyneleet silmissä. Ihmisruumis on herkkä: vuotaa milloin mistäkin kohtaa. Kun ruumis pettää ja lapset väsyvät hoitamaan jäljelle jäänyttä rankaa, tulee minun vuoroni. Minä otan kärisevät papat ja mummut vastaan ala-aulassa, ja minä pesen heidän velton ruumiinsa ennen kuin he lähtevät. Lähtemisellä en tarkoita kotiin lähtemistä, ymmärrättehän. Minä pesen heidät viimeisen kerran.”

Rakkaudettomuus siirtyy perintönä seuraavalle sukupolvelle.

Jo Tammimaan esikoisromaanissa ruumiilliset aiheet ja aspektit olivat keskiössä. Teoksen tämä puoli saattoi olla avointa kritiikkiä uskonnollisten piirien ruumis-henki-typologioille. Paljain käsin peilaa paljon sielullisia ja älyllisiäkin ulottuvuuksia, vaikka ruumiillisuuden merkitys on vieläkin vahva. Ruumiillisuus pelkistyy teoksessa niin sodan kuin rauhankin aikana raskauden mahdollisuuteen. Jotkut Tammimaan naiset näkevät itsensä lähinnä vauvantekokoneina, joiden on ennen kaikkea pidettävä varansa, ettei tapahdu vahinkoja:

”En ole osannut edes aavistaa, että äiti ei tullutkaan äidiksi kohtalon oikusta. Hänelle äitiys oli saavutus. Ailalle se oli taakka. Hän ei saanut päättää edes lapsensa, meidän äitimme, nimeä. Raskaaksi tulemiseen hänellä oli vielä vähemmän sananvaltaa. Jos ei ole paksuna, tulee paksuksi, niin kuin Tuure-vaari äidille kerran lohkaisi.”

Suomen kielen maisterille kielelliset kokeilut ovat merkittäviä. Kun esikoisromaanissa Tammimaa lähti kokeilemaan kielellisten vertauskuvien rajoja, on uutuuteen tullut mukaan iso määrä lönnrotmaisia uudissanoja, joiden äärellä lukija pysähtyy ihmetellen. Millaisia ovat kirvakat lääkkeet? Entä mitä ovat lohnokset, joita Varpu kokoaa muovipussiin vanhainkodin osastolla?

Tammimaan mieshenkilöt ovat lähinnä statisteja. Esikoisromaanissa kertojan mieskuva oli varsin kielteinen: miehet kuvattiin pettureiksi ja pettäjiksi, joihin naishenkilöt eivät kyenneet sopimaan kestävää suhdetta. Sama asetelma jatkuu Paljain käsin -teoksessakin. Tammimaan naisten ympärillä pyörii yhä niitä ”vääriä” miehiä, joihin on vaikea sitoutua, jotka tekevät naisilleen pahaa ja joiden kanssa esimerkiksi lapsen hankkiminen jää haaveeksi.

Lakoninen kertoja

Tammimaata on kehuttu omaääniseksi ja persoonalliseksi kertojaksi, jonka kirjoitustaito tuli näkyviin jo debyytissä. Myös Paljain käsin –teoksessa romaanikertoja hienosti kuvaa himmein ja vähin vedoin laajoja asiakokonaisuuksia ja syviä syyseuraussuhteita. Romaanikertojan paatos problemaattisista naiskysymyksistä on irvokas pienoiseen epäuskottavuuteen saakka. Vaaran tyttärien äidin sanoin:

”Ei teille mikään riitä. Kun kuolen, ette enää voi vaatia minulta mitään.”

Kaiken kaikkiaan Tammimaan teos on tyylillisesti ja sisällöllisesti ehjä lukuromaani. Kirjailijan naiskuvaus on rehevää ja säröistä. Ihmissuhteiden kielteisten puolien kuvauksessa Tammimaa ei välty ylilyönneiltä. Kirjailija ei tavoita kovin painokasta sukupolvikuvauksen intensiteettiä, vaikka luo kiintoisia kipupisteitä eri sukupolvien henkilöiden välille.

Kun Anja Kauranen (Snellman) törmäsi 30 vuotta sitten naisellisessa seksuaalikuvauksessaan voimakkaiden ennakkoluulojen ja asenteiden muuriin (Sonja O. kävi täällä), Tammimaan tilanne lienee tänään paljon seesteisempi. Tähän Tammimaan romaanikertoja ottaa hieman kantaakin. Kirjallisuuden klassikoiden maailmanmiehet kantoivat Varpun mukaan maailmantuskia, kun taas samojen teosten naisia raskauttivat ne leimaamiset, jotka seurasivat miesten tuskien lievittämisestä. Omasta mielestään Varpu Vaara on erilainen: hän ei koe maailmantuskaa, ei leimaamista, ainoastaan väsymystä. Vai onko hän sittenkin välinpitämätön?

Äiti-tytär-suhteen kipupisteiden kuvauksessa Tammimaalle lienevät olleet tärkeitä alatekstejä Anja Snellmanin Ihon aika (1993) ja Anna-Leena Härkösen Avointen ovien päivä (1998). Jos Essi Tammimaa jatkaisi myöhemmissä teoksissa eteenpäin Snellmanin jalanjäljissä, lienee romaanituotannon seuraava vaihe Pelon maantieteen (1995) vertainen irtiotto sovinismin linnakkeita vastaan.