Kirjallisuuskritiikin verkkolehti
Etsii hehkuunsa kirjoja, jotka ansaitsevat lisää huomiota
photo

Preparoitujen perhosten ylösnousemus

Jani Saxell, 12.6.2013
Federico García Lorca: Runoilija New Yorkissa 112 s., Savukeidas 2012 Kääntäjä(t): Katri Kaarniala

Federico del Sagrado Corazón de Jesús García Lorcan (1898-1936) elämäntarinan kertominen aloitetaan usein lopusta. Lorca oli jo alle nelikymppisenä ampaissut Espanjan ja Latinalaisen Amerikan avantgarde-taiteen kiintotähdeksi. Runoilija-näytelmäkirjailija-taidemaalari-pianisti-säveltäjä ehti mukaan moneen –ismiin ja liikkeeseen, kuten kokeellista taidetta ja kansanperinnettä yhdistäneeseen Ryhmä ̉27:ään.

Luonnonläheisen Andalusian kasvatin kohtaloksi muodostuivat homoseksuaalisuus ja vasemmistolaisuus. Hänestä oli ehtinyt muodostua yksi sallivan, modernin ja edistyksellisen tasavaltalaisuuden johtotähdistä. Katolisen kirkon ja machokulttuurin Granadassa hänen runojaan ja näytelmiään pidettiin uskonnonvastaisina ja epäespanjalaisina.

Francisco Franco julisti heinäkuussa 1936 Kanariansaarilla sotatilan ja ryhtyi Espanjan Marokon protektoraatista käsin suunnittelemaan emämaan valtausta. Lorcan ystävät, kuten surrealistinen elokuvaohjaaja Luis Buñuel, kehottivat runoilijaa pysymään Madridissa tai karkaamaan maasta. Sen sijaan Lorca suunnisti synnyinseudulleen Granadaan, jossa häntä yleisesti haukuttiin ”rusettihomoksi”. Elokuun 19. päivän vastaisena yönä äärioikeistolaiset ampuivat hänet ja kolme muuta.

Franco sai toisen maailmansodan esinäytökseensä tukea Hitlerin Saksasta, Mussolinin Italiasta ja Salazarin Portugalista. Tasavaltalaiset juurittiin, Espanjasta tuli neljäksi vuosikymmeneksi kansallismielinen diktatuuri.

Lorcan maallisia jäänteitä etsittiin viimeksi syksyllä 2009. Chilen Augusto Pinochetin oikeuteen eteen saattajakin tunnettu espanjalainen ”supertuomari” Baltasar Garzón aloitti tuolloin uudet tutkimukset Espanjan sisällissodan ja Francon diktatuurin vaietuista rikoksista.

Runoilijan kuolemanjälkeinen elämä vain jatkuu, 1900-luvun alun avantgarden vasemmistolaisena marttyyrina. Hänelle ovat tehneet kunniaa niin ystävät ja aikalaiset Pablo Nerudasta lähtien, 1960-70-lukujen radikaalit Joan Baez ja Leonard Cohen kuin Einojuhani Rautavaarakin.

Toinen totuus Espanjan sisällissodasta löytyy vaikkapa George Orwellin romaanista Katalonia, Katalonia (1938, suom. Taisto Nieminen, WSOY 1974) tai Ken Loachin elokuvasta Maa ja vapaus (1995): Josif Stalin ei halunnutkaan tasavaltalaisten voittoa. Moskova usutti dogmaattiset kommunistit puukottamaan anarkistien ja trotskilaisten kansanrintamaa selkään.

Vapaan sielun tuskanhuutoa

Lorca matkusti New Yorkiin, Columbian yliopiston suojiin vuonna 1929. Hän todisti, kuinka Wall Streetin lokakuun 1929 Musta tiistai teki lopun Roaring Twentiesin hengestä. Jazzin, Fordin T-mallin, radion, mykkäelokuvien, puhelimen ja ennennäkemättömän kulutushuuman vuosikymmen taittui Suureen lamaan.

Väkivaltainen murrosaika tihkuu veren ja öljyn pisaroina Lorcan postuumisti julkaistuun kokoelmaan Runoilija New Yorkissa. On oksentavia ja virtsaavia väkimassoja, likaa, melua ja saasteita.

Modernia elämänmuotoa liikkeellä pitävä lihateollisuus näyttäytyy katolisen kirkon vannoutuneen vihollisen Lorcan silmissä syntinä elämää vastaan: ”Joka päivä New Yorkissa tapetaan/ neljä miljoonaa ankkaa,/ viisi miljoonaa sikaa,/ kaksi tuhatta kyyhkystä kuolevien iloksi,/ miljoona lehmää,/ miljoona karitsaa/ ja kaksi miljoonaa kukkoa/ joiden jäljiltä taivas on rikki.”

Lorcan vapaan sielun tuskanhuuto suree kaikkea massatuotannon, liukuhihnojen ja vanhaa New Yorkia pilvenpiirtäjien tieltä jyräävien puskutraktorien alle jäävää. Eniten on sääli ihmistä.

Eniten on sääli ihmistä.

Jo aloitusruno ”Paluu kävelyltä” profetoi ankeaa maailmaa, jossa elävä ja alkuvoimainen on lannistettu, standardoidu ja hintalaputettu. Tilalla on massaihmisten loputon yksinäisyys, vieraantuneisuus itsestään ja muista.

”Minä ja amputoitu lauluton puu/ ja poika jolla on valkoiset munan kasvot.// Halkikalloisia pikku eläimiä/ ja kuivien jalkojen repaleinen vesi.// Kaikki väsynyt ja kuuromykkä/ ja mustepulloon hukkunut perhonen.// Törmään joka päivä eri kasvoihini./ Taivaan tappamana.”

Mätä Iso Omena

Siellä, missä toimistotalojen korkeus lasketaan kymmenissä kerroksissa, on mahdollisuus ennen näkemättömään hierarkkisuuteen.

1800-luvun jälkipuolen rosvoparonit vetivät rautatiet valtamereltä toiselle. Trustit raivasivat kilpailijat tieltään ja pyrkivät oman alansa täydelliseen tukku- ja jakelumonopoliin.

Pörssiromahduksen syksynä heidän työtään jatkaa puolimiljoonainen valkokaulustyöläisten ja sihteerien kaarti, ”päättömien pukujen armeija”. Pankinjohtaja punnitsee kolikoiden julmaa hiljaisuutta, pääkonttorien uurnaholveissa silmät kellastuvat. ”Autiossa salaliittoisissa toimistoissa” tähytään jo uusille markkina-alueille, Tyynellemerelle ja Latinalaiseen Amerikkaan.

Uusi uljas sähkeuutisten ja naisten äänioikeuden maailmanaika on sittenkin sukua muinais-Egyptille. ”Lanka pingottuu sfinksistä kassakaappiin/ halkaisten köyhien lasten sydämet.”

Musta kulta rinnastuu Lorcalla ehtimiseen vereen.

Hudson-joki humaltuu öljystä. Musta kulta rinnastuu Lorcalla ehtimiseen vereen, eläinten ja kehityksen alle jäävien kärsimyksiin.

”Ei tämä ole helvetti, tämä on katu./ Ei tämä ole kuolema, tämä on hedelmäkauppa./ Auton murskaaman kissan käpälässä on maailma/ jossa on rikottuja jokia ja koskettamattomia etäisyyksiä,/ ja minä kuulen miten kastemato laulaa/ monen tytön sydämessä.”

Sama mikä koskee New Yorkia, pätee tietysti koko Amerikkaan. Biisonilaumat ovat enää muisto vain ”(…) hiilen, rautatien ja mainosten vuorilla”.

Harlemin lannistetut kuninkaat

Runoilija myötäelää afroamerikkalaisia, joilla on tuhatvuotisen sylkensä kitkerä raikkaus, ”rungon ja jäljen tieto”. Heidän kuuromykkä kiihkonsa on kotoisin tulivuorten juurelta, seeprojen, virtahepojen, gasellien ja ikikukkien maasta.

Uudessa maailmassa heidät vangitaan portieerin, autonkuljettajan tai tarjoilijan pukuihin – tai jätetään kuljeskelemaan osattomina.

Lorca ei jää toiseksi 2010-luvun Occupy Wall Street -aktivisteille. Hän paukuttaa noitarumpuja, tanssittaa eebenpuista kuolinnaamiota vallan käytävillä.

Lorca ei jää toiseksi 2010-luvun Occupy Wall Street -aktivisteille.

Kapinaa ja kansannousua siis lietsotaan. Lorca lomittaa sosiaalisen oikeudenmukaisuuden vaateensa ekologisiin tuhon ja uuden alun näkyihin. Vielä kerran on Manhattanin eteläkärki peittyvä vihreään.

”Ja silloin kobrat sihisevät ylimmissä kerroksissa/ ja nokkoset vavisuttavat pihoja ja terasseja/ ja pörssi on sammaltunut pyramidi/ ja liaanit tulevat kiväärien jälkeen/ niin pian, pian ja pian./ Wall Street!”

Runoilija New Yorkissa –kokoelmaa on luettu perinteisesti – ja marxahtavasti – vimmaisena syytekirjeenä urbaania sivilisaatiota, kapitalismia ja Amerikan Yhdysvaltoja vastaan. Osansa saavat ammottavat rotu- ja luokkaerot, ympäristötuho ja laivanvarustajien, teräsmagnaattien ja kiinteistökeinottelijoiden rouvien Broadway-mukakulttuuri.

”Mutta jos jollain on yöllä liikaa sammalta ohimoillaan/ avatkaa kattoluukku jotta hän näkisi kuun alla/ väärennetyt pikarit, myrkyn ja teatterien pääkallon.”

Helvetin hehkusta dekadenttiin lumoon

Lorca totisesti manaa länsimaiden perikatoa. Suurkaupunki ja kansojen sulatusuuni hohkaa samaa helvetin hehkua kuin Joseph Conradin Pimeyden sydämen (1899, suom. Kristiina Kivivuori, Otava 1968) Kongo tai Francis Ford Coppolan Ilmestyskirja. Nyt –elokuvan (1979) Vietnam.

”Kuu! Poliisit! Valtamerilaivojen sireenit!/ Virtsan ja savun fasadit, leinikit, kumiset käsineet./ Kaikki on säpäleinä yössä/ joka levittää säärensä terassien ylle./ Kaikki on säpäleinä haaleissa putkissa/ jotka virtaavat kauhun hiljaiselta lähteeltä.”

Helvetin hehkusta mennään hetkessä dekadenttiin lumoon. Lorcan aikalaiskuvauksessa on myös nukkavierun rakkaudentunnustuksen sivumakua.

Runoilija tunnistaa ruosteen, alituisen käymistilan ja maan tärinän.

Lorcan runojen minässä on Fedor Dostojevskin ruhtinas Myškinin mieleen tuovaa lapsi-ihmistä, joka kavahtaa maailman pahuutta – ja mellerimäistä, katu-uskottavaa arpista lemmensoturia. Runoilija tunnistaa ruosteen, alituisen käymistilan ja maan tärinän: kaoottisen suurkaupungin neonvalot ja veitsenterävät varjot.

Silti Harlemista löytyy arkeaan eläviä ihmisiä, ”(…) pölyhuiskien, raastinrautojen, kuparipannujen ja kasarien/ loputonta kauneutta.”

East Riverin ja Bronxin duunariporukat paljastavat laulaen kupeensa. Vaikka aikuisilla on kiire ja paine, suurkaupungin lapset piirtävät rauhassa portaita ja perspektiivejä.

Toinen Savukeitaan suomentama New Yorkin –kävijä, neuvostovenäläinen aatteen dynamo ja futuristirunoilija Vladimir Majakovski (1893-1930) jää hotellihuoneeseensa puimaan nyrkkiä riistokapitalismille, viskiä hammaslasissa. Isovenäläisen ummikon kaikkitietävyydestä on lyhyt matka tahattomaan koomisuuteen.

Lorca sitä vastoin löytää kaupungin monikulttuurisen sykkeen ja työväenluokkaisten ihmisten arjen.

Kaksi Amerikkaa

Runoilija hahmottaa kaksi Amerikkaa ja laulaa molemmille oodin. Toinen kajautetaan ilmoille Art Deco –henkisestä Chrysler Buildingista, maailman korkeimmasta rakennuksesta ennen kuin Empire State Building peri kilpavarustelussa voiton.

Lorca lomittaa alkukristillistä kuvastoa ja Rooman valtakunnan iestä amerikkalaiseen Manifest Destinyyn, kutsumuskohtaloon. Se oikeutti intiaanien joukkotuhon, rajasodat meksikolaisten kanssa ja maailmanpoliisin ensi toimet Filippiineillä ja Kuubassa.

Toinen on omistettu Walt Whitmanille (1819-92), anarkistille, homoseksuaalille ja vitalistiselle kulkurirunoilijalle. Miehuudessaan kauniin ”suonien Aadamin” liehupartakin kuhisee perhosia.

Whitmanin hahmo johdattaa runoja Mississippi-joelle ja preerioiden tuuliin, ihmiskasvoiseen ja ihmisen kokoiseen Amerikkaan, jossa on vielä sijansa vapaushaaveille ja monenlaisille originelleille. Utopistis-sosialistisesta ihmisveljeyden julistuksesta kasvaa myöhempien aikojen apokryfievankeliumeja.

”(…) ja että musta lapsi julistaa valkoisten kullatulle suvulle/ että tähkän valtakunta on tullut.”

Ihmismielen kadotetut paratiisit

Tulisieluinen katolisen kirkon kaataja Lorca ei suhtaudu uskontoon pilkallisesti. Hän pikemminkin suree Jumalan poissaoloa: maailmaa, jossa paratiisin ja paljaan rakkauden aika ei koita, jossa orpolapset ja aamun varhaiset kulkijat rämpivät numeroiden ja lakien liejussa.

Kokoelman puolivälin rauhallisemmissa, meditatiivisemmissa sikermissä liikutaan New Yorkin osavaltion pohjoisosissa ja Vermontissa: agraari-Amerikassa omenapuineen, kyläseppineen ja pihapiirin eläimineen.

Välillä kaivataan elegisesti lapsuuden Andalusiaan. Kadonnutta aikakautta etsitään, edesmenneitä ystäviä manataan henkiin.

Lorca on lapsuuden viattomuuden ja maailmaan liian lujaa törmäävien sielujen massiivisen desilluusion runoilija. Rakkaus isolla alkukirjaimella on liian suuri tunne arvojen alennusmyynnin ja sielultaan vajavaisten keskelle.

Walt Whitman -runokin ylistää aikuisten miesten välistä rakkautta, mutta hyökkää armotta vanhan ja uuden maailman pedofiilipappeja, namusetiä ja alaikäisten turmelijoita vastaan.

”Vaan syytän teitä, kaupunkien maricat,/ joilla on turpea iho ja saastainen mieli,/ teitä, mudan äidit, harpyijat. Rakkauden viholliset/ jotka valvotte vailla unen ilon seppeleitä./ / Syytän ikuisesti teitä jotka juotatte pojille/ likaisen kuoleman karvaat myrkkytipat.”

Kertooko Runoilija New Yorkissa sittenkään Ison Omenan ja Amerikan Yhdysvaltain mädännäisyydestä? Vai ihmiskunnan kollektiivisesta sairaudentilasta, tuhon ja kuoleman voimista meissä kaikissa?

Niin monet vasemmistolaiset kulttuurikriitikot ovat sittemmin ratsastaneet Wall Streetin ja Pentagonin vallalla, amerikkalaisten asehulluudella, historiatajuttomuudella, tekopirteydellä ja liikalihavuudella. Lorca ei tyydy ulkoistamaan pahuutta, vaan kehottaa katsomaan ihmistä. Meissä on kadotettu paratiisi, mutta myös salattu tieto ja lunastuksen valo. Jos vain vapaudumme peloistamme ja kuoleman varjosta.

”ja se jota piina piinaa on piinassa lakkaamatta/ ja se joka kuolemaa pelkää on kantava sitä hartioillaan.// Vielä jonakin päivänä/ hevoset asuvat tavernoissa/ ja raivoisat muurahaiset syöksyvät kohti keltaista taivasta/ joka pakenee lehmän silmiin.// Toisena päivänä/ näemme preparoitujen perhosten ylösnousemuksen,/ ja kulkiessamme yhä harmaan pesusienen ja mykkien laivojen maisemaa/ näemme sormuksemme sädehtivän ja ruusujen virtaavan kieleltämme.”

Kirotun rytmin pauloissa

Runoilija New Yorkissa on täynnä edellä siteeratun kaltaista kuvavyöryä, oikukkaita assosiaatioita ja tunneskaalan vaihteluita äärimmäisestä urbaaniahdistuksesta hilpeään hysteriaan ja outoon haikeuteen.

Arkisesta melankoliasta, pesualtaiden unettomuudesta ja tupakan haaleankeltaisesta aamuruskosta ampaistaan Afrikan kansojen tribaalikuvioituun historiaan tai jähmettyneille taivaille, (…)joilla planeettakunnat/ kiertävät hylättyjen tavaroiden hiekkarantoja.”

Mikroskooppi vaihtuu lennossa teleskooppiin, mykkäelokuva ratkeaa Times Squaren tai Coney Islandin huvipuiston hälyääniin. Vauhti on melkoinen. Ilkikurisimmillaan Lorca intoutuu tekemään slapstick-komediaa, absurdia pienoisnäytelmää, jossa Buster Keaton törmäilee.

Välillä sisäkkäisten kuvien vyöryssä tulee ähky. Paatuneenkin Lorca-fanin on tunnustettava, että kiinalaisten ilotulitteiden räiskeestä ja surrealistisesta taivaan ja helvetin avioliitosta menee paljon yli hilseen. On annettava kuvien viedä, virrattava hallusinatorisen Hudson-joen mukana.

Kuvien korkeapaineistetun vyöryn ohella Lorcan New York rakentuu rytmille.

Katri Kaarnialan mallikkaan svengaavasti suomentaman teoksen ainoa suurempi puute onkin, ettei nykylukijalle ole annettu tienviittoja rakkauden ja kuoleman runoilija Lorcan henkilöhistoriaan ja poetiikkaan. Mukana ei ole taustoittavaa esseetä, alaviitteitä, esipuhetta tai jälkisanoja. Edes kuningas Wikipedia ei tunne kaikkia katolisia pyhimyksiä tai sotaa edeltävän espanjankielisen maailman homoseksuaalisen alamaailman slangia.

Kuvien hengästyttävän, korkeapaineistetun vyöryn ohella Lorcan New York rakentuu rytmille. Lorca oli pakkomielteisen kiinnostunut Cante jondosta, syvästä laulusta, jonka populaarimpi muoto tunnetaan flamencona.

Kuten Lorca-tuntija David H. Rosenthal toteaa, andalusialainen Cante jondo on afroamerikkalaisen jazzin ja soulin vanhan maailman serkku. Cante jondo on myös aina ollut ulkopuolisten, kuten kiertävien romanimuusikkojen perinnettä.

Leonard Cohen ja Amerikan ”uusjako”

Toinen mustalaisromantikko ja kauniiden häviäjien ymmärtäjä, kanadanjuutalainen singer-songwriter Leonard Cohen (s. 1934) muokkasi Lorcan New York –runojen ”Pienestä wieniläisvalssista” tunnetun kappaleensa Take This Waltz. Se soi ensi kertaa Lorca-tribuuttialbumille Poets in New York (1986).

Cohen törmäsi Lorcan tuotantoon ensi kertaa 15-vuotiaana montrealilaisnuorena ja pyöri myöhemmin aloittelevana runoilijana Columbian yliopistossa oppi-isänsä jalanjäljissä. Folkrokkarin vuonna 1974 syntynyt tytär sai nimekseen Lorca. Työllä on siis jatkajia.

Mitä tulee maailmanmenoon, runoilijat eivät ole aina parhaita ennustajia. New Yorkin houreisen, apokalyptisen menon jälkeen Lorca haikaili Wieniin, ”vanhan Unkarin valoihin”. Sivistynyt Eurooppa tarjosi vaihtoehdon dollarin barbarialle.

New York selvisi fasismin nousun vuosikymmenestä kohtalaisesti.

Lama toi kodittomien teltta- ja hökkelikylät, ”Hoovervillet”, Keskuspuistoon. New Yorkin pelastukseksi koitui yllättävä voimakaksikko: republikaanipormestari Fiorello H. La Guardia (1882-1947) ja demokraattipresidentti Franklin Delano Roosevelt (1882-1945). He tekivät kaupungista New Deal –politiikan, amerikkalaisen hyvinvointivaltiokokeilun laboratorion.

Tuolloin Wienissä hulmusivat jo Francon liittolaisten hakaristiliput.

Arkistostamme löydät vanhempia kirjoituksiamme tarkemmalla hakukoneella. Voit hakea kirjoituksia ajan tai kategorian mukaan.

Arkisto