Kirjallisuuskritiikin verkkolehti
Etsii hehkuunsa kirjoja, jotka ansaitsevat lisää huomiota
photo

Ostaisitko tältä mieheltä käytetyn maailmankatsomuksen?

Jani Saxell, 24.6.2015
Fernando Pessoa: Anarkistipankkiiri 71 s., Basam Books 2014 Kääntäjä(t): Sanna Pernu

Raharikkaiden on tunnetusti vaikea tyytyä huomaamattomaan jetset-elämään. Kochin veljekset, nuo Amerikan oligarkit, pyrkivät aktiivisesti maailman pahentamiseen Teekutsuliikkeen ja ilmastonmuutosdenialismin rahoittajina. Itäiset raharikkaat, Roman Abramovitš etunenässä, shoppailevat urheiluseuroja, Lontoon arvokiinteistöjä ja äiti-Venäjän kuvernöörinvirkoja. Paremmalla huomisella ja avoimella yhteiskunnalla on mesenaattinsa Bill Gatesista George Sorosiin.

Miten tässä seurassa viihtyisi Fernando Pessoan (1888–1935) pienoisromaanin pankkiiri, suurliikemies, markkinoiden yksinvaltias – ja vakaumuksellinen anarkisti? Hän suhtautuu nyrpeästi niin pommimiehiin kuin ammattiyhdistysaktiiveihin, mutta vakuuttaa pysyneensä koko ajan uskollisena alkuperäiselle vapauden ja ihmisveljeyden aatteelle.

Saattaa hyvin olla, että anarkistipankkiiri on samanlainen kävelevä paradoksi ja antaumuksellinen itsensä kanssa inttäjä kuin luojansa. 47-vuotiaana maksakirroosiin kuollut Portugalin ja maailman kirjallisuuden suuri yksinäinen jätti jälkeensä puisen arkun, jonka sisältä löytyi 30 000 käsikirjoitusliuskaa – runoista ja näytelmistä dekkareihin, kritiikkeihin ja filosofisiin, poliittisiin ja astrologisiin pohdintoihin.

Pessoa oli symbolisti, dekadentti, transsendentalisti, uusromantikko ja äärettömyydestä uneksiva pikkuvirkamies.

Erityisesti Pessoa tunnetaan 72 heteronyymistään, kirjallisesta sivupersoonastaan, joille runoilija loihti omat elämäkertatiedot, selvästi toisistaan poikkeavat tyylit ja usein tavalla tai toisella äärimmäisyyteen viedyt elämänasenteet. On stoalainen ja melankolinen uusklassisti Ricardo Reis, ailahteleva irrottelija, modernisti ja futuristi Alvaro de Campos, yksinkertaista elämäntapaa ylistävä paimenrunoilija Alberto Caeiro ja monet muut.

Kaikki maailman unelmat

Modernin sivullisuuden, sirpaleisuuden ja maailmojen kohtaamattomuuden – ja ullakkohuoneiden ”itselleen-nerojen” elättelemän haaveen ihmisveljeydestä – Pessoa on kiteyttänyt vaikuttavalla tavalla tunnetuimpaan runoonsa Tupakkakauppa (1928): ”En minä ole mitään./ Minusta ei koskaan tule mitään./ En jaksa haluta olla mitään./ Paitsi että minussa on kaikki maailman unelmat./” (valikoimasta En minä aina ole sama. Suom. Pentti Saaritsa, Otava 2001).

”Puoliheteronyyminsä”, ”Lissabonin kaupungin apulaiskirjanpitäjä” Bernando Soaresin nimissä Pessoa työsti yli 20 vuotta pääteostaan Levottomuuden kirjaa, rönsyilevää ja kaoottista ”elämäkertaa vailla elämää”. Levottomuuden kirja ilmestyi meillä Sanna Pernun suomentamana (Andalusialainen koira 1999).

Toimeentulonsa ulkomaankirjeenvaihtajana ja kirjanpitäjänä ansainnut Pessoa oli symbolisti, dekadentti, transsendentalisti, uusromantikko ja äärettömyydestä uneksiva pikkuvirkamies. Hänen tuotannossaan kafkamainen itsensä häivyttäminen ja eksistentiaalinen hauraus lomittuvat Søren Kierkegaardin ja Edgar Allan Poen mieleen tuovaan poleemiseen ärhäkkyyteen, alttiuteen virittää suuria väittelyjä omien tekstiensä ja sivupersooniensa välille. Pessoan maailmassa asiat voivat hyvinkin olla ”sekavan selkeitä”, ”yksitoikkoisen vaihtelevia”, ”epämääräisen tarkkoja” tai ”meluavan hiljaisia”.

Ilmiselvä kysymys Anarkistipankkiirin äärellä onkin, ostaisitko tältä mieheltä käytössä koetellun maailmankatsomuksen? Tai edes jotenkuten johdonmukaisen yhteiskuntakriittisen puheenvuoron?

Perhe, raha, uskonto ja valtio

Pienoisromaani tai pitkä novelli O banqueiro anarquista ilmestyi alun perin Contemporānea-lehdessä toukokuussa 1922. Se on siis niitä harvoja Pessoan tekstejä, joita saatiin luettavaksi eriskummallisen tyyliniekan elinaikana.

Anarkistipankkiiria on kutsuttu dialogiksi, vaikka millä tahansa luovan kirjoittamisen kurssilla puututtaisiin minäkertojan passiiviseen rooliin. Hänen osansa on vain hämmästellä, taivastella ja esittää johdattelevia kysymyksiä. Yhtä lailla kasvottomaksi, hahmottomaksi ja nimettömäksi jää itse anarkistipankkiiri. Hänen alaansa on kuitenkin sanallinen sivaltelu, ajatusten korkealentoisuus ja yllättävyys.

Pankkiirin erityisellä tulilinjalla ovat sovinnaiset ja teennäiset käsitteet, kuten perhe, raha, uskonto ja valtio. Kaikki järjestelmät puhdasta anarkismia ja luonnollista yhteiskuntaa lukuun ottamatta ovat fiktiota ja siksi vahingollisia.

”Ihminen syntyy mieheksi tai naiseksi, tarkoitan että hänestä aikuisena tulee mies tai nainen; hän ei synny aviomieheksi, rikkaaksi tai köyhäksi, katolilaiseksi tai protestantiksi, portugalilaiseksi tai englantilaiseksi.” (s. 26)

Tämän yleisinhimillisen totuuden taustaksi voisi kuvitella John Lennonin hyräilemään Imaginea. Mutta kuinka monta sotaa onkaan sittemmin käyty neljän koplan, perheen, rahan, uskonnon tai valtion nimissä? Nuorten miesten täytyy aina vain taistella ja kuolla abstraktien kategorisointien vuoksi.

Vapauta edes itsesi!

Anarkistipankkiiri, nykyinen sikariportaan mies sai kapinamielensä yhteiskunnallista epäoikeudenmukaisuutta kohtaan äidinmaidon mukana. Prolepojan täytyi pärjätä pölyisillä kaduilla pelkillä älynlahjoillaan ja tahdonlujuudellaan. 21-vuotiaana hänestä tuli tietoisesti ajatteleva, vakaumuksellinen anarkisti – sellainen, jolle teoria ja käytäntö ovat yhtä. Monenkirjavia katutason kumouksellisia hän halveksuu ”alkuperäisen vapauden opin häpäisijöinä.”

Kirjassa tuomitaan myös hyväosaisten harjoittama “auttamisen tyrannia”. Tuotetaanko yksisuuntaisella avulla muuta kuin riippuvuutta ja uudenlaisia alistussuhteita?

Mutta entäs ne miljoonat, jotka on luotu häikäilemättömällä keinottelulla, monopoliaseman väärinkäytöllä ja talouspetoksilla? Pankkiirimme ei näe tässä mitään ristiriitaa. Hän on kokenut aatteen krapulansa, nähnyt toisten sortuvan narsistiseen henkilökulttiin, järjestökiusaamiseen tai uskonvarmaan dogmatismiin.

Teennäisiä arvoja vastaan sodan julistanut pankkiiri ei usko reformeihin, yhteiskunnan vähittäiseen muuttamiseen kokoustamisen ja agitoinnin proosallisen arjen kautta. On vain vallankumous tai ei mitään. Ja koska ihmiskunnan täysi vapautuminen fiktioidensa ja illuusioidensa noidankehästä ei ole näköpiirissä, pankkiiri on tehnyt niin loogisesti kuin on osannut: vapauttanut edes itsensä rahan mahdista. Tulemalla niin rikkaaksi, ettei kukaan muu voi häntä enää orjuuttaa.

Tässä logiikassa on tietysti aukko jos toinenkin. On portugalilaisen filologian laitosten asia selvittää, onko Pessoa sen enemmän ”tosissaan” tässä kuin erinäisissä monarkismia myötäilevissä tai astrologis-okkultistisissa kirjoituksissaan.

Ilkikurisena ajatuskokeenakin Anarkistipankkiirissa on silti ytyä. Sen ”kaikki tai ei mitään” -eetos voi tuntua naiivilta – tai sittenkin oudon profeetalliselta.

1900-luku pähkinänkuoressa

Anarkistipankkiirin ilmestymisvuonna saman aatteen amerikkalainen Grand Old Lady Emma Goldman (1869–1940) oli juuri palannut Neuvosto-Venäjältä, Kronstadtin matruusien kapinan verisen tukahduttamisen ja Puna-armeijan ukrainalaisanarkisti Nestor Mahnoa vastaan käymän tuhoamissodan järkyttämänä. Goldmanin suuresta desilluusiosta ja ”pakkolunastetusta toivosta” kertoo Ville-Juhani Sutisen suomentama tilinteko Vuoteni Venäjällä (Savukeidas 2011).

Espanjan sisällissodassa kävisi pettymässä, todistamassa miten Komintern puukottaisi anarkosyndikalistisia tasavaltalaisia selkään, George Orwell (1903–50). Albert Camus (1913–60) heräisi jo ennen toista maailmansotaa ja raivoaisi Kapinoivassa ihmisessä (suom. Maija Lehtonen, Otava 1971) Ukrainan kansannousun tukahduttajia ja heidän hiljaisia hyväksyjiään vastaan.

Muuten länsimaisen edistyksellisen älymystön usko neuvostokommunismiin olisi osoittautuva hämmästyttävän paksukalloiseksi – eikä sen kaikista putinistisista ilmenemismuodoista ole vieläkään päästy. Tätä taustaa vasten Pessoan palavasieluisen pankkiirin ajatukset siitä, että ”uudenlainen sortovalta”, siis puolitiehen jäävä poliisivaltio, olisi pelkästään huononnus porvarilliseen yhteiskuntaan nähden, tuntuvat edelleen ajankohtaisilta.

Jos jatketaan Pessoan anakronistista lukemista myöhempien vuosikymmenten ilmiöitä vasten, kirjassa tuomitaan myös hyväosaisten harjoittama ”auttamisen tyrannia”. Tuotetaanko yksisuuntaisella avulla muuta kuin riippuvuutta ja uudenlaisia alistussuhteita? Pakotetaanko avun vastaanottajat tiettyyn länsimaisen valistuksen ihanteeseen ja evoluution asteikoille?

”Toisen auttaminen merkitsee sitä, ystäväni, että pitää toista kykenemättömänä. Jos hän ei ole kykenemätön, hänet joko tehdään sellaiseksi tai oletetaan sellaiseksi, mikä ensimmäisessä tapauksessa on tyranniaa ja toisessa tapauksessa halveksuntaa.” (s. 48)

Tätä keskustelua on sittemmin käyty niin kehitysavun kuin tiettyjen hyvinvointivaltion ilmenemismuotojen osalta.

Pessoa on kuin yhden hengen vastavallankumousarmeija.

Yhtä lailla Pessoan voi katsoa nähneen 1970-luvulle, Italian ”lyijyn vuosiin” ja Länsi-Saksan Baader-Meinhof-ryhmän toimintaan. Vaikka attentaatilla saisi hengiltä 12 suurkapitalistia, heidän paikkansa yhtiöiden johtokunnissa täytetään oitis – ja turvallisuuskoneisto saa vain lisää vettä myllyynsä.

Oman ajattelun kyytipojaksi

Koska olemme niin perinpohjaisesti teennäisten arvojen – marxilaisittain kai ”väärän tietoisuuden” – läpitunkemia, yritykset horjuttaa status quota ovat vaikeita tai mahdottomia. Pitäisi päästä avartamaan ihmisten tietoisuutta pakottomalla tavalla, herätellä heissä Tupakkakauppa-runon tapaan ”kaikkia maailman unelmia”.

Anarkistipankkiirin ratkaisu on varmasti hänen omasta mielestään mitä johdonmukaisin: eräänlainen ääri-individualismi ja -nihilismi. Vasemmistoromantikkojen teoreettisten päiväperhojen ja aatteen optimistijollien upottajana Pessoa on kuin yhden hengen vastavallankumousarmeija.

En silti jaksa uskoa, että kotoiset ”anarkokapitalistimme”, verojen ja hyvinvointivaltion vastaiset ristiretkeläiset Björn Wahlroos, Matti Apunen tai Tuomas Enbuske ihan heti vaihtaisivat Ayn Randinsa portugalilaiseksentrikkoon. Sen verran purevasti Pessoa kirjoittaa mahtimiesten ja hyväosaisten ”vapaudesta”, joka tapahtuu aina muiden kustannuksella.

Kuten kunnon kirjallisuudella on tapana, Anarkistipankkiiri on suomennoshistoriansakin kautta ajassa kiinni. Sanna Pernun suomennos ilmestyi Andalusialaiselta koiralta kotoisen lamamme ja suurtyöttömyytemme vuonna 1992. Uusi painos tulee Basam Booksilta nyt, kun Etelä-Euroopan maiden talous tarpoo eurokriisin tervassa ja Syrizan ja Podemosin kaltaisista liikkeistä odotetaan pelastajia.

Pessoan kotimaassa vanhat valtapuolueet ja vasemmisto-oppositio ovat suunnilleen yhtä epäsuosittuja. Ehkä siellä on luettu Anarkistipankkiiria.

Ainakin Portugal-tuntija Antti Lindqvistin esipuhe on yhtä ajankohtainen ja ajaton kuin vuonna 1992. ”Pessoan ironista synteesiä ei pidä niellä pureskelematta, ei ainakaan ilman oman ajattelun suomaa kastiketta tai kyytipoikaa.”

Arkistostamme löydät vanhempia kirjoituksiamme tarkemmalla hakukoneella. Voit hakea kirjoituksia ajan tai kategorian mukaan.

Arkisto