Kirjallisuuskritiikin verkkolehti
Etsii hehkuunsa kirjoja, jotka ansaitsevat lisää huomiota
photo

Kesäklassikko: Taikapeilin sirpaleita

Antti Hynönen, 12.6.2001
Fernando Pessoa: En minä aina ole sama. Runoutta s., Otava 2001 Kääntäjä(t): Pentti Saaritsa

Joskus toden totta nimi on enne. Portugalin sana pessoa tarkoittaa yksinkertaisesti henkilöä, persoonaa. On vaikea kuvitella osuvampaa nimeä kirjailijalle, joka kirjoitti valtaosan tuotannostaan kolmen eri fiktiivisen runoilijahahmon nimissä ja jonka runouden toistuvia teemoja on juuri kysymys minuuden paradoksaalisesta moninaisuudesta.

Portugalin tunnetuimman runoilijan Fernando Pessoan (1888-1935) kohdalla tuntuu miltei väärältä puhua yhdestä tuotannosta, niin totaalisesti stoalainen lammaspaimen Alberto Caeiro, klassisisti-esteetti Ricardo Reis ja romanttisten unelmiensa riepottama laivanrakennusinsinööri Álvaro de Campos poikkeavat toisistaan sekä ajatusmaailmaltaan että poeettisilta ihanteiltaan. Nämä kolme hahmoa – tai heteronyymiä, kuten Pessoa itse heitä nimitti erotuksena tavallisista pseudonyymeistä, salanimistä – muodostuivat omine elämäntarinoineen ja edesottamuksiin ajan oloon siinä määrin todellisiksi ja itsenäisiksi, että saattoivat peräti yltyä keskinäiseen debattiin lehtien palstoilla. Tunkeutuipa ainakin Álvaro de Campos jopa Pessoan omaan elämään lähettelemällä hänen rakastetulleen kirjeitä, joissa moitiskeli tätä rakastumisesta niin mahdottomaan ihmiseen kuin Pessoa…

Heteronyymeihin verrattuna Fernando Pessoan omassa elämässä oli draaman ainesta niukalti. Pessoa vietti suurimman osan aikuisiästään vähäpätöisenä kauppakirjeenvaihtajana. Hän oli yksinäinen, sisäänpäin kääntynyt mies ja koki tiettävästi elämänsä aikana vain yhden, murheellisesti päättyneen rakkauden. Leipätyönsä ohessa Pessoa ehti perustaa muutamia lyhytikäisiksi jääneitä kirjallisia aikakauslehtiä. Omalla nimellään hän julkaisi elämänsä aikana vain vähän tekstejä.

Myös En minä aina ole sama -suomennosvalikoimassa Fernando Pessoa -osio on kaikkein suppein. Suomentaja Pentti Saaritsan mukaan syynä epäsuhtaan on osaltaan sekin, että Pessoan ”omat” runot asettavat ankarassa mitallisuudessaan suomentajalle ylittämättömiä vaikeuksia. Oli miten oli, ne Pessoan runot, jotka suomeksi ovat kääntyneet, toimivat silti oivana johdatuksena koko valikoimaan. Milloin ilmeisen sielujen sympatian, milloin lähes täydellisen antagonismin kautta niiden teemat ja motiivit kertautuvat tavalla tai toisella oikeastaan jokaisen heteronyymin teksteissä. Pessoan runot ovat sekoitus hetken aistihurmiota, välittömän kokemuksen kaipuuta – ja toisaalta tietoisuutta tuollaisen ”järjettömän hetken” tavoittamattomuudesta, kuvitelman mahdottomuudesta jo kuvittelun hetkellä.

Parhaiten Pessoan runoutta leimaava äärimmäinen itsereflektiivisyys ja skeptinen kontemplatiivisyys tiivistyy hänen ehkä kuuluisimpaan runoonsa ”Autopsykografia”: ”Runoilija on teeskentelijä. / Hän esittää niin hyvin osansa / että teeskentelee myös sen tuskan / jonka hän tuntee todella. // Ja ne jotka häntä lukevat, / tuntevat tuskan hänen säkeissään, / ei niitä kahta runoilijan kokemaa / vaan sen joka puuttuu heiltä itseltään.”

Tässä mielessä uuspakanallinen paimenrunoilija Alberto Caeiro, jonka stoalaisen elämänfilosofian läpitunkemissa säkeissä sykkii pyrkimys esi-intellektuaalisen välittömään luonnon- ja elämänymmärrykseen, onkin kuin Pessoan itsensä täydellinen vastapooli. Caeiro haluaa olla pelkkä pyyteetön silmä, joka katsoo ja näkee; antaa maailman avautua uudelleen ja uudelleen kuin ensimmäistä kertaa, etääntymättä siitä intellektuaalisiin spekulaatioihin: ”Maailma ei ole tehty meidän ajateltavaksemme / (ajatteleminen on silmien sairautta) / vaan jotta katsoisimme sitä ja olisimme samaa mieltä…”

Vähintään yhtä lailla kuin Alberto Caeiro poikkeaa Fernando Pessoasta, eroavat Ricardo Reisin seesteisen antikisoivat, mytologisia viittauksia vilisevät oodit Álvaro de Camposin whitmanilais-futuristisesta aistivoimasta ja kiihkosta. Jos joku Pessoan heteronyymeistä tuntuu nykynäkökulmasta hieman aikansa eläneeltä, se on juuri Reis, joka horatiaanisen aurea mediocritasin hengessä kehottaa meitä kieltäytymään ”kaikesta mikä meitä kohottaa / henkeäsalpaaviin korkeuksiin, / ikuisiin ja kukattomiin” ja jonka mukaan parasta ihmiselle on saavuttaa jumalten etäisen itseriittoinen asenne suhteessa itseensä ja maailmaan.

Álvaro de Camposin tekstejä on miltei puolet koko valikoimasta. Se ei ole ihme: de Camposin pitkät oodit ovat uljasta luettavaa. Vitalistisessa hurmiossaan runoilija julistaa pyrkimystään yhtymiseen koko maailman ja ihmiskunnan kanssa, ekstaattisen kaikkeuskokemuksen ja pidäkkeettömän aistihurmion etsintäänsä. ”Tuntea kaikin tavoin kaikki, / elää kaikinpuolisesti, olla yksi ja sama yhtaikaa kaikin mahdollisin tavoin, / toteuttaa itsessään ihmiskunnan kaikki hetket / yhdessä ainoassa pursuavan yltäkylläisessä ja etäisessä hetkessä”, de Campos kirjoittaa parikymmensivuisessa ”Hetkien vaelluksessa”.

Kuitenkin samaan aikaan, kun futuristinen vauhti kasvaa ja yhtyminen saa myös eroottisia konnotaatioita – ”Olen mennyt sänkyyn jokaikisen tunteen kanssa” – käy myös tavoitteen perimmäinen saavuttamattomuus yhä ilmeisemmäksi. Juopa halun ja ulkoisten ehtojen, fantasioiden ja toden välillä revähtää, eikä de Campos myöhemmässä runossaan ”Lisbon revisited” enää ole kaukana Fernando Pessoan omien runojen tunnoista kuvatessaan sisäistä rikkonaisuuttaan: ”Särkyi se taikapeili joka kuvasti minut omana itsenäni, / ja jokaisessa profeetallisessa sirpaleessa / näen vain palasen minua, / palasen sinua, palasen minua!…”

En minä aina ole sama sisältää parikymmentä vuotta sitten ilmestyneen Hetkien vaellus -valikoiman runot ja niiden lisäksi toisen mokoman uusia. Pentti Saaritsa ei turhaan saanut työstään Tanssivan karhun kääntäjäpalkintoa: suomennosjälki on edelleen vakuuttavaa. Saaritsa hallitsee suvereenisti niin Fernando Pessoan hienovireiset paradoksit kuin Álvaro de Camposin aistikylläisen vyörytyksen. Sääli vain, että oikoluku näkyy unohtuneen tästä vuoden hienoimpiin kuuluvasta käännöskirjasta; lyöntivirheitä on liioittelematta noin joka toisella sivulla, kaksi jo ensimmäisen runon ensi säkeistöissä.

Onnellista joka tapauksessa, että viime vuosisadan kiinnostavimpiin ja hämmentävimpiin lukeutuvaa kirjailijaa on nyt kunnolla saatavilla suomeksi, kun Pessoan proosateos, Bernardo Soaresin nimissä kirjoitettu Levottomuuden kirja ilmestyi vuonna 2000 Sanna Pernun suomentamana.

Arkistostamme löydät vanhempia kirjoituksiamme tarkemmalla hakukoneella. Voit hakea kirjoituksia ajan tai kategorian mukaan.

Arkisto