Kirjallisuuskritiikin verkkolehti
Etsii hehkuunsa kirjoja, jotka ansaitsevat lisää huomiota
photo

Kesäklassikko: Sanat irrallaan teoista

Päivi Sinikka Kosonen, 30.7.2003
Franz Kafka: Oikeusjuttu (Der Prozess) s., Otava 2002 Kääntäjä(t): Aarno Peromies

Mikä Oikeusjutussa puhuttelee? Mitä meidän aikamme ihmiset oikeastaan löytävät Kafkan teoksesta? Yksi vastaus voisi olla tämä: Oikeusjutun maailmasta tunnistamme oman maailmamme perimmäisen mielettömyyden. Maailmamme perimmäisellä mielettömyydellä viittaan länsimaisen kulttuurin tilaan, jossa sanat ovat irtautuneet teoista. Sanojen irtautuminen teoista läpäisee modernin maailmamme. Ja vaikka kaikki tunnemme hyvin tämän mielettömyyden jollain tapaa ruumiissamme – sanat ovat irrallaan teoista, sanat eivät tarkoita mitään – tapamme suhtautua tähän hulluuteen vaihtelee. Siksi suhtautuminen Kafkaankin on vähintäänkin kaksijakoista.

Franz Kafkan (1883-1924) Oikeusjuttu on klassikko. Se tarkoittaa: Oikeusjuttu puhuttelee meitä ja on edelleen elävä teksti. Se on pysynyt ja pysyy lukulistoillamme siksi, että löydämme teoksesta jotain sellaista, joka ilmaisee omia elämäntuntojamme ja ongelmiamme. Olipa se sitten tuntemaamme myötätuntoa kasvottomien vallanpitäjien heittelemää Josef K:ta kohtaan tai päinvastoin haluamme tuomita Josef K. vielä kerran, Kafkan absurdin kuvaus puhuttelee meitä.

Päättää yhtä ja tehdä toista

Kirjan päähenkilö, prokuristi Josef K. on ristiriitainen ja epäjohdonmukainen hahmo. Hän päättää yhtä ja huomaa tekevänsä toista. Kun kertomuksen alussa hänen huoneeseensa astuu keittäjättären sijasta tuntematon mies, hän tietenkin tiedustelee, kuka tuo mies oli. Hänelle ei vastata. Kun hän kuulee toisesta huoneesta naurahtelua, hän ryhtyy toimiin ja vaatii saada tietää, miksi häntä häiritään: ”Minä tahdon nyt tietää, minkälaista väkeä on tuolla viereisessä huoneessa ja miten rouva Grubach selittää minulle tämän häiritsemisen.” Näitä sanoja säestävät päättävämmät toimet: K. ”hypähti vuoteesta” ja ”veti nopeasti housut jalkaansa”. Aivan olemattoman pienen kohtauksen ajan K:n sanat ja teot ovat yhtä, kulkevat samaan suuntaan, siis samaa tarkoitetta kohti. K. vaatii ja tahtoo, ryhtyy toimimaan asiansa puolesta.

Mutta heti seuraavaksi hän katuu sanojaan: ”Hänen mieleensä juolahti tosin heti, ettei hänen olisi pitänyt sanoa tätä ääneen ja että hän siten tavallaan tunnusti tuon miehen valvontaoikeuden, mutta se ei nyt tuntunut hänestä tärkeältä.” Nyt olemme siirtyneet jo täysin absurdilta tuntuvaan ajatuskulkuun. Ja vasta jonkin ajan kuluttua K:lle juolahtaa mieleen kysyä pidätyksensä syytä. K:n saama vastaus ei useimmista meistä tunnu sen kummemmin käsittämättömältä kuin epäuskottavaltakaan: ”Ei ole meidän asiamme sanoa sitä teille. Menkää huoneeseenne odottamaan. Tämä toimenpide on nyt pantu alulle ja te saatte tietää kaiken ajallansa. Minä ylitän valtuuteni jo nyt, kun puhun teille näin ystävällisesti.”

Kuka tahansa meistä vai kuka tahansa heistä?

K. on kuvitteellinen luomus. Se tarkoittaa, että K. on paperihahmo, joka voisi olla kuka tahansa. Mutta kysymys siitä, onko K. kuka tahansa ”meistä” (joita syytetään kertomatta syytä) vai kuka tahansa ”heistä” (joilta puuttuu kilpailukestävyyttä) näyttää kuitenkin muodostavan jonkinlaisen vedenjakajan Kafkan lukijakunnassa. Jos kohta K:ta usein säälitelläänkin, ei häneltä puutu lisäsyyttäjiä ja tuomitsijoitakaan.

K. ei kuitenkaan ole erityisen ”pieni ihminen”. Hän ei ole ”yksinkertaisten ihmisten” luokkaan kuuluva miekkonen, joka vastoinkäymisten edessä rupeaa syyttämään tapahtuneesta itseään ja käyttää järjenvastaisesti kaiken voimansa ja tahtonsa oman syyllisyytensä vatvomiseen sen sijaan, että ryhtyisi aktiivisesti puolustamaan omia oikeuksiaan. Mutta selvää on, ettei K. ole erityisen suurikaan, ”sankarillisten ihmisten” luokkaan nostettu yli-ihminen, joka pelottomasti vastoinkäymisiä uhmaten lopulta nitistää pahan.

Hän on jotain siltä väliltä, tai pikemminkin hän on yhtä aikaa pieni ja suuri. Hän on paperihahmo, joka on monessa mielessä meidän kaltaisemme länsimainen moderni ihminen ja juuri siksi – kaikessa syyllisyyden tunnon virittämässä epäjohdonmukaisuudessaan ja ristiriitaisuudessaan – kykenee herättämään meissä mitä erilaisimpia tuntemuksia: myötätuntoa, sääliä, pelkoa, vastenmielisyyttä, inhoa, vihaa.

Modernin maailman arvaamattomuus ja ennakoimattomus

Muistuttaa K. meitä siinäkin, että hänellä on yleensä kiire. Useimmiten hän säntäilee, ryntäilee, kiiruhtaa tai kulkee juoksujalkaa, ja mennessään ja tullessaan tulee tuuppineeksi ja tyrkkineeksi. Hänen toimiaan ohjaa näet useimmiten yhtäkkiä mieleen juolahtanut ja kuitenkin heti pontevasti ajettava päätös. Huolimatta erinäisistä päätöksistä menetellä varovaisesti, K:n toiminta on arvaamatonta ja ennakoimattoman oloista: ”sen sijaan hän muisti – ilman että hän muutoin olisi tottunut ottamaan kokemuksistaan opikseen – joitakin sinänsä merkityksettömiä tapauksia, joissa hän oli päinvastoin kuin ystävänsä tietoisesti, ilman vähäisintäkään aavistusta mahdollisista seurauksista, menetellyt varomattomasti ja joutunut sitten kärsimään seurauksista. Näin ei saisi enää tapahtua, ei ainakaan tällä kertaa: jos kyseessä oli komedia, halusi hän osallistua siihen.”

K:n ristiriitaisen ja sinne tänne säntäilevän hahmon rinnalle – ei siis sitä vastaan – Kafka luo kuvan systemaattisesta ja järkähtämättömästä tuomiokoneistosta. Tuota koneistoa on tulkittu välillä totalitaarisen järjestelmän, välillä taas kasvottoman byrokratian kuvaksi, vaikka Oikeusjutusta ei lopultakaan käy ilmi, mikä tuo tuomiokoneisto oikein on. Systemaattista ja järkähtämätöntä siinä on sen toiminnan täydellinen arvaamattomuus, ennakoimattomuus. Esimerkeistä ei kirjassa ole pulaa.

Kun syyttäjä ja syytetty, pyöveli ja uhri näin perustavanlaatuisesti ovat samaa juurta, olisi korkea aika päästä koko tuomitsemista ja ryhtyä johonkin muuhun. Helpommin sanottu kuin tehty. Oikeusjutussa Kafka kykeni kuvittelemaan kolme vaihtoehtoa ja panee maalari Titorellin esittämään nämä K:lle: ”On kolme mahdollisuutta, nimittäin todellinen vapauttaminen, näennäinen vapauttaminen ja jutun jarruttaminen. K:n tapauksessa todellinen vapauttaminen toteutuu oikeastaan vasta hänen kyvyttömyydessään lunastaa vapautta omassa elämässään.

Kafkan perintö

”Kafka on Oikeusjutussa jättänyt meille perinnöksi kaksi käsitettä, joista on tullut modernin maailman ymmärtämiselle korvaamattoman tärkeitä: tuomioistuin ja oikeusjuttu”, kirjoittaa Milan Kundera esseekirjassaan Petetyt testamentit (Les Testaments trahis, 1993) ja jatkaa: ”Jättänyt perinnöksi, toisin sanoen sanat on annettu käyttöömme, jotta ajattelisimme ja uudelleenajattelisimme niitä omien kokemustemme valossa”. Kafkan antamassa merkityksessä ”tuomioistuin” on tuomitseva voima, joka tuomitsee juuri siitä syystä, että sillä on siihen voimaa, että se on voima. ”Oikeusjuttu” puolestaan typistää syytetyn elämäkerran rikoskertomukseksi, jossa kaikki se mikä ei liity rikokseen, on syytä unohtaa.

Oman aikamme Suomessa, jossa tuomitsemisen vimmassa ihmisiä siirretään syrjään (”heidän” kielellään tätä prosessia kutsutaan ”syrjäytymiseksi”) yksi toisensa jälkeen, tuntuu välillä vaikealta pitää yllä toivoa siitä, että voisimme joskus elää runollisemmassa ja vapaammassa maailmassa, jossa voisimme – niin paradoksiselta kuin se tuntuukin – nauraa Josef K:n koomisen absurdille tarinalle.

Arkistostamme löydät vanhempia kirjoituksiamme tarkemmalla hakukoneella. Voit hakea kirjoituksia ajan tai kategorian mukaan.

Arkisto