Kirjallisuuskritiikin verkkolehti
Etsii hehkuunsa kirjoja, jotka ansaitsevat lisää huomiota
photo

Tie luontoon käy kulttuurin kautta

Joonas Säntti, 3.6.2009
Friedrich Schiller: Naiivista ja sentimentaalisesta runoudesta s., Tutkijaliitto 2008 Kääntäjä(t): Henriikka Tavi

Koskahan Friedrich Schillerin kaunokirjallista tuotantoa on viimeksi suomennettu? Lyhytkin tarkastus tuntuisi osoittavan, että saksalaiset romantikot eivät ole muodissa. Schillerin kohtalo Suomessa on aika samantapainen kuin aikalaistensa Goethen ja Hölderlinin. Pääteoksina pidettyjä runoja, näytelmiä ja proosaa on tarjolla lähinnä 1930- ja 1940-lukujen kieleltään vanhahtavina painoksina, kun taas lyhyitä taideteoreettisia kirjoituksia on viime vuosina ilmestynyt yliopistopainojen ja pienkustantamoiden toimesta, esimerkiksi Hölderlinin Huomautuksia Sofokleen kääntämisestä Loki-kirjoilta vuonna 2001.

Useat Friedrich Schillerin (1759–1805) historianäytelmistä ja porvarillisista tragedioista kuuluvat edelleen länsimaisen kirjallisuuden kaanoniin. Nykyään häneen taitaa silti viitata useammin kirjallisuusteoreetikkona kahden 1700-luvun lopulla kirjoitetun tutkielman ansiosta: Ihmisen esteettisestä kasvatuksesta (Über die ästhetische Erziehung des Menschen) ja Naiivista ja sentimentaalisesta runoudesta (Über naive und sentimentalische Dichtung).

Tutkielmaa Naiivista ja sentimentaalisesta runoudesta ei alkujaan julkaistu kokonaisuutena. Siihen kuuluvat tekstit ilmestyivät vuosina 1795–1796 kolmessa osassa saksalaisen aikakauslehden sivuilla. Kirjailija kokosi ne myöhemmin vuonna 1800 yhtenäiseksi tutkielmaksi, jollaisena se ilmestyi vuodenvaihteessa myös suomalaisille lukijoille Tutkijaliiton julkaisemana Henriikka Tavin käännöksenä.

Naiivi ja sentimentaalinen

Tutkielmassaan Schiller jakaa ensin kaiken runouden naiiviin ja sentimentaaliseen, sitten jälkimmäisen kolmeen alatyyppiin: satiiriin, elegiaan ja idylliin – joista viimeisin on Schillerille myös tärkein. Tällaiset jaottelut eivät ole pelkkiä muotokysymyksiä vaan viittaavat erilaisiin tuntemistapoihin. Schillerille runon olemusta ei ylipäätään voida erottaa kirjailijan luonteesta, siitä miten tämä tuntee ja havaitsee maailman. Naiivin ja sentimentaalisen jaottelun lähtökohtana on siis ero ihmisen kokemistavoissa: sentimentaaliset runoilijat ovat moderneja, luonnosta erkaantuneita ihmisiä.

Schillerin mukaan naiivi runoilija esittää kohteensa välittömästi ja suoraan, sen materiaalisessa kokonaisuudessa. Hän on yhtä kuvaamansa objektin kanssa. Sentimentaalisessa runoudessa havainto on aina alistettu reflektiolle. Kun luonto katoaa keinotekoisen kulttuurin tieltä elettynä kokemuksena, se muuttuu runoudessakin ideaksi. Tämä persoonallisen ymmärryksen läpäisemä idea on myös sentimentaalisen runoilijan varsinainen aihe.

Naiivin runouden mestareina Schiller pitää antiikin klassikoita, jotka ”ovat luontoa” toisin kuin sentimentaaliset runoilijat, jotka ”etsivät luontoa”. Kuitenkin myös myöhempinä aikoina on esiintynyt naiiveja kirjailijoita (kuten Shakespeare), joten Schiller ei esitä naiivia ja sentimentaalista yksiselitteisesti historiallisina jaksoina. Aikalaisista Goethe mainitaan tekijänä, joka on ”moderneista ehkä vähiten etääntynyt olioiden aistimellisesta totuudesta” (70). Tutkielma ei ylipäätään toimi kirjallisuushistoriallisena tiivistelmänä, vaan kyse on enemmän Schillerin omia kirjailijan valintoja tukevasta ja tietoisesti provosoivasta esseestä.

Schillerin mukaan naiivi ja sentimentaalinen ovat paitsi näkemisen ja esittämisen tapoja, myös rajoituksia, jotka runoilijan täytyy lopulta pyrkiä ylittämään. Schiller ymmärsi itsensä sentimentaalisena runoilijana. Sellaisena hän tulisi aina häviämään naiiville rajallisen, ulkoisen luonnon esittämisessä. Sentimentaalisen runouden tulisikin kulkea toiseen suuntaan, eli poistaa kaikki rajat ja siirtyä kohti ideaalia. ”Antiikin runoilija on väkevä rajaamisen taiteessa, modernin runoilijan voima on äärettömän taiteessa” (47). Schillerin runoilijankutsumuksena oli siis voittaa sentimentaalisella runoudella naiivi runous.

”Kun naiivi runoilija päihittää sentimentaalisen runoilijan reaalisuudessa ja tuo todella olemassa olevaksi sen, mihin tämä voi ainoastaan herättää elävän vietin, on sentimentaalisella sitä vastoin naiiviin verrattuna se suuri etu, että vietti kykenee kohdistumaan merkittävämpään kohteeseen kuin edellinen saavutti tai kykeni saavuttamaan.” (86.)

Idealistin(en) luonto

Saavutetussa poeettisessa ideaalissa ”loppuun viety taide kääntyy takaisin luontoon” (85.) – mutta millaiseen luontoon? Schillerin käsitys luonnosta ja ihmisyydestä on todellakin idealistinen. Hän tekee erittäin selvän erottelun mukavuudenhaluisen ja ylevän moraalisen luontokäsityksen välillä. ”Moraalinen ihminen” ei kaipaa luonnosta vaivatonta onnentilaa vaan sen täydellistä järjestystä: ”Kysy siis itseltäsi, sinä tunteikas luonnonystävä, kaihoaako velttoutesi luonnon rauhaa, loukattu siveytesi luonnon sopusointua” (33.)

Lopulta myös taiteen arvon mittariksi asettuu poeettinen ideaali, ja Schillerin mielestä taiteilijan uskollisuus sille on olennaisempaa kuin uskollisuus aistittavalle todellisuudelle. Tutkielma on kestänyt heikoiten aikaa niissä kohdin, joissa Schiller vaikeroi naiivien runoilijoiden kohteista, jotka eivät alatyylisyydessään tai siveettömyydessään ole tarpeeksi ”merkittäviä”.

Halussaan suosia sentimentaalista idylliä, jossa ruma ja sekava reaalinen hylätään, Schiller on hyvin kaukana suurinta osaa aikamme runoudesta – puhumattakaan luontokäsityksistä. Romantikkojen jälkeinen luontorunous on oikeastaan kulkenut kaikkiin muihin suuntiin kuin sentimentaaliseen ihanteeseen. Enemmän tai vähemmän ekologisesti ajattelevaa nykylukijaa Schillerin ideaalitasolle kohotettu, harmoninen luonto ei välttämättä puhuttele.

Miksi Schilleria sitten kannattaisi lukea tänään? Kääntäjä Henriikka Tavi antaa esipuheessaan oman vastauksensa:

”Ihmisyyttä, suhdetta ulkopuoliseen ja itseen, ajatusten ja tunteiden välistä vuorovaikutusta, subjektin autonomisuutta, on mahdollista harjoitella. Taiteeksi kutsutussa leikissä aisteja ja tunteita on mahdollista totuttaa vieraaseen, on mahdollista tehdä käsittämätön havainnolliseksi, opetella empatiaa.” (12.)

Olen Tavin kanssa ehdottoman samanmielinen tällaisen pyrkimyksen tarpeellisuudesta – sen sijaan en ole vakuuttunut siitä, että Schillerin tutkielma todella tarjoaisi nykylukijalle keinoja toisen kohtaamiseen. Sinänsä kiinnostava ajatus poeettisesta kielestä keinona luonnon ja kulttuurin välisen kuilun ylittämiseen on hänen tapauksessaan liian vahvasti sidottu porvarillis-humanistisen subjektin maailmankuvaan. Saattaa olla, että ongelma on myös lukijassa: kaikki luonteet eivät yllä leijailemaan schilleriläisen idealismin eetterissä. Minulle tutkielman arvo onkin lähinnä Schillerin tavassa tarkastella kirjallisia traditioita luonnon ymmärtämisessä ja arvottamisessa (yhtä lailla ihmisluonnon kuin ulkoisen luonnon).

Schillerin kanssa ei toki tarvitse olla samanmielinen nauttiakseen hänen lukemisestaan. Teoksesta voi saada oivalluksia, vaikka ei tuntisikaan sen käsittelemiä, suurelta osin saksalaisia runoilijoita tai muita saksalaisen idealismin perustekstejä.

Samat ominaisuudet, jotka tekevät tyylistä hetkittäin ärsyttävän, tekevät siitä myös aikamme tutkimuskirjallisuuteen verrattuna virkistävän poikkeuksen: Schiller uskalsi kirjoittaa henkilökohtaisesti, harjoittaa kärkevän yleistämisen jaloa taitoa ja laittaa maailmankirjallisuuden rohkeasti mielensä mukaiseen järjestykseen. Tuskin kukaan voisi enää kirjoittaa tällä tavalla. On myös pakko ihailla, miten taitavasti ja välillä tarkastikin tutkielma pyörittelee valtavan raskaita käsitteitään! Jos sen rajoitukset ja peruskäsitteet tuntuvat aikansa eläneiltä, ne eivät ainakaan ole mitäänsanomattomia.

Kirjoittaessaan paimenidyllin merkityksestä modernissa kirjallisuudessa Schiller käsittelee viattomuuden ja kadotetun lapsuuden yhteyttä luontoon kirjallisuuden teemana. Tekstinäyte kertoo siitä, miten Schiller ymmärtää runouden tyypit osana ihmiskunnan teleologiaa:

”…runoilijat siirsivät idyllin näyttämön ulos porvarillisen elämän ahtaudesta yksinkertaiseen paimentilaan ja osoittivat sille paikan ihmiskunnan lapsuudessa ennen kulttuurin alkua. Käsitetään hyvin, että nämä määritykset ovat pelkästään satunnaisia, ettei niitä voida tarkastella idyllin päämääränä vaan sen saavuttamisen luonnollisena keinona. Itse päämäärä on kaikkialla ainoastaan esittää ihminen viattomuuden tilassa eli tilanteessa, jossa ihmisen ja ulkomaailman välillä vallitsee harmonia ja rauha.
Tällainen tila ei kuitenkaan sijaitse ainoastaan kulttuurin alussa, vaan koko kulttuuri tähtää siihen viimeisenä määränpäänään, sikäli kuin kulttuurilla on kaikkialla määrä olla vain yksi pyrkimys. Yksin tämän olotilan idea ja usko sen mahdolliseen reaalisuuteen riittää tekemään sovinnon ihmisen ja kaiken sen riesan välillä, jolle hänet kulttuurin tiellä alistetaan…” (78-79).

Kulttuurikriitikkona Schiller tuntuisi ehdottavan jonkinlaiseen luonnontilaan palaamista, mutta tämä on mahdollista vain näennäistä vastakohtaa seuraamalla: ihmisluonnon kultivoinnin avulla. Runouden avulla voidaan ainakin osaksi toteuttaa harmonia ”myös kulttuurin subjekteissa” (84). Toisaalta tämä on ideaali, joka ei voi koskaan täysin toteutua.

Schillerin pitkät virkkeet, jotka pakottavat usein palaamaan alkuun koko ajatuksen hahmottamiseksi, tekevät kirjasta paikoitellen raskaslukuisen. Esipuheessaan Tavi kertoo tehneensä tietoisen valinnan, ”jotta pitkä ja polveileva virke vakiintuisi hiljalleen myös kirjallisen suomen ilmaisuvalikoimaan” (14). Tämä on mielestäni hyvä ratkaisu. Sitä paitsi: miksi klassikkoteksteistä pitäisi väkisin tehdä helppolukuisempia? Sallittakoon romantikoille hämäryytensä.

Arkistostamme löydät vanhempia kirjoituksiamme tarkemmalla hakukoneella. Voit hakea kirjoituksia ajan tai kategorian mukaan.

Arkisto