Kirjallisuuskritiikin verkkolehti
Etsii hehkuunsa kirjoja, jotka ansaitsevat lisää huomiota
photo

Jumalainen Jimbo

Ville Hänninen, 8.5.2010
Gary Panter: Jimbon Jumalainen näytelmä s., Huuda Huuda 2010 Kääntäjä(t): Teemu Manninen

Gary Panterin Jimbon Jumalainen näytelmä on kevään merkittävin sarjakuvakäännös. Danten jäljissä kulkeva Jimbon Jumalainen näytelmä (Jimbo in Purgatory ja Jimbo’s Inferno, 2004 ja 2006) on Panterin pääteos, jota ei ole rohjettu julkaista muualla Euroopassa taiteilijan maineesta ja vaikutuksesta huolimatta.

Panter (s. 1950) on pitkän linjan sarjakuvataiteilija, joka aloitti uransa 1970-luvulla, undergroundin jälki- ja punkin esikuohuissa. Ensimmäisen kerran hänen sarjakuviaan julkaistiin Art Spiegelmanin toimittamassa Arcade-sarjakuvalehdessä. Myöhemmin Panter on tehnyt merkittävän uran muun muassa 1980-luvun legendaarisessa, niinikään Spiegelmanin toimittamassa RAW-antologiassa.

Sarjakuvien lisäksi Panter on tehnyt levynkansia muun muassa Frank Zappalle ja Residentsille, kuvituksia useimmille merkittäville amerikkalaisille aikakauslehdille New Yorkerista Rolling Stoneen ja suunnitellut lavasteet kulttimainetta nauttivaan Pee-Wee’s Playhouse -lastenohjelmaan. Panter on myös varsin nimekäs taidemaalari.

Hänen tunnetuin hahmonsa on Jimbo, eräänlaisessa postapokalyptisessa autiomaassa hoipperehtiva ikoninen pystytukka. Panter loi hahmonsa jo 1970-luvulla. Sittemmin varsinkin Mad Max seuraajineen on tehnyt romun ja tuhon maailmoista suoranaisen kliseen.

Panter on kuitenkin säilyttänyt kiinnostavuutensa omintakeisten päättömyyksien tähden. Runollisessa surrealistisuudessaan Jimbo on lähempänä George Herrimanin Krazy Katia tai muita varhaisen sanomalehtisarjakuvan klassikoita kuin B-elokuvien scifiä. Tosin senkin vaikutus Panteriin on ilmeinen: hänen sarjakuvissaan näkee usein japanilaishenkisiä hirviöitä ja romuluisia koneotuksia.

Panterin vaikutus amerikkalaiseen (ja eurooppalaiseen) laatusarjakuvaan on ollut huomaamaton mutta sitäkin pitkäkestoisempi. Jimbo-tarinoita leimaa luonnosmainen, primitiivinen, pintatasolla lapsenomainenkin tyyli. Tarinat ammentavat populaarikulttuurista, mutta toisaalta Panter on tekijänä usein lähempänä perinteisiä kuvataiteita kuin viihdesarjakuvan tekijää. Panterin töissä popin ikonisuus kohtaa rosoisen jäljen. Tämä yhdistelmä on ominainen myös monille nykysarjakuvataiteilijoille.

Visuaalis-kielellinen vuoristorata

Jimbon Jumalainen näytelmä ilmestyi alun perin Yhdysvalloissa kahtena jättikokoisena kirjana. Säästösyistä suomalainen kustantaja Huuda Huuda on niputtanut Jimbo in Purgatoryn ja Jimbo’s Infernon yhdeksi kirjaksi, jonka voi lukea kummin päin vain. Myös paperi on alkuteosta ohuempaa.

Muuten kirjaa ei voi kuin kehua. Ulkoasu on alkuteoksen tavoin kauniilla tavalla ylellinen, se on tekstattu huolellisesti ja suomennettu sitäkin viitseliäämmin.

Panterin kieli on sen verran monisäikeistä ja hyppelehtivää, että ensimmäinen kääntäjä jätti urakan mahdottomana kesken. Onneksi paikkaajaksi löytyi runoilija ja myös keskiaikaiseen lyriikkaan kirjallisuudentutkijana paneutunut Teemu Manninen. Jimbon Jumalainen näytelmä on vaativa teos lukea, mutta voi vain kuvitella, kuinka kinkkistä sen suomentaminen on mahtanut olla. Panter sekoittaa Danten tekstiin hämmentävällä tavalla rock-lyriikkaa ja muita pop-kulttuuriviittauksia, eikä siinä kaikki. Mukana on selvästi myös lainoja muusta keski-aikaisesta kirjallisuudesta ja omituisia poimintoja sieltä täältä.

Manninen tuntuu kuitenkin olevan kotonaan sekä Danten että popin maailmoissa. Paikoitellen suomennos tuntuu mehevämmältä kuin Panterin alkuteos. Nykymaailma ja mennyt läpsyttävät ylävitoset toisilleen.

Kun haastattelin Panteria huhtikuussa, hän kertoi myös yhdistäneensä Danten säkeitä Jumalaisen näytelmän eri säkeistä ja luvuista. Panterin kuvaama kaava alkoi kuitenkin kuulostaa sen verran mutkikkaalta, että suljin näkymättömillä käsillä korvani.

Eikä se ole minusta edes oleellista. Jimbon lukeminen ei edellytä Danten tarkkaa tuntemusta, vaikka tuskin siitä haittaakaan on. Oleellista on kirjan pähkähulluus, joka kannattanee ottaa vastaan kuin Daniil Harmsin novelli. Tulee mitä tulee, mutta kaikki on vuoristoradalla kivaa, kunhan pitää laidoista kiinni.

Välillä Jimbo leijailee niin ohuissa yläpilvissä, että Helvetti ei käy paikkana ensinnä mielessä. Järjen ja koherenssin vaatiminen tällaiselta teokselta olisi kuitenkin virhe. Jimboon kasvetaan kiinni. Teokseen tulee palanneeksi aina uudelleen.

Ei Alastalon salia, Seitsemää veljestä tai Odysseustakaan välttämättä lueta kannesta kanteen, jos kokonaisuutena laisinkaan. Klassikoiden kieltä voi vain makustella, ilman sen kummempia tarkoitusperiä. Ja Panterin tapauksessa voi herkistyä kielen ja kuvan kummalliselle yhteensulautumalle.

Tiedän, että suomalainen kurinalaisuus ja syyllisyydentunto vaativat teoksen aloittamista sen ensimmäiseltä sivulta ja lukemista kuuliaisesti alusta loppuun. Mutta ei niin tarvitse tehdä. Kirjan lukeminen ei ole kamreerin työtä. Ajatus saa katketa. Runokokoelma saa aueta mistä vain. Ja niin Gary Panterin Jimbonkin voi aina noukkia ylähyllyltä, avata satunnaisesti – ja lumoutua satumaisesti.

Arkistostamme löydät vanhempia kirjoituksiamme tarkemmalla hakukoneella. Voit hakea kirjoituksia ajan tai kategorian mukaan.

Arkisto