Kirjallisuuskritiikin verkkolehti
Etsii hehkuunsa kirjoja, jotka ansaitsevat lisää huomiota
photo

Mikä ei pala tulessa

Satu Taskinen, 2.5.2012
Gaute Heivoll: Etten palaisi tuhkaksi 306 s., WSOY 2012 Kääntäjä(t): Päivi Kivelä

Norjalaisen Gaute Heivollin Etten palaisi tuhkaksi on vakava ja rehellinen surutyöromaani. Se kertoo tiiviin yhteisön dynamiikasta, koskettavasta keskinäisestä huolenpidosta ja suojeluvaistosta mutta myös sokeudesta kipeille tosiasioille ja väärästä vaikenemisesta. Romaanin kyläytimen jäsenet ovat niin hyvässä kuin pahassa yhtä, yksilö näkee toisen silmissä omansa ja minäkertoja kysyykin kiinnostavasti: mitä näemme kun näemme itsemme?

Tarina saa alkunsa muistojen herättämisestä ja halusta tutkia omaa menneisyyttä. Kertoja tietää, että hänen syntymänsä aikoihin pienessä kotikylässä oli alkanut palaa. Taloja tuhoutui ja ihmisiä oli monta kertaa hengenvaarassa. Yksi koira kuoli. Aluksi uskottiin outoihin sattumiin, mutta jossain vaiheessa oli pakko tajuta, että joku yhteisön ihmisistä sytyttää palot tahallaan.

Heivollin (s. 1978) neljäs romaani vakuuttaa kerronnan koskettavuudella ja voimakkailla kuvilla. Aivan teoksen alussa äiti kokoaa itsensä räjäyttäneen poikansa paloja esiliinaan; siinä kaikki, mitä äiti enää voi. Sinänsä ikään kuin ylimääräinen tarinasiru laveeraa taustan kyläyhteisöä kohtaaville vaiheille.

Antautuminen surun ja kivun kokemukseen on kirjassa tie kasvuun ja ymmärrykseen. Se välittyy Heivollin romaanissa hienosti tasaisen ja verkkaisen kerronnan avulla. Lukijaa talutetaan tarinaan kuin voimallisen ja perääntymättömän jäänmurtajan kansipaikoilla. Ollaan rohkeuden ja pelkuruuden, rakkauden ja järjettömyyden läpinäkymättömissä maisemissa.

Lapsuus jää elämään ikuisesti

Oivallusten helmiin kuuluu läpi kirjan kulkeva teema ihmiseen ikuisesti elämään jäävästä lapsuudesta ja kaikesta muusta, mikä ihmisen tekee siksi mikä hän on. Kertoja/kirjailija Heivoll hakee identiteetilleen vahvistusta menemällä menneisyyteen, muistoihin, vielä kertomattomiin tarinoihin ja jopa vainajien luo. Siellä hän kysyy, kuka hän on ja mistä paloista hänet on rakennettu.

Romaanissa korostetaan yhtä aikaa ajan kahta aspektia: eteenpäin menoa ja asioiden kehämäistä toistuvuutta. Lauseet saattavat alkaa sanoilla ”aina kun”, luvut sen sijaan loppua sanoilla ”Ja sitten.”

Romaani vakuuttaa koskettavalla kerronnalla ja voimakkailla kuvilla.

Romaanin maailmaan kuuluu muitakin kiehtovia paradokseja, kuten yhtäaikainen toisen ja vieraan kammo ja ulkopuolisuuden tunne. Tuhopolttaja Dagista sanotaan, ettei hän lapsena katsonut ihmisiä silmiin. Dag oli ystävällinen lapsi, joka sekä halusi että ei halunnut/voinut kuulua joukkoon.

Kotimaassaan moneen kertaan palkitusta Etten palaisi tuhkaksi -romaanista nousee vaikutelma, että Heivollin on teoksellaan onnistunut tavoittaa iso pala jostain omalle kansakunnalleen tutusta oleellisesta tunteesta. Kuvittelin lukiessani oppivani jotain norjalaisesta mielenmaisemasta, mikä myös teki kirjasta kiinnostavan.

Puolen elämän mittaiseen tarinaan ja kolmeensataan sivuun olisi toivonut sinänsä upean surukuvauksen oheen kuitenkin – millä tavoin tahansa – jotain lisää. Esimerkiksi enemmän pureutumista ihmisten keskinäisiin suhteisiin, etenkin vanhempien ja isien ja poikien välille. Niin kertojalle kuin tuhopolttaja Dagille on aina ollut tärkeää tehdä asiat niin kuin kuuluu ja niin kuin on käsketty. Molemmat ovat olleet pidettyjä lapsia ja miehiä. Molemmilla on suuri halu rakastaa ja auttaa isäänsä, jopa mahdoton toive pystyä pelastamaan oma isä.

Kokonaisuutta verottaa myös minäkertojaratkaisu, joka motivoituu pääasiassa kirjoitusteknisesti. Tarinallisesti kirjassa vaikuttaa nyt kaksi komposition kannalta liian samanarvoista rinnakkaista linjaa, joiden väliin putoaa ikään kuin kahden tuolin.

Armollisuus

Teoksen henkeen sopii hyvin sana armollisuus, joten ehkä kannattaa keskittyä siihen, mitä hyvin kauniissa kirjassa on eikä siihen mitä siinä ei ole. Kuvaus tuhopolttaja Dagin toimista on jännittävää ja koukuttavaa, jopa puistattavaa. Siinä korostuu sisäisten voimien kontrolloimattomuus, iso syyllisyys jostain, jota ei oikein osaa nimetä.

Ehkä tuon syyllisyyden juuret ovat odotusten täyttämisessä, oman paikan kunniallisessa lunastamisessa. Dagilla oli mahdollisuus tulla miksi vain. Vai oliko? Joskus rajattomat mahdollisuudet osoittautuvat hirveäksi riittämättömyyden tunteen vankilaksi. Tai ehkä kyse on ihmisistä, jotka ovat sielunelämältään kovasti Dagin kaltaisia. Mitä Dag polttaa, kun hän tuikkaa talon tuleen?

Heivollin romaanin tunnelma on kuin vesikattilan äärellä odottaminen: mitään ei näy pitkään aikaan, vaikka hellan levy olisikin täysillä. Kiehumispiste on kuitenkin tulossa, sen tuntee.

Onneksi ahdistavuus vähän hellittääkin. Syyllisyyden tilalle astuu sovitus ja helpotus, piinan loppu. Elämässä täytyy olla, ja onkin, monia arvokkaita asioita, jotka eivät pala edes tulessa. Yksi niistä varmasti on pyyteetön vanhempien ja heidän lastensa välinen rakkaus.

Arkistostamme löydät vanhempia kirjoituksiamme tarkemmalla hakukoneella. Voit hakea kirjoituksia ajan tai kategorian mukaan.

Arkisto