Kirjallisuuskritiikin verkkolehti
Etsii hehkuunsa kirjoja, jotka ansaitsevat lisää huomiota
photo

Karunkaunis islantilaisrunoelma

Sanna Nyqvist, 16.9.2014
Gerđur Kristný: Verikavio 128 s., Savukeidas 2013 Kääntäjä(t): Tapani Koivukari

Islantilaisrunoilija Gerđur Kristnýn Verikavio yllättää muodollaan. Kirjan avatessaan saa eteensä tyhjiä lehtiä, joiden alareunassa on tekstiä parin niukan rivin verran. Kikkailua, paperin tuhlausta vai lukijoiden rahastamista? Ei mitään näistä: niukat rivit vievät mukanaan väkevään tarinaan halusta, vallasta ja vapaudesta.

Verikavio perustuu muinaisislantilaista Skírnirin taruun. Siinä hedelmällisyyden jumala Freyr istuu ylijumala Odinin maagiselle valtaistuimelle, jolta näkee kaikkiin rinnakkaisiin maailmoihin. Kielletty vilkaisu osoittautuu kohtalokkaaksi: Freyr näkee vilauksen hiisineito Gerđurista ja ihastuu silmänräpäyksessä. Saadakseen Gerđurin Freyr lahjoo palvelijansa Skírnirin maagisella miekalla ja uljaalla hevosella, Verikaviolla. Skírnir ratsastaa hiitten maille Gerđuria noutamaan. Kun tyttö ei suostu suosiolla, Skírnir pakottaa hänet liittoon Freyrin kanssa. Freyr saa haluamansa, mutta katuu silti: miekka ja ratsu osoittautuvat kalliiksi hinnaksi vaimosta.

Gerđur Kristný nostaa runoelman keskushenkilöksi kaimansa Gerđurin. Verikavio lukeutuu viime vuosikymmeninä yleistyneisiin feministisiin uudelleenkirjoituksiin, joissa vaiennettu tai mykkänä kohteena esitetty nainen nostetaan keskiöön. Päähenkilön vaihtuessa tarinakin muuttuu. Jumalten juonittelun sijaan Verikavio kertoo perheestään ja maastaan irti repäistystä, häväistystä ja hyväksikäytetystä naisesta, joka kerää elämänsä sirpaleita uudeksi kokonaisuudeksi.

Myytin uudelleenkirjoitus saa voimansa pelkistyksestä. Verikavion harvoissa säkeissä avautuu vaikuttava maailma ja tunneskaala. Skírnirin ja Gerđurin kohtaaminen on jylhä ja pahaenteinen: ”pimeästä veistetyn” hevosen ”kaviot kopisivat / kallioihin / kuin luita murtaen”. Kun Gerđur vastaa suostutteluun ”ei”, miekka laulaa hänen päänsä yllä tuhon tummia säveliä. Pelko ja periksianto saavat vallan naisen mielessä, ja Gerđur lähtee Skírnirin mukaan. Taustalle hahmottuu kertomus perheestä: isästä ja veljistä, jotka juhlivat pelastuttuaan Skírnirin miekalta, ja äidistä, jonka rakkaus kantaa rajojen yli.

Skírnirin taru on islantilaisen mytologian vastine Demeterin ja Persefonen tarinalle. Se kertoo hedelmällisyyden ehdoista. Hiisi Gerđur edustaa maata, Freyr sateen siemenen antavaa taivasta ja Skírnir on aurinko, joka tuo ne yhteen. Kertomus ei ole kaunis, ainakaan Gerđur Kristnýn versiona. Freyr alistaa ja raiskaa, kyntää ja kylvää väkisin. Runoelmalla on vahva ekologinen viesti. Se antaa äänen runnellulle, viillellylle ja lopulta hylätylle maalle. Säkeiden sijoittaminen sivun alareunaan korostaa maan ääntä, jonka ylle kurottuu taivaan tyhjä paino.

Synkistä sävyistään huolimatta Verikavio ei pääty lohduttomasti. Väkivaltaisesta liitosta syntyy poika, ”kaunis kuin meren kala”. Äitiyden tunteet – ilo, ylpeys, suojelunhalu ­– herättävät Gerđurin jälleen eloon. Äiti ja lapsi suojelevat toinen toistaan. Läheisyydestä syntyy oma maailmansa, ”öiseen rauhaan kiedottu // raudankylmään jäähän valettu”.

Tapio Koivukarin tiheätunnelmainen suomennos yhdistää arkaaista alkusoinnuttelua vaikuttavaan lakonisuuteen. Verikaviossa kiteytyy poikkeuksellisen komeasti ajatus mielenmaisemasta: Gerđurin tunteet ilmenevät konkreettisesti luonnonmuodoissa ja sään muutoksissa. Verikavion lukee helposti vartissa, mutta sanojen paino jättää lukijan mieleen pysyvän jäljen.

Arkistostamme löydät vanhempia kirjoituksiamme tarkemmalla hakukoneella. Voit hakea kirjoituksia ajan tai kategorian mukaan.

Arkisto