Kirjallisuuskritiikin verkkolehti
Etsii hehkuunsa kirjoja, jotka ansaitsevat lisää huomiota
photo

Hedelmällistä harhailua kirjallisuuden ja filosofian välimaastossa

Petri Rautiainen, 9.7.2007
Gilles Deleuze: Kriittisiä ja kliinisiä esseitä s., Tutkijaliitto 2007 Kääntäjä(t): Anna Helle, Merja Hintsa ja Pia Sivenius

Kriittisiä ja kliinisiä esseitä tarjoilee suomalaiselle lukijakunnalle 17 esseen näytteen ranskalaisfilosofi Gilles Deleuzen (1925–1995) tuotannosta. Parhaiten ehkä uusien käsitteiden (muiden muassa skitsoanalyysi ja rihmasto) työstäjänä tunnettu ajattelija käsittelee niissä rajoja rikkoen kaunokirjallisia tekstejä filosofisesti ja päinvastoin – tuloksena on haastava ja antoisa kokoelma erityisesti mannermaisesta filosofiasta ja postmodernistisesta kirjallisuudesta kiinnostuneille.

Ranskalaisfilosofi Gilles Deleuze lasketaan yleensä 1900-luvun merkittävimpien postmodernistiajattelijoiden joukkoon. Siinä missä eräät analyyttisen filosofian kriitikot ovat nähneet lähinnä tarpeetonta sanoilla konstailua ja trendifilosofiaa, monet mannermaiset ajattelijat kuten Michel Foucault tai Jacques Derrida ovat nähneet tärkeän nykyajan tulkin. Deleuzea pidetään suurena dialektiikkaan palautumattoman ”tapahtuman” ja ”eron” käsittelijänä. Omien sanojensa mukaan Deleuze pyrki ajattelussaan yhdistämään Nietzschen ja Spinozan filosofioita. Hän kirjoitti filosofisten aiheiden lisäksi myös paljon kirjallisuudesta ja elokuvasta.

Kriittisiä ja kliinisiä esseitä jäi Deleuzen viimeiseksi teokseksi. Kokoelman 17 tekstin pituudet vaihtelevat muutamasta sivusta muutamaan kymmeneen sivuun. Usein esseen polttopisteessä on jokin kirjailija tai teos, jonka tematiikkaa tai tapaa (väärin)käyttää kieltä yhdistellään laajempaan filosofiaan.

Kyse ei ole kuitenkaan perinteisestä kontekstualisoivasta, traditioon tukeutuvasta tulkinnasta. Deleuze pyrkii pikemminkin tuomaan esiin omaa käsitystään kirjallisuudesta tai todellisuudesta ja teosten tavallista kieltä muuttavista voimista. Tulkintoja voisi kuvailla Deleuzen ja alkuperäisen tekstin äpärälapsiksi, joista kummankaan alkuperäisistä merkityksistä ei ole varmaa selvyyttä. Deleuzelle uutta luova, vitaalinen toiminta onkin tarkkaa selvittämistä tärkeämpää, oli sitten kyseessä filosofi tai kirjailija.

Kriittisen kirjallisuuden mahdollisuus

Mistä kirjallisuudessa Deleuzen mukaan on kyse? Fiksusti kokoelman ensimmäiseksi tekstiksi valitussa, johdantomaisessa esseessä hän kirjoittaa: ”On varmaa, että kirjoittaminen ei ole koetun, tositapahtumiin perustuvan materiaalin pakottamista tiettyyn (ilmaisu)muotoon. Kirjallisuus kuuluu pikemminkin muodottoman tai keskeneräisen alueelle.”

Kyse ei ole kuitenkaan yksinkertaisesti avantgardesta tai kokeellisesta kirjallisuudesta. Todellisuudesta ammentavan kirjallisuuden sijaan Deleuze painottaa mielikuvituksellista ”hourailua” eli kirjallisuuden mahdollisuutta uuden kieliopin luomiseen, uuden ja tätä kautta myös uuden ”kansan” keksimiseen.

Deleuze pyrkii monien muiden ranskalaisten 1960-luvulla esiin nousseiden ajattelijoiden tapaan ajattelemaan tulevaa ”yhteisöä vailla perustaa” eli vailla yhteistä nimittäjää kuten ”rotua” tai virallistettua kieltä. Kritiikin kohteiksi hänelle nousivat silloisen yliopistomaailman ”viralliset ajatussuunnat” – erityisesti freudilainen psykoanalyysi – jotka estävät tällaisen kirjallisuuden ottamisen tosissaan.

Ei enää psykoanalyysia

Deleuze yhdessä Felix Guattarin kanssa tunnetaan juuri merkittävänä freudilaisen psykoanalyysin kriitikkona. Heidän yhdessä kirjoittamansa päätyö L’Anti-Œdipe (1972) on vielä suomentamatta, mutta sekin on tulossa suomeksi Tutkijaliiton kustantamana myöhemmin tänä vuonna.

Deleuzen ja Guattarin mukaan psykoanalyysi palauttaa ilmiöitä liikaa tulkinnoissaan isä–äiti-suhteeseen. Sen sijalle he tarjoavat skitsoanalyysia. Autoritaarista suhdetta olennaisempaa on heidän mukaansa kielessä tai kirjoituksessa tapahtuvien muutosten ja ”voimien” seuraaminen. Kirjallisuudella on lupa hourailla, luoda normaalin ulkopuolelle jääviä kuvitelmia.

Deleuzen kovin postmodernistiselta kuulostava tulkinta kirjallisuudesta mahdollistaa perinteisten, pysyvien identiteettien häilyvyyden. Hyvä kirjallisuus mahdollistaa samaistumisen normin ulkopuolelle jätettyihin: ”Kirjoittaessa tullaan-naiseksi, tullaan-eläimeksi tai kasviksi ja tullaan jopa ei-havaittavissa-olevaksi.” Kyse ei ole tietyn muodon saavuttamisesta tai tietyn representaation toistamisesta (toisin tai ei), vaan uutta luovasta tapahtumasta, jota ei voi palauttaa ennalta annettuihin lähtökohtiin.

Deleuze tulkitseekin uudelleen mielisairaiksi leimattuja ja siten psykoanalysoituja kirjailijoita kuten Alfred Jarrya tai Sacher-Masochia. Hän hylkää selkeästi klassiset tulkinnat: ”Masoch ei ole mikään tilaisuus psykiatrialle tai psykoanalyysille eikä edes erityisen merkittävä hahmo masokismissa.”

Huomio kiinnittyy sairastavan kirjailijan sijaan siihen tapaan, millä hän altistaa virallisen kielen epävarmuudelle. Deleuzen mukaan esimerkiksi Masoch saa suurten kirjailijoiden tapaan saksan kielen tärisemään, hän saa sen muuttumaan luutuneesta uudelleen eläväksi.

Sairaan yhteiskunnan sairas kieli

Sairaassa kapitalistisessa yhteiskunnassa tällainen skitsokirjallisuus voi kovertaa normaalia kieltä ja traditiota. Deleuze ottaa tästä esimerkiksi muun muassa Herman Melvillen Bartlebyn (1856). Bartlebyn lausuma, kieliopillisesti ja semanttisesti mahdoton lause ”I would prefer not to” rikkoo Bartlebyn hahmon itseään toistavan nykyhetken ja tekee mahdottomaksi samaistumisen psykoanalyyttisesti kielelliseen isä-hahmoon. Sen sijaan hänelle avautuu uusi mahdollisuus veljeyteen, joka rakentuu patriarkaalisen tehtävän raunioille. Deleuze hahmottelee isättömien ja vähemmistöjen aina vasta tulevaa yhteisöä, jonka esikuvaksi hän nostaa aika yllättävästi Whitmanin unelmoiman Amerikan.

Tuomalla ”vähemmistön” kielen käyttötavan tavalliseen kieleen skitsokirjallisuus voi siis osoittaa yhteiskunnan sairauden. Se rikkoo normalisoituneen ja tiettyä ihmiskuvaa ylläpitävän status quon kielen tasolla. Kriittinen, tämän hetken kirjallisuuden rajoja koetteleva kirjallisuus liittyy Deleuzen kliiniseen projektiin, joka pyrkii pääsemään selville (ja eroon) nykyajan sairaudesta.

On harmi, ettei Deleuze tässä teoksessa sen tarkemmin selvennä, mikä nykyajassa on tarkalleen ottaen vikana. Nietzschen tavoin monimuotoinen, tiedolle vastakkainen vitaalinen ”elämä” ja sen hyväksyminen ilman moraalista perustaa asetetaan ylimmäksi päämääräksi. Olisi hyvin mielenkiintoista tietää lisää ”kliinisen ja kriittisen projektin” lähtökohdista.

Aidosti tyylikästä vai tarpeetonta tyylittelyä?

Kriittisiä ja kliinisiä esseitä on melkeinpä helpoimmin avautuvampia Deleuze-suomennoksia, erityisesti silloin, kun Deleuzen huomio ankkuroituu tiettyihin teoksiin. Silti lukiessa ymmärtää helposti Deleuzeä kohdanneet syytökset ilmaisun vaikeatajuisuudesta ja nihilismistä. Hän ei juuri johdattele tai selvitä tarkoitusperiään. Hän jättää väliin kaiken arvottavan vertailun ja ylistyksen käsittelemiensä teosten suhteen ja luovii hyvin tarkasti edeten kirjailijasta toiseen luoden reittejä näiden ja oman filosofiansa välille.

Kirjoitustyylillisesti Deleuze on samoilla linjoilla vaikkapa Theodor Adornon tai Walter Benjaminin lyhyempien esseiden kanssa. Laajaa kulttuuritietämystä osoitetaan viittaamalla lyhyesti ja lukuisiin taiteilijoihin. Muutamassa sivussa saatetaan luoda hyvinkin viittauksenomaisia ja näennäisen pohjustamattomia siltoja vaikkapa Mandelstamin, Beckettin ja Kafkan välille.

Liian niukka perehtyneisyys mannermaisen filosofian ja eurooppalaisen älymystön suosiman kirjallisuuden klassikoista saattaa muodostua lukijalle kynnykseksi. Kynnyksen ylittäminen kuitenkin palkitaan: Deleuze peilaa omalaatuisella tavallaan länsimaisen sivistyksen (ja oman mielenkiintonsa) merkkipaaluja nostaen niistä esiin uusia, mielenkiintoisia puolia. Lukutapa toimii oivana esimerkkinä samaan aikaan sekä tarkasta että hyvin omaperäisestä tyylistä. Deleuze myös nostaa esiin ilahduttavasti Suomessa tuntemattomampia kirjailijoita kuten Louis Woolfsonia, Gherasim Lucaa tai Alfred Jarrya.

Kkieltämättä korkeaa lukukynnystä madalletaan lyhyellä mutta ammattimaisella johdannolla. Muutenkin suomentajat Anna Helle ja Merja Hintsa ovat onnistuneet tehtävässään hyvin, eikä Tutkijaliitolle vakiintuneeseen tapaan teokseen ole päässyt harmittavia lyöntivirheitä. Deleuze viittaa niin moneen tuntemattomampaan teokseen, että muutamissa kohdissa olisi tosin tarvinnut (erityisesti ranskaa taitamattomille) selvennyksiä.

Kaiken kaikkiaan lukukokemus on innostava ja käsiteltyjen teosten lukemiseen haastava. Pakottamattakin tulee kyllä miettineeksi, miksei samanlaista tarkkalukuista, uhkarohkean itsevarmaa esseistiikkaa ole juuri osunut käsiini Suomessa tai suomalaisista kirjailijoista. Suomalaiset filosofit tuntuvat pitäytyvän filosofien kommentoinnissa ja kirjailijat oman taide- ja kirjailijakäsitystensä parissa. Kriittisiä ja kliinisiä esseitä ainakin osoittaa tällaisen harhailevan, änkyttävän ja osittain melkeinpä hourailevankin kirjoitustyylin mahdolliseksi, ehkäpä parhaimmillaan jopa uutta luovaksi.

Arkistostamme löydät vanhempia kirjoituksiamme tarkemmalla hakukoneella. Voit hakea kirjoituksia ajan tai kategorian mukaan.

Arkisto