Kirjallisuuskritiikin verkkolehti
Etsii hehkuunsa kirjoja, jotka ansaitsevat lisää huomiota
photo

Kesäklassikko: Omakuva Flaubertin peilissä

Sanna Nyqvist, 17.8.2005
Gustave Flaubert: Rouva Bovary (Madame Bovary) s., WSOY 2005 Kääntäjä(t): Anna-Maija Viitanen

Rouva Bovaryn lukeminen on tuskansekaista nautintoa: banaali traagisuus sivaltaa liian läheltä, jotta voisi pelkästään keskittyä kielen iloihin. Flaubertin kertojanääni sekoittaa ironiaan sellaisen annoksen myötäelämistä, ettei tekstiin synny turvallista etäisyyttä, vaan minunkin on tunnustettava: ”Madame Bovary, c’est moi.”

Toisin kuin aikalaisten, jotka tuomitsivat romaanin moraalittomana ja pitivät aviorikoksiin vaipuvan Emma Bovaryn käytöstä käsittämättömänä, nykyajan elämysteollisuuden koulimien lukijoiden ei ole lainkaan vaikeaa samastua Emman dilemmaan: miten elää arkea, kun se ei vastaa meihin iskostettuja haaveita ja odotuksia menestyksestä, rakkaudesta, onnesta? Flaubertilla vastoinkäymiset eivät taitu voitoksi, vaan huumaavimmat hetket haipuvat aina arjen tieltä. Se, mitä meillä ei ole, näyttää aina ihanammalta, aidommalta ja täydemmältä kuin meitä ympäröivä todellisuus ja lähellämme olevat ihmiset. Kumpikin ratkaisu – lähteä tavoittelemaan onnea tai peittää arki kuvitelmien valheelliseen seittiin – on yhtä kehno: onni pakenee etsijää ja kuvitelmien kulissi kumisee onttouttaan.

Romaanin nimihenkilö, Emma Bovary, kieltäytyy hyväksymästä osaansa tavallisena tohtorinrouvana tuppukylässä ja havittelee elämäänsä enemmän sisältöä muodista, sisustuksesta, romaaneista ja lopulta rakastajista. Emmalta saa nimensä bovarismin käsite, joka tarkoittaa realiteetit kieltävää haaveellisuutta, romanttista itsepetosta. Siltä ei säästy kukaan kuten Flaubert romaanissaan osoittaa kuvaamalla asenteen variaatioita koko pienen maalaisyhteisön kautta. Kaikista sen jäsenistä löytyy vähän Emmaa – tunteellisuutta, haaveita, ällistyttävää epäjohdonmukaisuutta, kieroutta, sosiaalista pyrkyryyttä, suoranaisia valheita.

Kielen ja kerronnan tarkkuustyötä

Koko kuva ei kuitenkaan ole lohduton. Vaikka Rouva Bovaryn lukeminen ei tarjoa lääkettä ihmiselon perimmäiseen tuskaan, se kuitenkin lievittää oireita sanojen salvalla. Romaanin kertojan kuuluisan määritelmän mukaan ”puheemme on kuin säröilevä soittopeli, jonka räminällä saamme karhut tanssimaan, kun haluaisimme hellyttää tähdet.” Tähdistä en tiedä, mutta ainakin minua Rouva Bovaryn kieli koskettaa.

Viime vuonna Agricola-palkittu Anna-Maija Viitanen tavoittaa käännöksessään Flaubertin kielen rytmin ja nyanssit korviahivelevästi. Aivan erityistä soljuvuutta ja tarkkakäänteisyyttä vaatii Flaubertille tyypillisten kuvausten suomentaminen. Teksti etenee hengästyttävän runsaana, mutta kuitenkin kirkkaan terävänä päätyäkseen viimein painokkaaseen, usein hupaisaan tai ironiseen loppukaneettiin, kuten tässä realismin rajoja koettelevassa lakin kuvauksessa, joka tiivistää konkreettiseen kuvaan kantajansa, nuoren Charles Bovaryn, surkeuden: ”Se oli munanmuotoinen ja valaanluilla tuettu: alimpana oli kolme makkaramaista rinkulaa, sitten seurasi punaisella nauhalla erotettuja vinoneliöitä vuoroin sametista ja kaninkarvasta, sen jälkeen tuli pussimainen osa, joka päättyi kiemuraisen nauhakirjailun koristamaan kovitettuun monikulmioon, ja tupsun virkaa teki pitkän ohkaisen nyörin päässä roikkuva pieni kultalankainen risti. Hattu oli uusi, lippa kiilteli.”

Lakin kuvaus on romaanin alusta, missä kerrotaan Charles Bovaryn varhaiset elämänvaiheet. Kertoja tuntuu olevan Bovaryn luokkatoveri – hän puhuu ”meistä”, luokasta, johon Bovary uutena oppilaana tuodaan. Myöhemmin kertoja kuin huomaamatta etääntyy kuvaamistaan tilanteista ja omaksuu kaikkitietävän näkökulman. Alun läsnäolo on silti merkityksellinen: se asettaa kertojan samalle viivalle henkilöhahmojen kanssa. Tämä näkökulma vaikuttaa edelleen lukijan asenteeseen: romaanin henkilöt on kohdattava silmän korkeudella, ilman etäisyyden sallimaa ylemmyydentunnetta.

Toinen kerrontaa hallitseva piirre on kaksijakoisuus. Yhtäältä romaani luotaa maailmaa Emman mukaan, joka inhoaa ”arkisia henkilöhahmoja ja hillittyjä tunteita, sellaisia kuin luonnossa on.” Kertoja eläytyy Emman haaveisiin, joita ruokkii kaikki se, mikä on ylellistä ja intohimoista, mutta innoittuu toisaalta myös kaikesta siitä, mikä on Emman silmissä tympeää. Kertoja kuvaa yhtä suurella antaumuksella Emman hipelöimiä kuohkeita muotikankaita kuin nitiseviä kiesipahasia, jotka kuljettavat rouvaa kaupungin humuun. Hän suorastaan huumautuu arjen moninaisuudesta – keskusteluista puotipuksun kanssa, kadunviereen kootuista hillopurkkikasoista, ryysyisen kerjäläisen omalaatuisista pakkoliikkeistä. Romaanin viehätys rakentuu pitkälti tälle monia tragikoomisia tilanteita luovalle kaksoisvalotukselle, joka paljastaa arjen perimmäisen olemuksen, sen runsaan ristiriitaisuuden.

Kolme miestä

Rouva Bovary keskittyy nimihenkilön elämään, ja hänen tarinanaan sitä yleensä luetaan. Kuitenkin romaani alkaa Charles Bovaryn lapsuudesta ja päättyy tämän kuolemaan, ja sen osat jakautuvat Emman elämän miesten mukaan: ensimmäinen kuvaa avioliittoa, toinen suhdetta varakkaan Rodolphe Boulangerin kanssa ja kolmas kirjuri Léon Dupuis’n kanssa. Kenestäkään ei ole lopulta Emman halujen tyydyttäjäksi, sillä Emma etsii kirjallisuuden ja teatterin innoittamana suhdetta, jossa intohimo ei väljähdy eikä rakastettu koskaan menetä uutuudenviehätystään.

Charlesin kohtaloksi koituu pehmeä luonne: hän olisi tyytyväisempi maajussina, mutta vanhempien kunnianhimo pakottaa pojan lääkärinoppiin. Koko elämänsä Charles kärsii toisten asettamista odotuksista ja oman luonteensa heikkoudesta. Hän ei osaa etsiä itsenäisesti onneaan tai asettaa elämässään korkeampia tavoitteita kuin hyvä ateria ja lämpimät tohvelit. Emman ensirakastaja Rodolphe on Charlesin vastakohta: maailmanmies, joka poimii naisia kuin hedelmiä puusta. Emma näyttää kypsältä rakkaussuhteeseen, ja tarkkavaistoisena miehenä Rodolphe osaa valita oikean romanttisen sävyn haaveellisen tohtorinnan vikittelyyn. Pitkä viettelykohtaus, johon lomittuu ulkoa kaikuva maatalousnäyttelyn palkintojenjako, kuuluu romaanin herkullisimpiin ja armottomimpiin:

”Sata kertaa aioin lähteä, mutta seurasin teitä ja jäin.”
”Lannoituksesta!”
”Kuten jään tänä iltana, huomenna, seuraavina päivinä, koko ikäni!”
”Herra A. Caron Argueilista, kultamitali!”
”Kenenkään seura ei ole viehättänyt minua näin.”
”Herra Bain Givry-Saint-Martinista!”
”Minäkin vien mukanani teidän muistonne.”
”Merinopässistä…”

Tuskin missään muualla kaksi kielenpartta yhtyy näin muhkeaan riitasointuun.

Emman viimeinen rakastaja, Léon, on nuori mies, jonka turhamaisuutta kauniin rouvan kiinnostus liehittelee. Rakastavaisia yhdistää samankaltainen luonne: molemmat ovat pilvilinnojen rakentelijoita. Olisiko Emmalla mahdollisuus tehdä haaveistaan totta hänen kanssaan? Léon kuitenkin antaa enemmän sijaa arkisille vaatimuksille ja ymmärtää, ettei voi hukata uraansa ja elämäänsä ailahtelevaisen Emman rakastajana. Tunteiden ja yhteisymmärryksen tilalle tulevat puitteet: herkut, huvitukset, kalliit lahjat. Emman liekki on palanut, eikä suhteen korea kulissi petä enää kumpaakaan. Rodolphe ja Léon tajuavat tilanteen; Emma puolestaan ei halua myöntää sitä itselleen ja ajaa täysin purjein tunteiden karikkoon.

Romaanin miehiä yhdistää se, että tietyissä rajoissa he kaikki ovat vapaita liikkumaan, vapaita valitsemaan, ja tämä ehkä tekee heidän haluistaan ja haaveistaan toteuttamiskelpoisempia kuin Emman unelmista. Lauhkea Charles ei juuri osaa käyttää vapauttaan, mutta tekee hänkin päätöksiä, joita Emman asemassa oleva nainen ei voisi koskaan tehdä. Miesten mukaan jäsentyvä romaani osoittaa rakenteellaankin naisen riippuvaisuuden miehistä ja heidän tahdoistaan.

Lasta odottaessaan Emma toivookin saavansa pojan, sillä ”mies oli ainakin vapaa; hän voi toteuttaa halujaan, kulkea mielensä mukaan, ylittää esteet, maistaa etäisempiäkin iloja. Mutta naisen oli mahdoton vapautua kahleistaan. Naisessa yhdistyivät saamattomuus ja mukautuvaisuus, hänellä olivat vastassaan ruumiillisen voiman puute ja lain rajoitukset. Hänen tahtonsa oli kuin hatun harso, jota nauha pitelee paikoillaan ja kaikki tuulet liehuttavat: aina on jokin halu johdattamassa, jokin sopivaisuussääntö pidättelemässä.”

Emma saa – tietenkin – tytön.

Arkistostamme löydät vanhempia kirjoituksiamme tarkemmalla hakukoneella. Voit hakea kirjoituksia ajan tai kategorian mukaan.

Arkisto