Kirjallisuuskritiikin verkkolehti
Etsii hehkuunsa kirjoja, jotka ansaitsevat lisää huomiota
photo

Kesäklassikko: Antiikin tekstit Saarikosken roolivihkoina

Niina Hakalahti, 17.7.2002
H. K. Riikonen: Antiikin runoutta ja draamaa, Pentti Saarikosken suomennoksia s., Otava 2002

Pentti Saarikosken asemaa runoilijana ja kääntäjänä ei tarvitse perustella. Nyt ilmestynyt Antiikin runoutta ja draamaa kokoaa hienosti hänen käännöksiään samoihin kansiin. Saarikosken antiikin kirjallisuuden käännökset ilmestyivät osittain kirjoina, osittain käännösnäytteinä aikakauslehdissä sekä painamattomina käsikirjoituksina esim. radioesityksiä varten. Antiikin runoutta ja draamaa esittelee pääasiassa painettuina ilmestyneitä runo – ja draamakäännöksiä, mutta mukana on myös muutamia aikaisemmin julkaisemattomia käännöksiä.

Pentti Saarikosken suomentajan ura on hämmästyttävän laaja sekä kielivalikoiman että teosten merkittävyyden suhteen. Kuten professori H.K. Riikonen jälkisanoissaan kirjoittaa, käännökset muodostivat itse asiassa huomattavan osan Saarikosken luovasta kirjallisesta toiminnasta.

Saarikoski keskittyi antiikin kirjallisuuden suomentajana erityisesti kreikkalaiseen kirjallisuuteen. Riikosen mukaan Saarikoski näki voimakkaan vastakohdan kreikkalaisen ja roomalaisen kirjallisuuden välillä. Latinankielisistä kirjailijoista hän suomensikin vain hengenheimolaisenaan pitämäänsä Catullusta, mutta esimerkiksi Horatiuksen runoutta hän ei arvostanut.

Nyt julkaistu suomennoskokoelma on arvokas monella tavalla. Antiikin kirjallisuuden suomennoksia (ainakaan luettavalla suomella) ei ole kovinkaan runsaasti saatavilla. Harva lähtee selailemaan vanhoja Parnassoja toivoen löytävänsä Saarikosken suomennoksia – kirja on aina kirja. Samalla kun Antiikin runoutta ja draamaa syventää suomalaislukijan antiikin kirjallisuuden tuntemusta, valottaa se myös Pentti Saarikosken luomisvoiman laatua ja tuotannon monipuolisuutta.

Saarikoski oli suomentajana rohkea, eivätkä kaikki hänen tyylistään pitäneet. Saarikoski itse kirjoitti: ’Kääntämisen problematiikasta minun on vaikeata mitään sanoa, koska en ole teoreetikko vaan luova taiteilija: vieraskielinen teksti on minulle materiaali jonka pohjalta teen suomenkielistä tekstiä. Se on minulle kuin roolivihko näyttelijälle tai partituuri soittajalle. Kunnioitan alkutekstiä niin paljon, että hyvin vähän piittaan leksikograafisesta ’tarkkuudesta’…’

Kuten Riikonenkin huomauttaa, vapaasti käännetyt runot ovat yleensä kuitenkin huolellisia suomennoksia. Tietyn ryhmän Saarikosken käännöksistä muodostavat kuitenkin pilailevat suomennokset, joissa saattaa esiintyä anakronismeja ja Saarikosken omia lisäyksiä. Vuonna 1967 ilmestyneen Herakleen (jota ei siis tässä kokoelmassa ole mukana) kohdalla on aiheellista puhua jo sovituksesta ja sen tekijöiksikin on merkitty Euripides, Saarikoski. Joskus Saarikoski kehitti aivan omia sanojaan, kuten esimerkiksi adjektiivin ’kiilaskatseinen’ Odysseian käännöksessä. ’Kiilaskatseinen’ on Saarikosken luova keksintö kreikankieliselle sanalle ’klaukopee’, jolle ei suomen kielestä todella tarkkaa vastinetta löydy, mutta joka mm. tarkoittaa kirkasta ja säihkyvää.

Varsinkin runouden kääntäjä joutuu ajattelemaan ja luomaan tekstin uudelleen. Saarikosken käännöstyyli on voimakas ja persoonallinen, ja juuri siksi tuntuu, että varsinkin runokäännökset ovat samassa asemassa kuin hänen varsinainen oma tuotantonsa. Niinpä Antiikin runoutta ja draamaa tekee siis samanaikaisesti kunniaa sekä antiikin kirjailijoille että kirjailija Pentti Saarikoskelle, ei siis ’vain’ kääntäjä Saarikoskelle. Myös professori Riikonen muistuttaa jälkikirjoituksessaan, että Saarikosken käännöstoiminta oli läheisessä yhteydessä hänen omaan runotuotantoonsa. Mm. Herakleitos, lisänimeltään Hämärä, näkyy varsinkin Saarikosken viimeisessä runoteoksessa Hämärän tanssit.

Saarikosken Homeroksen Odysseian suomennos on luettavissa itsenäisenä niteenä, mutta Iliaan käännöstä Saarikoski ei ehtinyt saada valmiiksi ennen kuolemaansa. Antiikin runoutta ja draamaa– kokoelmassa on myös otteita Ilias-käännöksestä. On varsin mielenkiintoista verrata Saarikosken Ilias-katkelmia Otto Mannisen vuonna 1919 ilmestyneeseen Iliaan käännökseen. Mannisen heksametrikäännös edustaa yhtä ja Saarikosken moderniksi proosaksi muuttama teksti toista tapaa kääntää vanhaa kirjallisuutta. On todella vahinko, ettei Saarikoski ehtinyt saada Iliaan käännöstä loppuun, nyt laajempia vertailuja voi suorittaa ainoastaan hänen ja Mannisen Odysseia-suomennosten välillä.

Käännöskokoelma vaikuttaa myös siten, että tekee mieli hakea kirjastosta muitakin Saarikosken käännöstöitä. Antiikin runoutta ja draamaa – teoksessa onkin lueteltu kaikki Saarikosken julkaistut antiikin kirjallisuuden suomennokset. Vuonna 1969 ilmestynyt Matteuksen evankeliumi on varmaan yksi suurta yleisöä kiinnostavimmista ja aikanaan paljon kiivasta keskustelua herättäneistä teoksista. ’Hieno, vuorisaarna erityisesti’, kommentoi kysyttäessä eräs kirkkoherra kiisteltyä käännöstä.

Tuntemattoman kreikkalaisen runoilijan runo voisi sopia kuvaamaan vaikkapa suomentajansa, runoilija Saarikosken runomatineoiden tunnelmaa:

Kunnon runoilija/
tarjoaa yleisölleen/
muutakin kuin runoja/
Kuunnella runoja ja lähteä kotiinsa selvin päin/
on helvettiä/
ja sellainen runoilija pauhatkoon itsekseen

H.K.Riikosen kirjoittama Jälkisana: Pentti Saarikoski antiikin kirjallisuuden suomentajana täydentää käännösvalikoiman annin ja tarjoaa lukijalle mielenkiintoista taustatietoa. Riikosen kaltainen antiikin kirjallisuuden asiantuntija kykenee myös arvioimaan ja esittelemään Saarikosken käännöksiä yhtä aikaa arvostavasti ja kriittisesti

Arkistostamme löydät vanhempia kirjoituksiamme tarkemmalla hakukoneella. Voit hakea kirjoituksia ajan tai kategorian mukaan.

Arkisto