Katujen ääni

Alati elävälle kustannuskentälle on ilmestynyt uusi tekijä. Pitkään lehtenä tunnettu Kulttuurivihkot on vuodesta 2017 lähtien julkaissut myös kirjoja. Jo 1970-luvulla perustettu julkaisu on vasemmistolaissävytteinen aikakauslehti, jossa käsitellään kulttuuria ja yhteiskunnallisia tapahtumia. Kustantamona Kulttuurivihkot keskittyy marginaalisiin lajeihin, kuten runouteen, aforistiikkaan, lyhytproosaan ja esseisiin. Niiden julkaiseminen on pitkälti pienkustantamoiden vastuulla, ja pienetkin muutokset kustannuskentällä heikentävät helposti niiden asemaa. Viime vuosina esimerkiksi Savukeidas ja Kolera ovat lopettaneet toimintansa. Kulttuurivihkot on saapunut juuri oikealla hetkellä paikkaamaan tätä aukkoa.

Kulttuurivihkoilta on kahden vuoden aikana ilmestynyt yli kaksikymmentä teosta.

Julkaisumääristä päätellen kysyntää riittää: Kulttuurivihkoilta on kahden vuoden aikana ilmestynyt yli kaksikymmentä teosta. Myös lukijat ja instituutiot ovat pikkuhiljaa huomanneet kustantamon olemassaolon. Anni Mäentien Aurinkotuoli voitti vuoden 2019 Nihil Interit -runouspalkinnon, Sinikka Huuskon runokokoelma Suolaruusu oli ehdokkaana Helsingin Sanomien esikoispalkinnon saajaksi, ja Uni Ojuvan runoteos Asentopuu sai Tampereen kaupungin kirjallisuuspalkinnon.

Kulttuurivihkojen syksyn 2019 julkaisuissa on edustettuina useita marginaalisempia genrejä käännösrunoudesta elokuvaesseisiin. Niiden lisäksi kustantamo on julkaissut kotimaista runoutta, aforistiikkaa ja lyhytproosaa.

Ihminen ei ymmärrä itseään eikä hallitse kohtaloaan

Amuletti on Tuula Hämäläisen kolmas runokokoelma. Hänen edelliset teoksensa ovat Parhaita päivä ovat yöt (Sanasato, 2017) ja kerros n (Kulttuurivihkot, 2018). Hämäläisen runoudessa maailma on jatkuvan tulkinnan kohteena. Lukija joutuu kysymään, kuka puhuu, missä ollaan ja mitä tapahtuu. Kokoelma kerros n kuvasi sairaalan teho-osastolla heräävän ihmisen kokemusta, jossa outous, epätietoisuus ja vainoharhaisuus yhdistyvät painostavalla tavalla.

Maailman epämääräisyys ja monitulkintaisuus on vahvasti läsnä myös Amuletissa. Keskeinen motiivi on ihmisen näkökyvyn rajallisuus ja suhteellisuus: asiat ovat joko liian kaukana tai liian lähellä, tai näkökentän rajamailla. ”[E]nsin silmät näkevät vain sen mikä on lähimpänä / ei kestä kauan kun ne näkevät vain sen mikä on kauimpana” (s. 16). Myös kieli hapuilee yrittäessään tavoittaa jotain muiston ja havainnon rajoilta: ”muistan, tai ehkä ikään kuin, no olkoon / näin (tai jotenkin muuten) painottomasti” (s. 85). Epämääräisyyttä ilmaisevat toistuvat indefiniittipronominit: jokin, jotakin, joku, jossakin.

Vierauden ja tulkinnan ongelmat ovat läsnä myös osastoissa, joissa puhuja muistelee matkaansa vieraaseen maahan (Ranskaan), jonka kieltä hän ei vielä osaa riittävästi. Sisäinen ja ulkoinen todellisuus, nykyhetki ja historia sekoittuvat toisiinsa puhujan vaeltaessa kaupungissa, joka yhtäkkiä näyttäytyy tuhoutuneena:
”vanha mies jolla on resuinen takki, ja lapsi
musta tukka, kaula kynttilävahaa, Lumikki olletikin
mistä he tulevat? näen palaneita taloja, mistä ne tulevat!” (s. 23)

Ehkä hieman yllättäen teoksen loppupuolella sivutaan myös päivänpoliittisia aiheita. Huoli mannerjäätikön alle haudatusta ydinjätteestä saa puhujan pohtimaan, kuinka vähän hän ymmärtääkään luontoa: ”mitä ruoho on? / sinä tiedät etten tiedä enemmän kuin lapsi mitä ruoho on” (s. 72). Ihminen kuvataan muutenkin itseään suurempien voimien riepottelemana olentona, joka ei ymmärrä itseään eikä hallitse kohtaloaan.

Amuletti on laaja, moninaisista aineksista koostuva kokonaisuus. Edeltäjiinsä verrattuna se on kuitenkin hallitumpi, selkeämmin osastoihin jakautuva teos.

Peruuttamattomasti vieraantunut luonnosta ja silti yhteiskuntaan sopeutumaton

Riikka Ulanto on torniolainen kirjailija, jonka teoksissa ovat läsnä pohjoinen maantiede ja puheenparsi. Runokokoelma Puutarharuhtinas on hänen neljäs teoksensa; aiemmin ovat ilmestyneet runoteokset Vedelmiä (Runo-Kaarina, 2016) ja Tehen (Kulttuurivihkot, 2018) sekä novellikokoelma Mutta mitä kuuluu Lynyrd Skynyrdille? (Aviador, 2018). Puutarharuhtinas on temaattisesti sukua Tehen-kokoelmalle, sillä sekin käsittelee ulkopuolisuutta ja mielenterveysongelmia. Yhteistä on myös rönsyilevä, ekspressiivinen poetiikka. Uusin kokoelma vie kuitenkin muotokokeilut vielä pidemmälle.

Sivilisaatio kuvataan harmaana, elottomana ja ankean rationaalisena.

Puutarharuhtinas on kuvaus ihmisen kodittomuudesta. Kokoelman hahmot ovat peruuttamattomasti vieraantuneita luonnosta, mutteivät myöskään sopeudu yhteiskuntaan. Runossa ”Satuja lukeva lapsi” kuvataan lapsen taianomaista suhdetta luontoon ja samaistumista eläimiin: ”Pikkutyttöön on syntynyt halu kuin taikarinki, kuin imevä suu […] muurahaisten mania, // korpin taidot elämänlähteestä, / hirven karisma ja naaraskarhun käynti” (s. 11). Yhteiskunta kuitenkin vieraannuttaa lapsen välineellisellä luontosuhteella: ”Kirjoitan kivillä, kunnes isä moittii lapsen toimia tuottamattomana” (s. 35).

Sivilisaatio taas kuvataan harmaana, elottomana ja ankean rationaalisena. Sopeutumaton puhuja fantasioi yhteiskunnan sekaisin pistävästä lentomuurahaisten vallankumouksesta. Luonnon kosto on kauhuelokuvista tuttu aihe, joka menneinä vuosikymmeninä ilmaisi freudilaista viettien kapinaa ahdistavaa kulttuuria vastaan. Nykyään aihe on helppo on tulkita myös kirjaimellisemmin seuraukseksi luonnon tuhoamisesta.

Myös teokselle nimen antanut puutarharuhtinaan hahmo symboloi luonnosta vieraantunutta ihmistä.  Hän on paratiisista karkoitettu, oman puutarhansa ulkopuolelle suljettu ”raivoava pieni aristokraatti”, joka ”kasvattaa yksinäisyyttä kuin ruusutarhuri”. Puutarharuhtinas kuvataan eräänlaisena hulluna tiedemiehenä tai alkemistina, joka koettaa omilla luomuksillaan korvata maailmaa, jonne hänellä ei ole pääsyä.

Ruhtinaan hahmo kaikuu myös osastossa ”Neljä pientä klusteria”, jonka puhuja on itsekin surrealististen maailmojen luoja: ”Minusta sepittyvät rinnakkaiset suurikorvaiset olennot, pitkäpiiskaiset linoleumit kasvavat hiljalleen pitkin seiniä, niiden sopulinmuotoisia valoläiskiä.” (s.36). Osastossa esiintyvät olennot, kuten koristekuut, korvapuut ja bioluminesenssiruusut, ovat olemassa vain kielessä. Kyseessä on siis puhujan sisäinen, unenomainen ekologia, jonka voi nähdä korvikkeena menetetylle luontosuhteelle. Kokoelmassa Tehen kuvattiin Sealandin mikrovaltion kautta kielen kykyä luoda vapauden ja autonomian saarekkeita. Puutarharuhtinaassa taas luonnon monimuotoisuuden hupenemiseen reagoidaan kielen monimuotoisuudella.

”Se alkoi jo lapsena sinulta / puuttuu jotain”

Ulannon aiemmista teoksista tuttuun mielenterveysteemaa palataan teoksen loppupuolella. Osastossa ”Suurmiehiä, äänekkäitä muotokuvia” tunnettujen suomalaisten nimet on korvattu epiteeteillä: ”Mielenterveyskuntoutuja on kansainvälisesti tunnetuin ja esitetyin suomalainen  säveltäjä.” (s. 49). Keino voidaan tulkita yritykseksi tavoittaa haavoittuvuutta suurmiespuheen takana. Valmiin tekstimateriaalin satiirinen manipulointi tuo mieleen myös Jaakko Yli-Juonikkaan ”hysteerisen realismin”. Viimeinen osasto ”Odotushuoneen madonna: itsepuhuttelua” on puolestaan typografialla kokeileva, omaelämäkerrallinen selonteko masennuksesta ja sisäisestä tyhjyyden tunteesta: ”se alkoi jo lapsena sinulta / puuttuu jotain” (58). Teoksen päättäminen näin vereslihaisiin tunnelmiin on paitsi dramaturgisesti, myös eettisesti hieman kyseenalainen ratkaisu. Teoksen runsas kieli ja muotokokeilut kuitenkin sisältävät aineksia, jotka voivat viedä useaan eri suuntaan. On kiinnostavaa nähdä, miten Ulannon poetiikka jatkossa kehittyy.

Misantropia aforistikon ammattitautina

Jotta varastaisit ajatukseni on Hanna-Leena Ylisen aforismikokoelma ja esikoisteos. Ylinen kirjoittaa melko perinteistä mietelmäaforistiikkaa eikä tee kielellisiä kokeiluja runouden suuntaan. Yksi teoksen pääteemoista on ihmisen ja luonnon suhde. Aforismit osallistuvat ajankohtaiseen metsäkeskusteluun: ”Että puut vain kasvaisivat, on liian yksinkertaista. On ostettava ja myytävä taimia.” (s. 12). Tilastokeskus uutisoi hiljattain, että Suomen hiilinielut pienenivät vuonna 2018 jopa 43% edellisvuoteen verrattuna, pitkälti lisääntyneiden metsähakkuiden takia. Suhde metsään on suomalaisen yhteiskunnan suurimpia kipupisteitä, ja Ylisen aforismit tarjoavat joitakin pysäyttäviä oivalluksia aiheesta: ”Hetkeä ennen hakkuita metsä on ja ei ole.” (s. 12).

Teoksen kannessa ikimetsän repii rikki betonin ja kivimurskan täyttämä kaupunkimaisena. Ylisen aforismit häilyvät ihmisen ja luonnon vastakkainasettelun ja sen purkamisen välillä. Toisaalta tekniikka ”tekee luonnonlaeista luonnottomuutta”, ja infrastruktuuri on ”arpikudosta planeetan pinnalla”, toisaalta kritisoidaan puhetta ihmisestä erillisestä ”ympäristöstä”. Ekokatastrofin aikakaudella on houkuttelevaa ajatella, että ihminen on lajina syypää luonnon tuhoon. Ihmiskunnalla on kuitenkin monet kasvot: ihmisyys on niin Amazonin sademetsää polttava Jair Bolsonaro kuin sademetsässä vuosituhansia kestävästi eläneet alkuperäiskansat.

Ylisen aforismit käsittelevät muutenkin lajille tyypillisiä suuria aiheita, kuten yhteiskunta, valta, media, lapsuus, vanheneminen, uskonto ja kuolema. Erityisen kriittisesti Ylinen suhtautuu kaikenlaiseen yhdenmukaisuuteen ja samanmielisyyteen: ”Yhteinen tahtotila. Kuin sodassa.” (s.23). Vaatimukset talkoohengestä ja yhteen hiileen puhaltamisesta kätkevät usein taakseen kapeiden intressien ajamista. Aforismit pohtivat myös yhteiskunnallisen keskustelun reunaehtoja ja peräänkuuluttavat poliittista mielikuvista:

”Parempaakaan ei ole keksitty. Mielikuvituksettomat.” (s. 35).

”Onko meillä varaa talouteen?” (s. 39).

”Ennusteet eivät tunnista vallankumouksia.” (68)

Epäily auktoriteetteja ja yhdenmukaisuutta kohtaan on välillä ilahduttavan anarkistista ja aidosti kyseenalaistavaa. Joskus kuitenkin laumasieluisuuden kritiikki solahtaa vanhaan tuttuun sivullisen yksityisajattelijan positioon, jossa kaikki yhteisöt nähdään epäilyttävinä: ”Ihmislajin vaarallisin ominaisuus? Kyky yhteistyöhön.” (s. 56). Miksi muuten sanaa lauma käytetään aina halventavasti? Ihminenhän on sosiaalinen eläin. Välillä tuntuu, kuin misantropia olisi aforistikon ammattitauti.

Jumala on jo kuollut, miksi lyödä lyötyä?

Hieman tunkkaista on myös teoksen uskontokritiikki. Jumala on jo kuollut, miksi lyödä lyötyä? Skeptikkona Ylinen kyseenalaistaa kaikki valmiit maailmanselitykset, mutta voiko kukaan olla täysin vapaa uskomuksista ja ideologioista? Eräs aforismeista mukailee Pentti Saarikosken kuuluisaa säettä: ”Maailma ei tarvitse katsomusta.” (s. 79). Ajatus on paitsi puhkiviljelty, myös epätosi. Aforistiikkaan on aina kuulunut epäily ja tietty ulkopuolelle asettuminen, mutta on vaarallista uskoa, että oma positio olisi täysin neutraali.

Yleisemmällä tasolla taas voidaan kysyä, mikä rooli aforismille jää sosiaalisen median aikakaudella. Silmiemme editse rullaava syöte on täynnä nasevia kiteytyksiä, jotka kilpailevat huomiostamme. Yksi ratkaisu on uudistaa aforistiikan kieltä runouden keinoilla, kuten Tiina Lehikoinen, Timo Salo ja V.S. Luoma-aho ovat tehneet. Myös teoskokonaisuudella voidaan luoda laajempia temaattisia kehittelyjä, kuin mihin sirpailoitunut Twitter-kokemus pystyy.

Jotta varastaisit ajatukseni on teoksena hieman epätasainen mutta sisältää useita yksittäisiä helmiä. Seuraava aforismi tiivistää politiikan ja kulttuurin haasteet aikana, jolloin yhteiskuntamme ovat nopeiden ja peruuttamattomien muutosten edessä: ”Ajattelumme kaipaa purkavaa rakentamista.”

Nuoret korkeastikoulutetut aikuiset, jotka eivät pärjää

Viime aikoina on pohdittu kirjallisuuden keskiluokkaistumista ja kysytty, missä ovat oman aikamme työläiskirjailijat. Nuoren esikoiskirjailijan Roni Hermon lyhytproosakokoelma Katujen ääni on yksi esimerkki 2000-luvn työläiskirjallisuudesta. Novellit kertovat nuorista aikuisista, jotka kärsivät ulkonäköpaineista, syömishäiriöistä, päihdeongelmista, työttömyydestä ja paskaduuneista.

Teos heijastaa viime vuosikymmeninä tapahtunutta muutosta luokkarakenteissa ja -identiteeteissä. Novellien päähenkilöt ovat pääosin korkeasti koulutettuja mutta eivät löydä koulutustaan vastaavaa työtä. He kuuluvat prekariaattiin, jonka asema työmarkkinoilla on epävarma mutta joka kulttuurisesti eroaa perinteisestä työväenluokasta. Tätä asetelmaa pohtii novellin ”Yövuoro” kertoja:

”Kun vasemmistolaisen prototyypiksi oli yhtäkkiä muotoutunut lähinnä itseäni muistuttava nuori, vihreitä arvoja ja todennäköisesti myös feminismiä kannattava nainen, ei ollut ihme, ettei se kolmekymmentä vuotta kartonkitehtaalla työskennellyt kommunistimies ihan heti tuntenut kuuluvansa porukkaan.” (s. 39.)

Tyylillisesti novellit pysyttelevät enimmäkseen realismin perinteessä. Pieniä kärjistyksiäkin esiintyy, kuten silloin, kun työtään vihaava nuori nainen räjäyttää alusvaateliikkeen, tai kun filosofian maisteri päätyy asunnottomaksi. Tyypillinen kertojaääni on jutustelevasti ja välillä turhankin monisanaisesti tapahtumia selittävä. Dialogi on ilahduttavan puhekielistä, ja useissa novelleissa käytetään kirjailijan kotikaupungin Porin murretta.

Hermo on parhaimmillaan poikaporukoiden dynamiikan ja niissä uusinnettavan maskuliinisuuden kuvaajana. Novellissa ”Aikuiset ihmiset” kaveriporukka menee luvattomalle uinnille maauimalaan, mutta vain yksi pojista saa kantaa seuraukset. Novellissa ”Liikemiehet” taas nuori mies jättää humalaiset kaverinsa kadulle heti, kun tilaisuus saada naisseuraa ilmaantuu. Kaveria ei jätetä, kunnes jätetään. Vaikka henkilöhahmot saattavat olla mulkkuja, kertoja on nuoren polven mieskirjailijoille tyypillisesti uuskorrekti ja puhuu ”naisoletetuista”.

Hermo on parhaimmillaan poikaporukoiden dynamiikan ja maskuliinisuuden kuvaajana.

Raskaista aiheistaan huolimatta Hermon novellit ovat kepeitä, usein vähän liiankin heppoisia. Lähes kaikki novellit päättyvät punchline-tyylisesti johonkin hassuun tai yllättävään käänteeseen. Jotkin tekstit tuntuvat pikemminkin anekdooteilta tai vitseiltä kuin täysipainoisilta novelleilta. Novellitaide on kuitenkin muutakin kuin tarinaniskentää: parhaimmat novellit ovat kiteytyneitä ilmauksia sisäisestä tai ulkoisesta ristiriidasta, ihmissuhteen dynamiikasta tai symbolisesti latautuneesta tapahtumasta.

Ehkä lähimmäs novellia, jossa näytetään eikä selitetä, päästään teoksen päättävässä nimikkonovellissa. Kertojana on nuori mies, joka on päätynyt asunnottomaksi, eikä hänen taustastaan tai tilanteeseen johtaneista syistä sanota muuta kuin: ”Olisi varmaan kannattanu opiskella jotain muuta kun teoreettista filosofiaa, niin olis tää nykytilanne ehkä vähän valosampi.” (s. 175). Novelli kuvaa yhtä päivää kertojan ja hänen kohtalotovereidensa elämässä. Kertoja tiedostaa eroavansa muista kodittomista koulutustaustansa vuoksi mutta kokee silti tiettyä yhteenkuuluvuutta. Hän ei myöskään surkuttele asemaansa tai pyri siitä aktiivisesti pois; novelli tuntuu viestivän, että näinkin voi elää, eivätkä nämä ihmiset sen kummempia ole.

Jos Kulttuurivihkojen kirjoilla on lajien marginaalisuuden lisäksi jokin yhteinen nimittäjä, se on tietty yhteiskunnallisuus, joka ilmenee milloin suoremmin, milloin mutkan kautta. Yhteistä on myös teoskokonaisuuksien epätasaisuus. Kyse ei ole niinkään rosoisuuden estetiikasta kuin siitä, että teokset olisivat vaatineet enemmän toimittamista. Ja pienillä kustantamoilla ei usein ole resursseja kustannustoimittajien palkkaamiseen. Tämä on yksi ratkaiseva ero suurten ja pienten kustantamojen teosten välillä. Molemmissa on lahjakkaita kirjoittajia, mutta suurten talojen kirjailijaksi pääseminen vaatii sosiaalista ja kulttuurista pääomaa, ja sisään päästyään saa käyttöönsä myös suuremmat taloudelliset resurssit.

Pienestä epätasaisuudesta huolimatta Kulttuurivihkojen kirjat ovat tärkeää kulttuurityötä. Toivottavasti yhä useampi kustantamon kirjailija saa ansaitsemaansa huomiota.