Kirjallisuuskritiikin verkkolehti
Etsii hehkuunsa kirjoja, jotka ansaitsevat lisää huomiota
photo

Ponnetonta kritiikkiä työelämästä

Otto Rikka, 1.10.2020
Hanna Arvela: Tukholma-syndrooma 290 s., Tammi 2020

Hanna Arvelan romaani Tukholma-syndrooma kertoo kuvitteellisen tavaratalokonserni Schattenreichin markkinointiosastosta, jonka ilmapiiri on vanhanaikainen ja kyyninen. Teos lähtee liikkeelle asetelmasta, jossa muodin tiimiin palkataan uudeksi AD:ksi Jenna, kun Henna lopettaa ”menettämänsä 2191 päivän” jälkeen. Romaanin vähäinen juonellisuus rakentuu sen ympärille, miten ei-vielä-kyynistynyt Jenna sopeutuu uuteen jo-kyynistyneeseen työyhteisöön ja sen toimintatapoihin.

Tukholma-syndrooma on Arvelan esikoisromaani, mutta hänellä on aiempaa taustaa taiteen parissa. Arvela on erityisesti tehnyt sarjakuva- ja videotaidetta sekä muuta kuva- ja performanssitaidetta. Hänen teoksiaan on ollut esillä muun muassa Espanjassa, Itävallassa, Ranskassa, Saksassa, Serbiassa, Skotlannissa ja Virossa. Taiteen maisteriksi Arvela on valmistunut vuonna 2016.

 

Kapitalismia vastaan

Arvelan maisterintutkinnon lopputyön aihe on matka poliittiseen taiteilijuuteen. Poliittisuuteen pyrkii myös Tukholma-syndrooma, joka tarjoaa kriittisen näkökulman kapitalistiseen markkinatalouteen sekä karrikoidun kuvauksen työhönsä kyllästyneistä työntekijöistä ja työelämän ihmistä turmelevasta vaikutuksesta. Jo aivan romaanin alussa markkinointijohtaja Miisan sielunmaisemaa kuvataan ”bisnesmaailman vuosirenkaiden lävistämäksi” (s. 9), ja samaan tapaan negatiivisessa valossa kuvataan muitakin johtoportaan työntekijöitä.

Prologia lukuun ottamatta kirjan luvut on nimetty markkinointiosaston työntekijöiden mukaan, ja kaikki romaanin tapahtumat tapahtuvat Schattenreichin toimistolla. Toisin kuin lukujen nimeämisratkaisu antaisi olettaa, eivät luvut keskity fokalisoimaan tapahtumia juuri kyseisen henkilön näkökulmasta. Nimihenkilö roikkuu kyllä lukujen tapahtumissa mukana, mutta ei juurikaan sen keskeisemmässä asemassa kuin muut henkilöhahmot. Tämä ratkaisu hämmentää, mutta toisaalta kuvaa rakenteellisesti sitä, miten kapitalistisessa markkinointikoneistossa ei ole olemassa yksilöitä vaan ainoastaan toisistaan erottamattomia koneiston osasia.

Kirja tuntuu kuvaavan vain menneen ajan kahleissa vaeltavaa työntekijälaumaa ja konsernia, jossa stereotypioiden kautta kukkii niin sovinismi kuin rasismikin. Eikä se nyt vain jaksa naurattaa, vaikka sen miten päin venkuloisi.

Yksilöttömyyden vaikutelmaa korostaa tekstin osittainen puuroutuminen. Litteitä ja karrikoituja henkilöhahmoja on teoksessa valtavasti, eikä heistä oikein saa lukijana minkäänlaista otetta. Lisäksi osa hahmojen repliikeistä on jätetty erottamatta selkeästi toisistaan, mikä on osa puuroutuvaa vaikutelmaa:

Ehtisiköhän sitä vielä ennen taiton vapautumista kipaista kahvilla, kyselee Igor toiveikkaana. Sylvia anelee häntä juomaan oikein hitaasti, jotta ehtisi seuraan. Ihana yhteishenki teillä. Aamupiiri. Ei sentään aamuhartaus? Tia muistelee kuinka ala-asteella keskusradiosta kaikui virsiä joka ikinen päivä, paitsi perjantaisin, silloin koko koulu kokoontui liikuntasaliin kuulemaan nuorisopastorin tarinoita Sammelista. Sylvian lapsilla oli aamuhartaudet ruotsalaisessa koulussa vielä muutama vuosi sitten. Mielenkiintoista. Meillä ei ollut. Mutta etkös sinä Igor ollut steinerlapsi? Mikä sen teidän magneettisauvatanssin nimi olikaan? Eurytmia. No otetaanpa tuosta alustus aamupiiriin. Juodaan wienerkahvien sijaan steinerkahvit. Mitähän niihin tulisi? Intiaanisokeria ja rintamaitoa? Igor ei muista maistaneensa yhdistelmää. Menetin tosin mielenkiinnon kaikkiin maitotuotteisiin jo varhain yhdeksänkymmentäluvulla, kun Valion mainoskasvoksi valittiin itse arkkienkeli Teemu Selänne. (s. 71)

Luvusta toiseen henkilöhahmot ovat kuin yhtä ja samaa sormien välistä valuvaa hahmotonta massaa; kuten ehkä kapitalistinen järjestelmämme toivookin ja Arvela haluaa osoittaa.

 

Monitasoinen huumori

Tukholma-syndrooma pyrkii olemaan humoristinen teos, mutta valitettavan harvoin minua naurattaa. Teoksen huumorille löytynee kuitenkin vastaanottajansa, sillä se tuo mieleeni myyntimenestyksiksi nousseen kirjailija Henriikka Rönkkösen teosten huumorin.

Joitain huvittavia kohtauksia kirjassa kuitenkin tosiaan on. Esimerkiksi minua naurattaa kohtaus, jossa konsernin uuden, ylemmällä taholla valmistellun ”Idiosyncrasy of Photon” myötä joulumarkkinoinnista tulee poikkeuksellista:

Claudia tarkoittaa varmasti tätä meidän ohjeistuksessa sattunutta kömmähdystä, joka kävi ilmi kun alettiin kuvata ruoka-annoksia ohjeen mukaan ilman lautasia. Sanomista tuli asiakkailta asti. Niin siis nämä meidän joululaatikothan näytti ihan paskakasoilta, jatkaa Claudia. Ihmisiä naurattaa hieman, mutta he yrittävät padota tunnetta, kunnes räjähtää. AD näyttää kuvaa joulupöydästä, missä kinkkusiivut lepäävät kolmen erisävyisen ruskean läjän vieressä.(s. 211)

Paska on Tukholma-syndrooman huumorissa läsnä yllättävän usein, kuten myös Rönkkösen romaanissa Bikinirajatapaus (2018). Useimmiten se ei Arvelan romaanissa kuitenkaan jaksa näennäisnokkeluudellaan naurattaa:

Kauhistuin tilanteesta siinä määrin, että kakkahätä loppui kuin seinään. Oppikirjaesimerkki paskahalvauksesta. (s. 179)

Arvela on onnistunut kuitenkin rakentamaan romaaniinsa kaksi huumorin tasoa: tämän hauskuuteen pyrkivien heittojen tason ja korkeakirjallisuuden karnevalisoinnin tason. Jälkimmäinen onnistuu parhaimmillaan loistavasti.

Luin Tukholma-syndrooman rinnalla Danten Jumalaisen näytelmän Helvetti-osuuden, kuten luvut aloittavat lainaukset viitoittavat tekemään. Suhtauduin lainauksiin lähtökohtaisesti kriittisesti, sillä ajatukseni oli, että lainaamalla maailmankirjallisuuden klassikkoa Arvela haluaa tuoda teokseensa painavuutta ja vakavastiotettavuutta. Mutta kuinka väärässä olinkaan! Kyse onkin nimenomaan maailmankirjallisuuden karnevalisoinnista.

Erityisesti muutaman ensimmäisen luvun kohdalla minua jaksaa naurattaa, kun keski-ikäiset työhönsä kyllästyneet henkilöhahmot koodataan sisään Jumalaiseen näytelmään:

Elomme vaelluksen keskitiessä
ma harhaelin synkkää metsämaata
polulta oikealta poikenneena. (s. 7)

Tai kun Schattenreichin pääsisäänkäynnin motto ”On vain tulos” rinnastuu Jumalaisen näytelmän kolmannessa laulussa esiintyvään erään portin päällä oleviin sanoihin: ”ken tästä käy, saa kaiken toivon heittää” (s. 21). Rinnastukset ovat huvittavia ja poliittisessa mielessä osuvia, joskaan ne eivät kanna koko teoksen läpi.

Luvusta toiseen henkilöhahmot ovat kuin yhtä ja samaa sormien välistä valuvaa hahmotonta massaa; kuten ehkä kapitalistinen järjestelmämme toivookin ja Arvela haluaa osoittaa.

 

Kenelle Arvela kirjoittaa?

Tukholma-syndrooman ilmapiiri on kyyninen, omalla kohdallani jopa ahdistavuuteen asti. Teos maalaa kuvan ihmisistä, jotka eivät pidä työstään eivätkä sen enempää perhe-elämästään tai muusta vapaa-ajasta. Samaan aikaan he kokevat vaikutusmahdollisuutensa omaan elämäänsä lähes olemattomaksi. Myös toimintakulttuuri toimistolla on hierarkkinen ja työntekijöitä vähättelevä.

Teos lienee tarkoitettu satiiriksi, mutta ainakaan minua se ei puhuttele. Tukholma-syndrooma ei tarjoa uusia ajatuksia tai oivalluksia satiirinsa kohteesta eli työelämästä. Varmaankin sen takia kirjoitan lukiessani liudan kysymyksiä muistiinpanoihini: Miksi minua ei naurata? Koska en ole kyyninen? Koska en ole keski-ikäinen? Koska en ole toimistotyöläinen? Naurattaisiko minua, jos olisin jotain näistä?

Ehkä ajattelen, että kirjaa ei ole varsinaisesti suunnattu minulle. Y- ja Z-sukupolvien vaihteessa syntyneenä kirja tuntuu kuvaavan vain menneen ajan kahleissa vaeltavaa työntekijälaumaa ja konsernia, jossa stereotypioiden kautta kukkii niin sovinismi kuin rasismikin. Eikä se nyt vain jaksa naurattaa, vaikka sen miten päin venkuloisi. Kiinnostavaa olisikin lukea Tukholma-syndroomasta ajatuksia lukijalta, joka olisi jo ehtinyt marinoitua suhteellisen pitkään työelämän liemissä.

On teoksen karrikoinneissa kuitenkin varmasti myös totuuden siemeniä, joista tunnistan esimerkiksi toimiston loppumattomien kokousten turhuuden:

Meinasitko tulla kvartaali-infoon? Sinnepä sinne, siihenkin saa kulutettua vähintään tunnin työaikaa. (s. 150–151)

 

Kirjoitusvirheitä ja yllättävä loppuratkaisu

Humorististen heittojen lisäksi Tukholma-syndrooma vilisee kirjoitusvirheitä; tai ainakin niitä on kymmeniä, mikä antaa teoksesta viimeistelemättömän vaikutuksen. Esimerkiksi sivulla 272 on kolme väärin kirjoitettua sanaa 46 sanan aikana: palkata on muuttunut muotoon palkatta, lähteä muotoon lähttää ja kuka muotoon kuha. Yksi tai useampi oikolukukierros olisi ollut vielä tarpeen.

Romaanin loppuratkaisu avaa Arvelan kerronnallisia ratkaisuja ja yllättää iloisesti. Se kääntää ainakin omat ajatukseni kohti poliittista keskustelua kikyistä ja kuuden tunnin työpäivistä. Ehkä tässä keskustelussa piilee lopulta romaanin poliittinen ydin ja kantaaottavuus. Harmillisesti tätä yllätystä joutuu vain odottamaan aivan romaanin viimeiselle sivulle saakka.

Arkistostamme löydät vanhempia kirjoituksiamme tarkemmalla hakukoneella. Voit hakea kirjoituksia ajan tai kategorian mukaan.

Arkisto