Kirjallisuuskritiikin verkkolehti
Etsii hehkuunsa kirjoja, jotka ansaitsevat lisää huomiota
photo

Mutta suurin niistä on rakkaus

Krista Kaitasuo, 27.8.2006
Hanna Hauru: Muuttoliike s., Like 2006

Novellikokoelmassaan Muuttoliike Hanna Hauru on uudistanut kerrontaansa tuomalla aiempaa suoremmin mukaan huumorin eri ulottuvuuksia. Tässä Haurun neljännessä julkaistussa teoksessa henkilöhahmot syvenevät ja pehmenevät, ja soljuva kieli jättää aiempaa enemmän tilaa vivahteille.

Haurun tapa kuvata maailmaa on silti edelleen myös omaperäisen karski. Paikoin rivoksikin yltyvä, iskuvoimainen kerronta tunkeutuu sisäelimiin saakka. Inhorealistisen kuvaukseen – mummon homeinen hengitys tai suussa maistuva kissanpaska – sekoittuu hempeämpi maailma. Siellä naiset perustavat kommuuneja ja vapautuvat luovilla ja yhteiskunnallisista normeista piittaamattomilla ratkaisuillaan entisen elämänsä ankeudesta. Rosa Liksomin tavoin Hauru muodostaa novellien taustanäyttämöksi maaseutuelämän ja kaupungin kamppailun, jossa kaupunki uuden elämän ja henkilökohtaisen vapautumisen paikkana vetää pidemmän korren.

Passiivisuus tietoisena valintana

Haurumainen, kolkko nauru suuntautuu tässäkin kokoelmassa ennen kaikkea miesten ja naisten välisten suhteiden kuvaukseen. Naiset eivät pyri aktiivisiksi toimijoiksi miesten paikalle, vaan he valitsevat omasta tahdostaan passiivisen roolin kieltäytyessään vanhempien tarjoamasta koulutuksesta tai jäämällä maaseudulle emännöimään.

Niminovellissa tytär käyttää vanhemmilta huijaamansa opiskelurahat juopotteluun. Normien ja naiskuvan uusintamisesta kielii novellin loppu, jossa kertoja tuo esille olevansa täysin tyytyväinen rauhalliseen lähiökapakkaelämäänsä. ”Onnellisessa perheessä” tytär puolestaan aavistaa perheen hajoamisen, kun äiti lopettaa navetta- ja kotitöiden tekemisen ja alkaa kasvattaa kynsiään.

Isien ja äitien suhteissa on harvoin rakkautta. Kuitenkin esimerkiksi ”Mustassa miehessä” miehen ja naisen rakkaus kuvataan aitoon kunnioitukseen perustuvana: mummu muuttaa Etiopiaan mustan miehen kanssa, koska on kuullut, että siellä vanhoja naisia pidetään arvossa.

Teoksessa esiintyvät vanhan piian ja naiivin nuoren neitsyen kaltaiset stereotypiat saavat emansipatorisia painotuksia kirpeän ja paikoin mustaksi tummuvan huumorin kautta. Novellissa ”Ampiainen” tytär elää koko nuoruutensa heikoksi käyvän vanhapiika-äitinsä luona. Yrittäessään eräänä päivänä häätää ampiaista nukkuvan äitinsä poskelta hän huitaiseekin vahingossa äidin kuoliaaksi. Viikon päästä hän unohtaa äitinsä kokonaan, muuttaa Espanjaan ja menettää neitsyytensä.

Naisten välisestä ystävyydestä

On riemastuttavaa huomata, että useiden muiden nykyisten nuorten naiskirjailijoiden tavoin Hauru tuntuu panneen merkille naisten välisen ystävyyden kuvaamisen kulttuurisen aliarvostuksen. Haurun teoksessa naisten välisten suhteiden lempeys piiloutuu usein rivien väliin, mutta uskaltautuu sieltä tarpeeksi usein uloskin. Kiintymys tuodaan esille ikään kuin puolihuolimattomasti ja arastellen, ja tylympi maailmankuva toimii puolustuskeinona. Lempeydelle antaudutaan kuitenkin useammin kuin sitä paetaan.

”Äidinmaito” on mielestäni yksi kokoelman hauskimmista, mielikuvitusta kirvoittavimmista ja tunnelmaltaan oudoimmista. Siinä kertoja on jäänyt koukkuun äidinmaitoon, ja äidin kuoltua hän joutuu tyydyttämään addiktiotaan imemällä lehmän utareista korvikemaitoa yltyviin vieroitusoireisiinsa. ”Ei ole äidinmaidon voittanutta. Jäin siihen koukkuun heti, kun muutama tunti syntymän jälkeen sain sitä ensimmäisen kerran suuhuni. Se oli joskus 1940-luvun puolivälissä. Tarkkaa vuotta en tiedä, koska äiti oli unohtanut kirjata syntymäni allakkaansa”.

Nopeassa etenemisessään ja henkilöidensä luonnosmaisessa esittelyssä Haurun novellit tuovat mieleen Petri Tammisen Elämiä-teoksen ihmiskuvaukseltaan tylyt pienoiselämäkerrat. Kolmesivuisen ”Äidinmaito”-novellin lopussa tytär ehtii muuttaa sisarpuolensa kanssa Neuvostoliittoon työläisten kommuuniin: ”Työkaverit ovat tavallisia akkoja niin kuin mekin, joten yhteisiä jutunaiheita piisaa. (…) Elintasossa ei ole valittamista: rahaa riittää kaikkeen tarpeelliseen. Lauantaisin pelaamme akkojen kanssa korttia ja juomme votkaa. Sunnuntai on pyhäpäivä ja se meneekin mukavasti krapulassa”.

Tyttärien ja äitien suhteet pysyvät karuudessaan samanlaisina kuin Haurun aiemmissa teoksissa. Äidit eivät huomaa tyttärien muuttamista kotoa. Välit ovat välinpitämättömyyden ohella usein vihamieliset. Tyttärien ruumiillisuus ja seksuaalisuus asettuvat lämpimien suhteiden esteeksi. ”Huulimaalissa” äitiä iljettää, kun tytär muikistelee huuliaan luokkakuvassa ”kuin olisi miehen elintä justiinsa ottamassa suuhun”. ”Luuviulussa” äiti ei tahdo tyttärestään itsensä tavoin huoraa, ”koska ei välitä kilpailijoista”.

Pakoyrityksiä inhorealistisesta maailmasta

Viimeisessä pidemmässä novellissa ”Lumen kutsu” äidin ja tyttären sukurutsaisten välien kuvaaminen on vähällä ajautua lukijaa vaivaannuttavaksi inhorealistiseksi paisutteluksi. Lyyrisyys ja symboliikka kuljettavat sanottua kuitenkin poispäin realismista. Muiden novellien tapaan tässäkin kielenkäytön persoonallisuus, naturalistinen kuvaus ja surrealistiset elementit kohtaavat. ”Seuraavana iltana äiti otti yöpöydän laatikosta taipuisan pajunoksan ja kiinnitti sen lantiolleni isän remmivyöllä. Hän avasi haaransa ja pyysi pajua sisäänsä. (…) Aamulla lakanassa oli läikkiä, joka sisälsi kaiken iloni”.

Novellin parasta antia ovat sen kielenkäytön vaihtelevuus, äidin ja tyttären ahdistuksentäytteisten ja symbioottisten välien kuvaileminen. Tarinan loppu on onnistuneen katharttinen tyttären uskaltautuessa vihdoin elää omaa elämäänsä. Psykoanalyyttisten elementtien ahtamisessa tarinan herkkävireiseen maailmaan Hauru kuitenkin epäonnistuu. Elementtejä olisi pitänyt kärjistää enemmän, jotta niistä olisi saatu irti parodiaan asti kantavaa huumoria. Nyt kinoksessa loistavat reiät ja lumitunnelit tuntuvat toimivan ainoastaan itsetarkoituksellisina tyylikeinoina vailla syvempää sisältöä. Tarinan kaava on freudilaista toistoa vailla ironian häivää: äiti tahtoo tyttärensä mieheksi isän paikalle ja pakottaa tämän miehen tarpeessaan sylinsä sisään. Siitäpä tytär suivaantuu, ja kun lumikaan ei täyteydessään pelasta häntä äidin syleilyltä, tytär turvautuu lumifantasioihin ja unelmaan, jossa äiti olisi isän sijaan menettänyt henkensä sodassa. Symbolinen äidinmurha tapahtuu lopussa, kun tytär pakenee epätyydyttävästä maaseutuelämästä kaupungin hohtavaan todellisuuteen.

Tarinassa teoksen henkilöiden mieliä turruttavalle inhorealistiselle todellisuudelle tehdään symbolisesti loppu, kun kertojana toimiva tytär huomaa lumen olevan täysin hajutonta. ”Lumella ei ole tuoksua. (…) Lumi ei maistu eikä se täytä vatsaa. Sitä ei voi ulostaa”.

Eritteiltä tuoksuva uskonnollisuus

Novellissa ”Jumalan uskossa” ylevä ja alhainen törmäävät toisiinsa useita kertoja. Lestadiolaisessa perheessä elänyt tytär saa äidiltään selkään, koska katseltuaan kaupassa pornolehtiä sisarensa kanssa tajuaa ensi kerran ”miltä mulkku näyttää”. Kyllästyttyään vanhempiensa mustavalkoiseen arvomaailmaan tytär karkaa ja antautuu lihan himoille. Alettuaan juomaan, saatuaan satunnaiselta seksipartnerilta HIV-tartunnan, nähtyään Jumalan valon ja ihmeparannuttuaan viruksesta kertoja astuu kuitenkin takaisin uskonnon kaikkivoipaan maailmaan ja alkaa kulkea ovelta ovelle jakaen uskon ilosanomaa. Tuntuu siltä, että tarinassa nauretaan opettavaisten kertomusten moraalisille lopuille.

Elämisen perustunnot – rakkaus, eroottisuus, viha, julmuus, leikki, ilo, suru, unelmat – muodostavat Haurun teoksessa maailman pohjan. Ihmiset toimivat primitiivisten vaistojen ja intuitioiden kuljettamina. Komiikan perusainekseksi muodostuu henkistyneempi ihmiskuva. Perustuntojen varassa toimiminen ei kuitenkaan tee ihmistä eläimelliseksi tai epäinhimilliseksi Itse asiassa juuri noihin tunteisiin Hauru lataa kerronnan karun pinnan alta tunkeutuvan, rakkaudentäyteisen humanisminsa.

Arkistostamme löydät vanhempia kirjoituksiamme tarkemmalla hakukoneella. Voit hakea kirjoituksia ajan tai kategorian mukaan.

Arkisto