Kirjallisuuskritiikin verkkolehti
Etsii hehkuunsa kirjoja, jotka ansaitsevat lisää huomiota
photo

Miten säkeitä vyörytetään

Jani Saxell, 23.3.2003
Hannu Helin: Amnesia allegro s., Pulvis & Umbra 2003

Runoilija Hannu Helin on määritellyt tehtäväkseen tutkimusmatkan suomen kieleen. Hänen 14:nnessä kirjassaan kieltä pirstova matka jatkuu.

Helin kirjoittaa: kuljemme samaa kieltä / mutta puhumme eri teitä… Irrallisuuden ja kolkon huumorin ohella kokoelman läpäisee venäläiseen kulttuuripiiriin ankkuroituva armon teema.

Helinin tuotannossa on viehättävää tietty ehdottomuus, jopa hullunrohkeus. Älyllisenä ja vaikeaselkoisena worstsellerinä Helin jäi ilman kustantajaa lamavuosina. Hän on sen jälkeen julkaissut kirjansa itse. Ratkaisu on sikälikin ymmärrettävä, että kuka tahansa kustannustoimittaja olisi helisemässä Helinin vimmaisen tajunnanvirran ja viittausviidakkojen kanssa.

Pilkkakirves ja monimerkityksinen kokeilija

Perinteinen runo ja sivu -tyyli ei tyydytä Heliniä. Tristia-triptyykistä (1999) alkaen hänen kokoelmansa ovat olleet runoelmia, sinfoniamaisia kokonaisuuksia, joissa rytmi ja melodisuus ovat olennaisen tärkeitä. Lukuohjeen Helin tarjoaa jo Amnesia allegron alussa: tämä ei ole kirja / vaan sävellettyä kieltä.

Uutuuskokoelma on omistettu muun muassa Frank Zappalle ja Charles-Valentin Alkanille. Katutason yhteiskunnallinen pilkkakirves kohtaa tiheän ja monimerkityksisen kokeilijan.

Helinin säkeistä tulee etsimättä mieleen myös Aleksis Kivi, “hullu Stenvall“, joka sekä suomen- että ruotsinkieliseen sivistyneistöön pettyneenä kulki Tuusulanjärven maisemissa ja suostui keskustelemaan ulkomaailman kanssa vain latinaksi.

Helinillä ei mene onneksi niin huonosti, vaikka kommunikaation ja ymmärtämisen ongelmat ovatkin hänen kokoelmassaan keskeisiä. Hän viljelee säkeissään englantia, ranskaa, venäjää, kiinaa italiaa, espanjaa ja latinaa. Viittauksia satelee IT-alan ja lääketieteen jargonista länsimaiseen ja slaavilaiseen kulttuuriperintöön. Kaiken aikaa runojen minä keskustelee kuolleiden runoilijoiden ja filosofien kanssa.

Postmodernisti ilman teoriaa ja akatemiaa

Heliniä on arvosteltu siitä, että hän koettelee lukijan yleissivistystä liikaa. Kritiikki on osin aiheellistakin. Hänen kootuissa runoissaan Ei vielä mutta jo on mukana selitysosio. Viittausviidakon kokoelma kokoelmalta tihentyessä selitysosiota olisi kannattanut harkita myös Amnesia allegron loppuun.

Jatkuvat asennonvaihdot rukouksesta raivoon, ironiasta itkuvisteen ja melankoliasta mustaan huumoriin tuottavat komeata jälkeä. koomisen ja ylevän viiva / vedessä, Helin kirjoittaa.

Moniäänistä Heliniä voisi luonnehtia postmodernistiksi ilman teoriaa ja akatemiaa. Baabelin tornin horjuttaminen on myös yhteiskunnallinen tehtävä; Helin kylvää epäluottamusta median, politiikan, tieteen ja talouden diskursseihin.

Sanomalehti on kuin ajatusbordelli. George W. Bushiin ja Afganistanin sotaan suunnataan salaviisaita heittoja.

Runojen minä on kitkerä kulkuri, jonka rinnassa sykkii typerä sydän kehäraakki. Hän raahaa mukanaan rättejä ja riepuja, pelkoa ja uhmaa.
Yhteiskunnan moraalittomuus ja ihmislajin hulluus kieppuvat runon minän ympärillä entistäkin irvokkaampina.

Kokoelmassa toistuu myös lohdun ja armon teema: anna annaseni, jumalanäidin äiti / madre madredeus.

Runojen minä epäilee minkä ehtii. Siksi armon voikin tulkita viittaavan Helinille rakkaaseen venäläiseen kulttuuripiiriin, Anna Ahmatovaan ja Marina Tsvetajevaan. Armo on yhteydessä myös luontokokemuksiin, rakkauteen, seksuaalisuuteen ja arjen lämpöön.

Helin totisesti tietää, miten säkeitä valmistetaan ja vyörytetään. Etymologioista innostuneen runoilijan kielenvääntelyn keskellä lukija jää kaipaamaan hieman enemmän suvantokohtia ja inhimillistä kosketuspintaa.

Arkistostamme löydät vanhempia kirjoituksiamme tarkemmalla hakukoneella. Voit hakea kirjoituksia ajan tai kategorian mukaan.

Arkisto