Kirjallisuuskritiikin verkkolehti
Etsii hehkuunsa kirjoja, jotka ansaitsevat lisää huomiota
photo

Arjen ohjusluukut

Jani Saxell, 19.1.2005
Hannu Kankaanpää: Todistus s., Enostone 2004

Hannu Kankaanpää (s. 1954) esittää kahdennessatoista runokokoelmassaan
todistajanlausunnon ihmisenä olemisesta, vanhenemisesta ja vanhemmuudesta. Mukana on myös villapipon lämpöisiä arkirunoja, meditatiivisia luontokuvia sekä kirpeää ”uuden uljaan maailmanmenon” kritiikkiä. Kaukana ovat postmodernistisen runouden kavalat kielipelit.

”Runoilijan sanoissaan” Kankaanpää luonnostelee omaa runousoppiaan, jonka mukaan kaikki pitää muistaa ja kaikesta kirjoittaa. Hänelle runous on silti ennen kaikkea pilkkuja ja kysymysmerkkejä, henkäisyjä ruhjovassa pitkien lauseiden todellisuudessa. ”Kieli on, sopii sanoa”, todisti jo yksi Hannu Kankaanpään kotijumalista, Lauri Viita.

Näillä eväillä Kankaanpää ei kaihda käydä suurten kysymysten kimppuun heti ensi sikermässä ”Katso syvempään”. Valo ja pimeys, katoavuus ja toivo, hetki ja pysyvyys ovat sen verran järeitä teemoja, että patetian salakareja saa varoa. Onneksi Kankaanpään runovenhe luovii syvähenkisyyden merellä pääosin ketterästi. Huumori ja itseironiakaan eivät ole aforismirunoille vieraita.

Kankaanpää personifioi abstraktit käsitteet, pistää valon ja pimeyden pauhaamaan toisiaan vastaan. Niiden väittelystä syntyy samalla kahden erilaisen maailmankatsomuksen, Päivänsäteen ja Menninkäisen dialogia. ”Valolla on aina kiire. Se sammuu jos pysähtyisi, mutta varjo pysyy kuin kiveen hakattu, lähellä pintaa, syvyyden leppymätön pilari”, varjo murahtelee. ”Minäkö en ottaisi vakavasti maantien juurettomuutta, sydänyön ikävää? Katso syvempään: minua ilman ei varjokaan valittaisi”, valo puolustautuu.

Sikermissä ”Passikuva” ja ”Päivän peili” vaikutelma vain vahvistuu: Traditiotietoisen Kankaanpään hahmot, runojen minä etunenässä, muistuttavat Hugo Simbergin peikkoja tai Eino Leinon Tummaa, syntymässä säikähtänyttä. Heidät on sysätty keskelle tehokkuuden, hyvän itsetunnon ja röyhkeyden nimiin vannovaa menestyjien maailmanaikaa.

Nuorten lyyrikkojemme keskuudessa on viime vuosina ollut näkyvissä kasvavaa kiinnostusta runon melodisuuteen. Viisikymppinen Kankaanpää osoittaa, että loppusoinnut sopivat myös urbaanin lähiötodellisuuden kuvaamiseen: ”Turvalukko kolahtaa. / Koiran täytyy pissiä./ Käytävässä salkkuherra / näpyttelee hissiä. / Laskeudutaan mykkinä / syyskuun sateen alle./ Piha kääntää kylkeään / ja tuoksuu haikealle.”

Kankaanpään hengenheimolainen ja urbaanin riimittelyn veteraani Ilpo Tiihonen runoili aikoinaan ”arjen ohjusluukuista”. Kankaanpää puolestaan havainnoi 2000-luvun uusmedia- ja mainospommitusta. Vapaus on valintaa ennalta annettujen kulutusvaihtoehtojen väliltä tai syrjäytyneen, yksinäisen näennäisvapautta. ”Kiire on / myönteinen ratkaisu. / Sydänsuven sisältötuotannossa / laatuajastasi laskuttaa / leskenlehden päivitetty / verkkoversio.”

Valoisampia, meditatiivisia sävyjä tarjoavat kokoelman luontorunot. Metsässä ja meren rannassa on mahdollisuus vapautua ihmisten maailman, ”sotaisan velkasäkin”, lainalaisuuksista. ”En rakenna kaupunkeja, / en lennä kilpaa / koneiden siivellä / murheen tiedostoon. // Silitän rantakallion / uurteista kämmenselkää // pysähdyn kuuntelemaan / kuinka meri on.”

Kankaanpään kokoelman kantaviin teemoihin kuuluu myös vanhemmuus. Runoilija on 50 vuotta täytettyään saanut isänä aloittaa koulunkäynnin ekaluokalta uudestaan. Vanhemmuudesta kirjoitetaan nykyisin meillä ja maailmalla paljon. Kiinnostus pienen ihmisen kokemusmaailmaan on tietysti ilahduttavaa. Jotenkin vain tuntuu, että lapsi jää monesti sivurooliin, kun kovat kundit ja uraputkiäidit poseeraavat vanhemmuudellaan. Kankaanpää on ”Ikkuna”-sikermässään huomattavasti nöyrempi ja illuusiottomampi. Hänen runoissaan ei myöskään ole sankarivanhempia vaan arkisia ahdistujia. ”Äiti pulisee puhelimessa / ja isä vain pötköttää / muka kuunnellen uutisia / kunnes hereille hätkähtää / ja alkaa jo touhuta iltaa / että kuinka taas ramaisee / tai pillastuu metelöimään / jos jakkarat kaatuilee”, Kankaanpää latelee. Vanhemmuuden kokonaisvaltaisuuden ja kokopäivätoimisuuden Kankaanpää tiivistää hienosti runossa ”Purkki”: ”Lapsi kantaa myös yhteisen / yksinäisyytesi / viskaamalla sen pois. / Hän täyttää peltisen aarrepurkin / aaltojen murskaamilla kivillä / joiden nimi on isä tai äiti.”

Kankaanpään vahvuuksia ovat taskulämmin kokemus elämän perustasolta, hienoviritteinen ironia sekä viitamainen mielikuvitus, joka puhaltaa mieterunoihinkin eloa. Toisaalta osa runoista liikkuu niin yleisellä tasolla, että ne uhkaavat jäädä hivenen persoonattomiksi.

Kankaanpään tutkimusretki suurten kysymysten äärelle ja arjen kipupisteisiin jatkuu nyt Enostonella. Monet muut saman ikäluokan kirjailijat ovat epämediaseksikkäinä worstsellereinä joko ajautuneet sivuraiteelle suuressa kustantamossa tai lähteneet Kankaanpään tavoin omille teilleen. Toivottavasti runonystävät löytävät pienen, vähäeleisen kokoelman, jonka ikkunat avautuvat moneen suuntaan. Lyriikkaamme se ei välttämättä mullista. Toisaalta harva asia on nykykulttuurissamme yhtä urautunut kuin pakonomainen nuoruuden palvonta runouden uudistamisen vaatimuksineen.

Jani Saxell

Arkistostamme löydät vanhempia kirjoituksiamme tarkemmalla hakukoneella. Voit hakea kirjoituksia ajan tai kategorian mukaan.

Arkisto