Kirjallisuuskritiikin verkkolehti
Etsii hehkuunsa kirjoja, jotka ansaitsevat lisää huomiota
photo

Kuka profiloi ketä?

Elisa Grönholm, 20.11.2013
Harri Närhi: Viimeinen vuoro 219 s., WSOY 2013

Harri Närhen romaani Viimeinen vuoro on yhtä ennalta-arvaamaton kuin kirjailijan tähänastinen urakin. Närheltä on ilmestynyt vuodesta 1988 lähtien säännöllisen epäsäännöllisesti erityyppistä proosaa, novelleja ja käsikirjoituksia. Viimeinen vuoro sopiikin jatkoksi teoksille, joissa leikitään totuuden kanssa kerronnan keinoin.

Suomen ainoa kriminaalipsykologian tutkinnon suorittanut profiloija joutuu oikeuslaitoksen sätkynukeksi ja saa itselleen epämieluisan haasteen joutuessaan selvittämään rikosvyyhtiä, johon liittyy virka-ajan ulkopuolella olleen poliisin ampuminen.

Ympäri Suomen liikkuu sateen turvin pankkiryöstäjä, joka jättää jälkeensä rikospaikalle itse kirjoittamiaan runoja allekirjoituksella Po8. Tapausten lisääntyessä ja muuttuessa raaemmiksi alkaa rikollisen persoonallisuuden selvitessä lukijalle pikkuhiljaa hahmottua profiloijan ja tähän kiinteästi liittyvän, samassa talossa asuvan siskon persoonallisuus.

Kirjan parissa viihtyy, sillä se on täynnä nokkelaa kieltä huumorilla höystettynä. Suurimmaksi osaksi Närhen huumori on mustaa, kuten teoksen lopussakin, jossa toteutuu ehkä liiankin konkreettisesti profiloijan alussa esittämä toive: ”Olen aina halunnut olla taiteilija. Silloin elämästäni jäisi jäljelle enemmän kuin pelkkä sammaloituva hautakivi ja merkintä väestörekisterissä.”

Psykologisen trillerin loppuratkaisu on odotettavan yllättävä. Tapahtumat kiihtyvät loppua kohden jännityksen ja huumorin siivittämänä, mutta teksti imaisee mukaansa liian myöhään. Sanojen ja tekojen väliin on piilotettu vihjeitä tulevasta, mutta pohjustus tähän olisi saanut alkaa jo sata sivua aiemmin, mikä on melko paljon 200 sivuiselle teokselle.

Kosto on tärkein

Tapahtumat etenevät profiloijan ja rikollisen silmin, mutta pankkiryöstäjän kokemukset nousevat virkistävällä tapaa isoimpaan rooliin. Kansan keskuudessa kuiskuteltu Robin Hood muuttuu vähitellen itsekkääksi narsistiksi. Ryöstäjä itse uskoo vilpittömästi omaan onnistumiseensa, mutta menneisyyden viittaa ei pidä aliarvioida.

Intertekstuaalisuus rakentuu Raamatun ja latinankielisten lainausten avulla, mutta livauttaa Närhi väliin myös Väinö Linnan suon, kuokan ja Jussin.

Kirja on täynnä nokkelaa kieltä huumorilla höystettynä.

Profiloija toteaa Jeesuksen olleen narsisti, ja erittäin uskonnollisessa ortodoksiperheessä kasvanut pankkiryöstäjä mainitsee useasti etenkin Juudaan. Ryöstäjä kokee kuitenkin pettäneensä ennen kaikkea perheensä, jolle hän ei voi töistä saamiensa potkujen jälkeen tarjota kaikkea, mitä yhteiskunnassamme on totuttu pitämään jo lähes normina: kahta ulkomaan matkaa vuodessa ja pojan lätkäharrastusta. Sitten alkaa ryöstely.

Sinällään kiinnostavien hahmojen pään sisään ei pääse kovin syvälle, ja uskottavuuden ja luotettavuuden karistessa vähenee myös kyky mukana elämiseen. Niinpä pankkiryöstötutkinnassa mukana olevan komisarion istuminen surmajunassa ei pahemmin hetkauta, koska siellä voisi istua yhtä hyvin kuka tahansa. Hahmojen loitontaminen lukijasta voisi toimia tehokeinona, jos kirjailija olisi lähtenyt kehittämään henkilöitä selvästi siihen suuntaan. Nyt profiloijan sisäistä maailmaa väläytetään, mutta ei tarpeeksi, jotta lukijan mielenkiinto heräisi.

Teoksen ideologia tiivistyy lauseeseen: ”Siinä tilanteessa viimeksi nauraja ei ehkä nauranut parhaiten, mutta ainakin viimeksi.” Kaikki on lähtenyt liikkeelle katkeruudesta, ja tärkeintä on kosto. Kohteella ei ole enää väliä.

Närhi on onnistunut rakentamaan näistä aineksista mielenkiintoisen palapelin, jonka osat loksahtelevat paikoilleen. Se vain tapahtuu liian vähäeleisesti ja huomaamatta.

Arkistostamme löydät vanhempia kirjoituksiamme tarkemmalla hakukoneella. Voit hakea kirjoituksia ajan tai kategorian mukaan.

Arkisto