Tomunhäikäisyvalo

Aina tunnistettavan omaäänisenä pysynyt runoilija Nordell on pyöräyttänyt neljännen kokoelmansa. Synnytystuskat ovat olleet valtavat, sillä edellisestä (Huuto ja syntyvä puu, 1994) on ehtinyt kulua jo kuusi vuotta. Esikoiskokoelma Syvällä päivät ilmestyi 1980. Kokoelma kiinnitti kriitikoiden ja ostavan yleisön huomion, koska se poikkesi positiivisella tavalla runomassasta. Kyse on äärimmäisen pelkistetystä, vähillä sanoilla toimeen tulevasta runoudesta, joka pyrkii minuuden valekaavun ja kielen taakse.

Uusimmassaan Nordell täydellistää edelleen ilmaisuaan ja astuu askeleen edemmäksi kohti kielentakaisuutta. Omalaatuisia yhdyssanakombinaatioita ja fragmentaarisia sanoja yhteyttävä ilmaisu tuo mieleen lähinnä Rakel Liehun Kubisseista alkaneet 90-luvun kielellä valtoimenaan leikittelevät kokoelmat. Samanlainen kielellinen vallattomuus, joka ei kehota täydelliseen ymmärtämiseen vaan pikemminkin intuitiiviseen tuntemiseen, on molemmille runoilijoille
tyypillistä.

Fragmentaarisuus ja hahmoisen maailman katoaminen on samalla osoitus siirtymästä kohti kielentakaisuutta, esikielellistä aluetta, jonka piirissä maailma jäsentyy lähinnä kuvioina ja näkyinä. Näille ei etsitä selitystä, vaan niiden annetaan tulvia valtoimenaan. Ymmärtämisen sijasta keskeiseen asemaan nousevat kielipalojen herättämät tuntemukset.

Nordellin runoissa esiintyy aika ennen kieltä mutta samalla myös aika ennen vakiintunutta minuutta. Tai niissä on läsnä minuuksien moneus ja kuolleiden äänet. Minuuden kehittyminen on ainaista tulemista, ja se on innoittanut runoilijaa kirjoittamaan omaäänisimmät säkeensä osuvimpine uudisyhdyssanoineen: ”Koska silmiäänetön on, / koska on hajoamisjuhla // ja uikku avoin muotoni, / kaakkuri tulemispukuni.” Uudisyhdyssanojen luominen tuntuu viehättävän Nordellia. Runoilija suosii sanaa mykkä, jota hän yhdistää muihin sanoihin. Mykkyys ihmisen osana ilmentää samalla Nordellin näkemystä toivottamasta, kielettömyyteen tuomitusta osastamme. Merkit muodostavat oman tähtiketjunsa, jota ihminen ei kykene tavoittamaan. Hänet on tuomittu mykkyyteen ja minuutensa kadottamiseen.

Nordell on aina ollut rohkeasti oman tiensä kulkija, eikä hän petä nytkään. Minimalistisuus on edelleen runojen tärkein ominaisuus, ja kenties Nordell on uusimmassaan päässyt askeleen lähemmäs kohti kielentakaisuutta ja itseyden kadottamisen tilaa. Nordell valottaa meille eksistentialismin peruskysymyksiä. Jos runoilijan näkemys ihmisen osasta on aina ollut lohduton, nyt se on jopa vielä lohduttomampi: “Kyyhötän karkotettuna tähän / Siitepölyihminen, hengitysuurna”.