Kirjallisuuskritiikin verkkolehti
Etsii hehkuunsa kirjoja, jotka ansaitsevat lisää huomiota
photo

Pyrkimys olennaiseen

Jonimatti Joutsijärvi, 7.12.2006
Harri Nordell: Valkoinen kirja s., WSOY 2006

Harri Nordell liikkuu kielen ei-kenenkään-maalla. Sieltä hän lähettää harvoja kirjeitään luettavaksemme. Viides runokokoelma Valkoinen kirja on Nordellin tuotannon johdonmukainen jatko sekä yllättävä käänne, joka tihentää Nordellin teosten välisiä jännitteitä ja laajentaa ilmaisukeinoja.

Nordellin kolme edellistä teosta, Veden kuvat (1990), Huuto ja syntyvä puu (1994) sekä Tomunhäikäisyvalo (2000), johdonmukaisesti kiteyttivät ja syvensivät ilmaisua lyhyisiin, intensiivisiin kirjoituksiin. Runot vyöryttivät esiin hahmoja ja nimiä niin, että voi kysyä, mitä yhdellä sanalla ei voisi ilmaista – ajatellaanpa vaikka ”villihämärää”. Kielellinen ilmaisu on äärimmäisen vapaata. Nordellin runojen keskus asettuu unen ja valveen välitilaan, luomisen tilaan. Tämä syntymän ja kuoleman kipua huokuva tila yhdistää arvaamattomasti muinaisia ja nykyisiä hetkiä. Luomisen tilassa läsnä oleva sekoittuu muinaisuuteen ja mennyt siihen, mikä ei ehkä koskaan tapahdu.

Valkoisessa kirjassa välitilaiset prosessit ja muodonmuutokset saavat uutta ilmaisuvoimaa. Aiemmissa teoksissa äärimmäisyyteen viety pysähtyneisyys, teonsanat substantiiveihin ja nimiin liuottanut kieli on nyt moninaisempaa. Valkoisessa kirjassa hetkelliset tapahtumat saavat tilaa, runot muistuttavat yhä enemmän eläviä unia maalattujen ikonien sijaan. Muutos näkyy myös runojen muodossa. Tuttuja lyhytsäkeisiä, tiiviitä runoja Valkoisessa kirjassa on noin puolet. Niiden lisäksi teoksessa on pitkäsäkeisiä runoja, joita voisi sanoa rajoitetuiksi proosarunoiksi, sillä säkeitä on usein vain muutama. Kieli on aktiivisempaa kuin ennen. Verbejä on entistä enemmän, uudissanoja vähemmän. Ehkä nyt suostutaan johonkin kutsuun, jota Nordell ei aiemmin ole ollut valmis seuraamaan. Joskus runot ovat hyvin intiimejä, kuin kirjeitä ystävälle: luonnosmaisia ja hengittäviä.

Valkoisen kirjan kahdeksan numeroimatonta ja nimetöntä osastoa erottaa toisistaan pieni neliö, kuin kuva tyhjästä sivusta. Symboli tuo mieleen ns. tyhjän sivun kammon ja lukemani Nordellin haastattelun, jossa hän kuvaili kirjoittamista hyvin kivuliaaksi ja hitaaksi työksi. Yksi runo vaatii syntyäkseen kymmeniä liuskoja tekstiä. Ei siis ihme, että hän julkaisee harvoin ja että teokset ovat poikkeuksellisen intensiivisiä, ilmaisultaan rohkeita ja horjuvilta merkityksiltään polttavia. Hän kirjoittaa olennaiseen pyrkivää runoutta, joka kestää ajassa.

”Katse kaaoksen tarkentama” – Kuvarunon laajennus

Nordellin omaehtoisen poetiikan voi nähdä kehittyneen puhtaan kuvan luontolyriikasta. Niissä on yhäkin kaikuja Tuomas Anhavan tai Leif Färdingin kirkkaista pelkistyksistä sekä tanka- ja haikurunoudesta. Nordellin runot eivät kuitenkaan ole kuvamaisia. Runoilijan ”kaaoksen tarkentama” katse täydentyy kärsivällisellä kuuntelulla ja aineellisuuden, tuhkan, kiven ja kuparin maanläheisellä tietoisuudella. Aistimaailman suora yhteys kuolemaan ja syntymään laajentavat havaintoja, olemisen suurten kysymysten kaikuluotaus terästää kieltä. Sen keskuksena ei ole kuva vaan kielen syvä aika ja kaaos. Nordellia voi verrata Mirkka Rekolan ja Paul Celanin kaltaisiin runoilijoihin, jotka ovat omilla tavoillaan uudistaneet minimalistista runokieltä.

Kun Nordell puhuu tuhkasta tai kuparista, siinä on jotain samaa kuin 1900-luvun keskeisimmän saksalaisen taiteilijan Joseph Beuysin teoksissa, joissa huopa, rasva, kulta ja hunaja ilmaisevat kosmologisia ja sosiaalisia visioita. Nordellin runossa sanotaan: ”Viesti oli miltei tuhkaa, vaivoin ymmärrettävissä. / ’Puhu kuolleille. He vaikenevat kanssasi.’” Beuys selitti eräässä esityksessä kuviaan kuolleelle jänikselle. Yleisö sai seurata tapahtumaa ikkunoiden takaa. Beuys uskoi, että kuollutkin jänis ymmärtää taiteesta enemmän kuin ihmiset. Toisaalta Beuysilla oli vimma kommunikoida ideoitaan julkisissa keskusteluissa, Nordell taas sanoo pyrkivänsä hiljaisuuden maksimointiin. Se vaatinee yksin oloa. Runouden ja hiljentymisen vaikutusta yhteisöön ei tule aliarvioida.

Runo ilman puhujaa ja puhujan muodonmuutokset

Eräässä runossa Nordell kirjoittaa: ”Ja jänis metempsykoosin rattaita ajaa / On rattailla kivi, kuu ja kämmenluu / ja unta ja kuparia ja vettä”. Metempsykoosi tarkoittaa jälleensyntymistä. Ilmaisu jälleen syntynyt kuvaa nähdäkseni hyvin Nordellin runojen puhujaa, avoimen ja identiteetittömän tuntuista minuutta, joka asettuu kaikkeen kohtaamaansa.

Voi myös kysyä, onko runoissa minää lainkaan. Kieli on ennen puhujaa. Eräs runo alkaa pitkällä säkeellä: ”Kivellä psyykelintu. Did did didymos smert. Kylmä ja nopea kuin murhe ja uni. Erämaajoki”. Ensi säkeessä ei ole subjektia, ellei ”psyykenlintua” halua sellaisena nähdä. Runo syntyy tähän linnun hahmoon, ja vasta sen jälkeen syntyy puhuja, joka sanoo kumartuvansa juomaan. Lintu on se, joka puhuu. Runo loppuu: ”Olen aina ollut tässä.” Yhtään inhimillistä subjektia ei tavata, eikä tarvita.

Seuraavassa runossa runon minä puhuttelee näin: ”Vaapukankukkani, omenanoksani” – ikään kuin puhuen itselleen, tai raajalleen. Nordell luo aavistuksenomaisella, tiheällä kielellään muutamin säkein sellaisen ilmapiirin, jossa kaiken yhteys on koettavissa. Puhuja ei vain asetu eläimen tai kasvin asemaan, vaan puhuja suorastaan on lintu tai omenapuu. Nordellin runoissa yhteys eläin- ja kasvikuntaan on kenties hämmentävä mutta syvä.

Sen sijaan että runoissa itseään ilmaisisi jokin ”minä”, puhujaa voisi enneminkin kutsua pronominilla ”kuka”. Nordellin runous on sinä-keskeistä, se ylittää, lävistää tai ohittaa itseriittoisen persoonan. Runojen ”kuka” on kohti hahmoja, jotka eivät ole selkeästi erossa tai yhdessä. Vaatii tietysti paljon alttiutta myös lukijalta ottaa vastaan persoonan perustavanlaatuinen hataruus ja todellisuuden päällekäyvä kirkkaus. Tästä Nordell kirjoittaa: ”Täällä, tuolla puolen sinua missä silkkiuikku painaa päänsä häikäisevään, on hiljaisuudessa aina kaksi.”

Vaikka Nordellin runoissa ei hahmottuisi yhtenäistä puhuja-minää, puheen sävy on läpi tuotannon yhtenevä ja pohjavireeltään ikään kuin pysyvä. Runojen keskus ei ole paikallaan, mutta sen arvaamaton liike on hyvin, hyvin hidasta ja tarkkaa.

”Metaforaulvonta”

Teoksessa on kolme muita pidempää runoa, joista ensimmäisen Nordell aloittaa: ”Heitä oli kolme. Poika, kaunis kuin olisi riisunut kuolemansa. Saattajat riuhtaisseet /ylleen pelkän hyönteishunnun. / (He olivat kuulleet kuiskauksen, eivät muut. Nähneet, etteivät muut.)” Lainauksesta käy ilmi, kuinka pienin elein Nordell kuvaa ihmisen osaa syvästi ja suorastaan eeppisessä laajuudessa. Runon pojan voi mieltää Kristukseksi, joka on ainoa Nordellin kuvastossa esiintyvä kristillisen kolmiyhteyden hahmo. Eräässä runossa ”Hajoamisen Kristus on kulkenut tästä”. Kenties Jumala ja Pyhä henki ovat liian etäisiä ja lihattomia hahmoja, että ne voisivat olla runossa muuta kuin ”hyönteishuntu”. Toinen kristilliseen maailmankuvaan kiinnittyvä, usein toistuva aihe on perisynti. Valkoinen kirja loppuu säkeeseen ”häpeä yli sukujen”. Teos tuntuu silti tarjoavan hieman enemmän toivoa kuin aiemmat teokset: ”salaisen lain kanssa / voidaan tehdä sovinto”.

Antiikin, kristinuskon ja muutkin mytologiat kietoutuvat runoihin etenkin kokoelman loppupuolella. Tarkasti valitut viitteet ovat usein aavistuksenomaisia, eivät pelkkiä koristeita. Niiden ja Nordellin omimman kielen välille syntyy sopivaa kontrastia: Ilmaisut, kuten ”Fimbulin talvi” johdattavat pois niistä ajan ja hahmottamisen tiloista, joissa inhimilliset kulttuurit ovat toissijaisia. Ne asettavat runoille näennäisen täsmällisiä konteksteja kielen välitilojen ja yksinäisen merenrannan lisäksi. ”Fimbulin talvi” on myytti kylmästä, pitkästä talvesta, kenties jääkaudesta, ja se tuo teokseen erään ajallisen maamerkin. Toisenlaisen ajallisen maamerkin asettaa viimeisen sivun lainaus Pink Floydin kappaleesta Time.

Nordellin merenkaltainen, muinaisuuksia muistava ja tuleviin johdattava kieli ylittää paitsi persoonan myös kulttuuriset kerrostumat. Helppoa olisi verrata Nordellin runojen aikajännettä geologian aikaan. Kulttuurinen tietoisuushan yltää korkeintaan arkeologian aikaan. Toisaalta runous voi tuoda geologian ja kulttuurin erilaisiin aikajänteisiin sijoittuvat mullistukset lähelle toisiaan yllättävin yhteyksin.

Eräs hullu yhteyspiste on teoksen toisen runon lauseessa: ”Olen lingulidi.” Lukija, joka heti tietää, mikä lingulidi on, ymmärtää runosta kenties vähemmän kuin lukija, joka seuraa tietämättömyytensä assosiaatioita. Ensin mieleen tulee kenties jotain kieleen (”lingua”) liittyvää, sitten jotakin kehitysvammaan liittyvää (”mongoloidi”), ja Nordellin runoissa yleisten lintu- ja meriaiheiden vuoksi ehkä jokin vieras kahlaajalintukin. Mitään näistä lingulidi ei ole. Samoin meteorologinen termi ”congestus” toi minulle mieleen ensin kangastukset ja jonkin kallion kuminan. Ikävä kyllä ns. todelliset merkitykset selviävät nykyään pikaisella nettihaulla.

Runouden ”metaforaulvonta” luo tuntemattomia etymologioita, toisia muinaisuuksia, saavuttamattomia kieliä ja olentoja, jotka painuvat jo kadonneiden aaltojen poimuihin. ”Metaforaulvonta” on kielen ei-kenenkään-alue, jolle kieliopit eivät mahda mitään ja jossa runoudella on eräät hedelmällisimmistä lähteistään. Inhimillisenkin olemisen vapaus kumpuaa tästä nimettömästä ja muodottomasta luomisen tilasta, jota kuunnellakseen runoilijan on ponnisteltava – ”Ettei minulla olisi nimeä kutsua sinua”. Tämän säkeen voi lukea myös poeettisena reflektiona: pyrkimyksenä pois kaikennielevistä yhdyssanoista, joita Nordell etenkin Tomunhäikäisyvalossaan viljeli joidenkin mielestä ylen määrin.

Avoin sisäänpäin kääntynyt

Nordell kertoo vain vähän runojensa maailmasta mutta onnistuu silti välttämään tilanteen, jossa lukija jää turhautuneena penäämään punaista lankaa tai kokoavaa näkökulmaa. Nordell luo omaa mytologiaansa, joka on kyllä kääntynyt sisään päin, kohti oman syntymänsä sisäavaruutta, mutta ei kuitenkaan sulkeutunut. Runojen ja jopa eri teosten välisten jännitteiden ja yhtymäkohtien paljous takaa sen, että kokonaisuutena Valkoinen kirja on paljon enemmän kuin selaamalla voisi kuvitella.

Valkoisen kirjan lukee nopeasti läpi. Siihen on helppo palata uudestaan ja uudestaan. Joka kerta mieleen tarttuu ajatuksia jotka syvenevät, mutta paljon jää huomaamatta, eikä kokoelma tyrkytä paljouttaan. Koska nämä runot kuulevat, niiden ei tarvitse huutaa. Hiljaisen puheen yli kajahtaa kiven kirkuna ja lintuparven jauhautuminen moreeniksi jään alla. Iltapäivän auringonlasku ja Valkoinen kirja luovat yhdessä vaikutelman siitä, että äsken lukiessani olisin nukkunut kokonaisen yön.

Arkistostamme löydät vanhempia kirjoituksiamme tarkemmalla hakukoneella. Voit hakea kirjoituksia ajan tai kategorian mukaan.

Arkisto