Kirjallisuuskritiikin verkkolehti
Etsii hehkuunsa kirjoja, jotka ansaitsevat lisää huomiota
photo

Rytmin vahva keveys

Virpi Alanen, 21.4.2008
Harry Salmenniemi: Virrata että s., Otava 2008

On ilo lukea runoa, joka on sekä yleisinhimillistä kokemusmaailmaa luotaavaa että kepeästi kulkevaa. Harry Salmenniemen (s. 1983) esikoiskokoelma Virrata että kuljettaa lukijaa kokeilevan rytmin, tunnelmien ja ajatusten virrassa. Runot eivät vaadi lukijalta pitkäksi aikaa samaan paikkaan jäämistä vaan juuri virtaansa heittäytymistä, mikä tavallaan lähenee jo vanhan mitallisen runon lukutapaa.

Salmenniemi korostaa rytmin asemaa nykyrunossa. Samalla sanastollinen runsaus jää vähemmälle ja tarkkarajaista kuvaa vältellään kokonaan. Jo kokoelman monitulkintainen nimi vihjaa rytmin merkityksestä ja johdattelee kokoelmassa korostuvaan kielellisyyteen.

Sähköpostikielen sukulaisuutta

Salmenniemen runot ovat impressioita. Kerran runoilija myös aivan kuin ohimennen viittaa Monet’n maalauksiin ja antaa näin tulkinnallisen avaimen kokoelmalleen. Runojen aihepiirit pysyttelevät niin yleisellä tasolla, että ne lähenevät jo abstraktiota. Sanastossa toistuvat muun muassa vesi, valo, varjo ja väri. Tarkkoja kuvia ei muodostu, vaan lukija saa luoda tulkintojaan yleisten peruskäsitteiden varassa.

Tuloksena on jotain raikasta, kirkasta ja oudon tavoittamatonta. On kiinnostavaa, miten johdonmukaisesti Salmenniemi toteuttaa kuvallisen pelkistyksen vaatimusta runoissaan ja saa runoista riittävän vivahteikkaita, jotta asetelma toimii kokoelman sisältämien reilun kolmenkymmenen runon ajan.

Impressioihin luottava tyyli yhdistyy aikalaiskokemuksiin sähköposti- ja internetkielestä. Runojen ajatuksenvirta tuntuu jäsentyvän samaan yllätykselliseen tapaan kuin aikamme sähköiset kirjalliset viestit; sanat ja rivit voivat katkeilla tai olla sijoittelultaan epätavallisia.

Rytmi on Salmenniemen runojen vahvuus: runo kipittää välillä vauhdikkaasti, tauottuu, rytmittyy keveästi uudelleen. Mikään ei laahaa. Mikään ei myöskään pysähdy, vaan vauhti kohti seuraavaa runoa on kova. Tekstin ulkoasussa nopeuden vaikutelmaa tukevat esimerkiksi isojen alkukirjainten puuttuminen runojen aluista ja useiden runojen päättyminen puolipisteeseen. Runot muodostavat jatkumon, jossa yksittäiset runot tai sanat eivät juurikaan korostu, vaikka runoissa käytetään kirjallisen nykykielen erikoisuuksia.

Runoissa väikkyvä hetkellisyyden ajatus tuntuu kyllä tavoittavan jotain oleellista ajastamme. Niukkaeleisesti esiin tuotu tematiikka keskittyy kokemuksen tavoittamattomuuteen ja siitä syntyvään ihmeen tuntuun.

Katkeilua, hyppelyä, sointuja

Katkeilut, siirtymät ja asiasta toiseen hyppelyt tuovat runoihin beckettiläisen monologin vivahteen. Kokoelman alussa on ”{repeämä, ajassa tai tilassa”, josta virtaus ikään kuin alkaa. Runojen puhujan voi tulkita jatkavan samaa puhetta koko kokoelman ajan. Lopuksi puhuja vaikenee äkisti ja jättää lukijan avoimen kaksoispisteen varaan: ”kertoa jollekin joka kysyisi mitä täällä on tapahtunut {valheita kertomatta, so. / rehellisyyteen pyrkimättä, tai pyyteettömyyttään vakuuttaen, / osoittaa ja vaieta:”.

Runoissa on kohtia, jotka vaikuttavat nopeassa ajatuksenvirtamaisessa kirjoitusprosessissa syntyneiltä. Toisaalta prosessin suunnitelmallisuus on näkyvissä tarkasti sijoiteltujen yksityiskohtien, kuten tarkoituksellisten kirjoitusvirheiden, kautta: ”tai että trrkoosinvärinen; tai kuin ttllqta… jonkin lävits{e”.

Erikoismerkkien, kuten &-merkkien ja aaltosulkeiden, käyttö ei ole kokeilevassa nykyrunossa enää kovin omaperäinen ratkaisu. Salmenniemen runoissa erikoismerkit kuitenkin toimivat, sillä huolellisesti rytmiin sijoitettuina ne eivät kiinnitä liiaksi huomiota. Aaltosulkein rajatut runojen osat muodostavat tihentymiä, pieniä hitaammin virtaavia kohtia.

Salmenniemen runot ovat kiintoisa esimerkki siitä, miten loppu- ja sisäsointuja voi nykyrunossa käyttää, kunhan muistaa sirotella ne sopiviin paikkoihin ja olla menemättä liiallisuuksiin. Ainoastaan parissa kohdassa syntyi vaikutelma, että runokieltä koskeva ironisuus tai parodisuus on liian alleviivattua. Ensin runossa ”xi” kohta ”pienikin tärähdys jonka värähdys joidenkin muutos särähdys silmien tummuminen”, sitten pari sivua myöhemmin runossa ”xii”: ”vaikea rytmi joka toistaa itseään, ja joka poistaa itseään, ja joka loistaa itseään […]”.

”Ikään kuin kulkisi kun kulkisi, näkisi unta […] {kuin olisi lunta;”. Kun esikoisrunoilija ei tule pystymetsästä vaan on runouslehteäkin päätoimittaneena jo konkari runouden kentillä, hänen runojaan voi tulkita runokieltä ironisoiviksi ja parodioiviksi. Monen muun esikoisrunoilijan kynästä syntyneet vastaavat loppusoinnutukset ja sanankatkaisut eivät luultavasti olisi kustantajien mielestä kovin kiinnostavia.

Virrata että on omassa tyylissään onnistunut kokoelma. Loppujen lopuksi siitä ei kuitenkaan tunnu jäävän kovin paljon käteen. Salmenniemen runotyyliin kuuluu, että mieleen jää hetkellinen vaikutelma, ei mitään tarkasti määriteltyä tai konkretiaan viittaavaa. Runot tosiaankin virtaavat; ne kuljettavat lukijaa mutta jäävät etäälle.

Arkistostamme löydät vanhempia kirjoituksiamme tarkemmalla hakukoneella. Voit hakea kirjoituksia ajan tai kategorian mukaan.

Arkisto