Kirjallisuuskritiikin verkkolehti
Etsii hehkuunsa kirjoja, jotka ansaitsevat lisää huomiota
photo

Kevyesti yli sovinnaisuuden rajojen

Maija Katariina Jelkänen, 22.10.2011
Heidi Jaatinen: Jono 217 s., Gummerus 2011

Heidi Jaatisen toinen teos Jono on yksi kotimaisen kirjasyksyn erikoisista tapauksista. Se sijoittuu taidemaalari Aarni Härkäsimpun ja kirjastonhoitaja Aina Kuluntalahden elämään; heidän rakkaussuhteensa nuoreen avio-onneen ja kotiin.

Eräänä päivänä heidän omakotitalonsa pihamaalle alkaa kertyä tuntemattomia miehiä. Aarni epäilee heidän saapuneen ihailemaan hänen maalauksiaan, siispä hän jakaa nimikirjoituksiaan ja huudattaa miesjoukolla eläköötä keväälle. Aina samoin kuin pariskunnan taloudenhoitaja reipas Eekku-tyttö, aavistavat kuitenkin oikein.

Pikkurouva Aina on erään intiimin iloitsemisen huumassa päästänyt suustaan seuraavaa: ”Taivaallista. Tänä kesänä minä annan kaikille, jotka tulevat pyytäneeksi.” Kirjastossa rauha säilyy. Aina voi jatkaa unelmointiaan, kuinka joku tuntematon ottaisi hänet runo- ja sarjakuvahyllyjen välissä. Vielä tovin pikkukaupungin arvoisan Ebba Nyyssösen, lähettäjäyhdistyksen, lihakaupan, palvaamon ja vanhustentalon elämä jatkaa rauhaisaa kulkuaan. Mäen laella sijaitsevan omakotitalon pihassa miesjono kuitenkin kasvaa.

Alkuasetelman ja kertomuksen aiheen huomioiden teos voisi lässähtää helposti. Kertoja kuitenkin sirottelee valoisan hassuja jännitteitä tarinan emotionaaliselle sekä toiminnan tasoille. Aina kertoo, kuinka erikoisella tavalla hän ja Aarni ovat päätyneet yhteen. Samassa oveen koputtaa hänen tilaamansa seksuaaliterapeutti. Pihalla miehiä alkaa olla kaikilta aloilta papista timpuriin, ja vartoessaan paratiisin portilla pienoismaailma alkaa järjestäytyä.

Kesäteatterityylilajissa

Muiden muassa Minna Canth, Maria Jotuni, Hilja Valtonen, Aino Räsänen ja Kaari Utrio ovat ottaneet kantaa naisena olemisen ehtoihin. Heidi Jaatinen on kertonut halunneensa Jonolla esittää moraalisen kannanoton nykyhetken yliseksualisoitumiselle. Ja mitä hän tekee – hän kirjoittaa hulppean sarkastisen farssin.

Tämä kotimaisessa proosassa suhteellisen harvinainen, lähinnä kesäteattereiden suosima laji on syytä muistaa Jonoa lukiessa. Jaatinen on tuskin tarkoittanut oikeasti väheksyä naisen tai miehen tunne-elämää, vaikka pitääkin kovin hauskaa hahmojensa kustannuksella.

Markkupölösmäisestä, Olavi Virtaa hyräilevästä maalaismiljööstä huolimatta teos on ajassa. ”…Nesteet vuotivat minussa, ja minun oli pakko pyytää herra taiteilijaa niistämään, jollei alapäätä niin ainakin nenää kesken maalaamisen, ellei hän halunnut asennon muuttuvan.” Aika lailla nykyhetkeen päivitettyjen ilmausten lisäksi teoksen absurdia hulluutta koristelevat Ainan ”Korkean Taivaisen” invokaatiot ja muut tematisoivat, hyvin kirjavat seksuaaliset vertauskuvat.

Jaatinen pystyy kirjoittamaan Jonoa suuremman teoksen.

Mitään ei kaihdeta, ja vauhti kiihtyy kuten farssissa kuuluukin. Varsinainen soppalan soppa kypsyy, kun pihamaan miehistöön on liitetty helppoheikkien ja ennustajaeukon lisäksi ihan oikea tiikeri. Toinen, joka ulvoo, on miehensä joukkoon kadottanut morsio, jonka Aina tosin epäilee olevan ihastuneen häneen itseensä.

Uumoilin tukalan tilanteen ratkeavan rakkaudella. Niin käy, mutta ainoana ulospääsynä – Ainan ripustautuminen Aarnin kaulaan – se olisikin ollut hieman banaali. Kovin moralisti kirjailija ei voi olla, sillä ainut tauti, joka pikkukoirien vesikauhun lisäksi pihamaalla leviää, on kollektiivinen naurutauti. Se leviää katharttisen vapauttavasti, ”kulovalkean tavoin”. Pihamaalla myös teutaroidaan, ja pappi saa siunattavaa. Jono purkautuu lopulta kesän tehdessä lähtöään.

Esikoisen pitkä varjo

Jaatisen esikoisromaani Ei saa katsoa aurinkoon (Gummerus 2010) kertoo elämästä maalaistalossa Lennu-pojan näkökulmasta. Jaatisen vivahteikas ja persoonallinen näkemys agraarikulttuurista ja monella tapaa vaikuttava teos käsittelee lasten seksuaalista hyväksikäyttöä – lopussa paha hukkuu suohon Savon sydänmailla.

Ranskalaisen Anna Gavaldan mukaan kirjailija on kokin kaltainen luova nero. Myös Heidi Jaatisen kohdalla tämä on aivan ilmeistä. Jono on debyyttiteoksen tavoin raikas, yhteisöllinen, lämminkin. Ei saa katsoa aurinkoon –teoksen realistisella koskettavuudella luotu varjo on kuitenkin pitkä. Tarkoitan, että Heidi Jaatinen halutessaan pystyy kyllä kirjoittamaan Jonoa suuremman teoksen.

Arkistostamme löydät vanhempia kirjoituksiamme tarkemmalla hakukoneella. Voit hakea kirjoituksia ajan tai kategorian mukaan.

Arkisto