Kirjallisuuskritiikin verkkolehti
Etsii hehkuunsa kirjoja, jotka ansaitsevat lisää huomiota
photo

Harhailua ja löytämistä

Tapio Salomaa, 10.8.2011
Helen Moster: Hylky 253 s., Avain 2011

Helen Mosterin esikoisromaani Hylky kuuluu nykyisin trendikkäisiin taidehistoriallisia viittauksia viljeleviin viihderomaaneihin. Moster on saanut innoituksensa Vrouw Marian taannoisesta löydöstä, Titanic-elokuvan alkukohtauksesta ja vanhoista merimaalauksista, ja tällaiset mielikuvat nousevatkin helposti esiin kirjaan tarttuessa.

Hylyssä seurataan kolmea eri tarinalinjaa kahdessa aikakaudessa: nykyajassa sukeltaja löytää hylyn Suomenlahdesta, 1700-luvun lopulla Venäjän keisarinna Katariina Suuri tekee laajan taidetilauksen Euroopasta ja kapteeni poikansa kanssa lähtee sitä tuomaan Amsterdamista.

Tällaisissa tarinoissa tavallisesti lukija samaistetaan nykyajan arkisempaan tutkijahahmoon samalla, kun historiasta haetaan romantiikkaa, epiikkaa tai salaperäisyyttä. Myös Mosterilla nykyajan minäkertoja sukeltaa tutkimaan historian salaisuuksia ja löytää samalla uutta suuntaa elämälleen. Salaperäisyyden ja eeppisyyden sijaan Moster kuitenkin keskittyy ensisijaisesti arkiseen perhedraamaan myös historiallisissa kohtauksissa.

Vanhempien odotusten loukussa

Nykyhetken kertojahahmo Anton Saksa on vahvojen naisten varjossa ajelehtiva lahjakas mutta aikaansaamaton mies, jonka suhteita määräilevään äitiin ja järjestelmälliseen ex-vaimoon murehditaan enimmäkseen muistoissa ja takaumissa. Sukellusharrastuksen ja hylyn löytämisen myötä hän saa vihdoin elämäänsä jotain omaa.

Antonin lähtötilanne on sinänsä mielenkiintoinen, mutta runsas muistelu syö nykyhetken kuvauksista liikettä ja jännitettä. Kiinnostavimmillaan Antonin tarina on silloin, kun hän on innostunut tutkimuksistaan ja kokee löytämisen riemua.

Eniten tilaa Moster antaa kapteeni Willem Arnesenin pojan Arnen tarinalle. Jääräpäinen ja empatiakyvytön kapteeni koettaa koulia sairaalloisesta esteetikkopojastaan väkisin käytännöllistä merimiestä. Asetelma on perinteinen mutta yhä puhutteleva, Moster etsii siitä sävyjä mutta myös alleviivailee sitä turhan usein.

Arne on kuitenkin romaanin sympaattisin hahmo. Moster kuvaa vakuuttavasti, kuinka Arne intoutuu piirtämään kaikkea ympärillään, ja Arnen katseen kautta taide- ja merikuvaukset heräävät eloon.

Arnen tarinassa on sekä eniten juonta että eniten harhailua. Keskivaiheilla se on hyvin episodimainen, kun Arnesenit kiertävät Hollantia ja nykyisen Saksan alueita keräämässä Katariinan tilaamaa taidetta. Juoneen kiinteästi liittyvät episodit ovat vahvimpia, mutta metsän miiluja ja majavia kuvaavan luvun olisi hyvin voinut karsia, samoin kellarissa pelottelevan kyömynenäisen kyttyrä-Hansin, joka tuntuu äärimmäisessä karikatyyrimäisyydessään epäuskottavalta yleissävyltään realistisessa romaanissa.

Hillitymmissä karikatyyreissä Mosterin huumori toimii paremmin ja tuo tervetullutta vaihtelua alkupuolen vakavuudelle.

Historian ristivalotusta

Katariina Suuren tarina saa teoksessa vähiten tilaa. Siinä on staattisin juoni, mutta se toimiikin mielenkiintoisen asetelmansa varassa: vanhalla vaikutusvaltaisella naisella on nuori rakastaja, joka ikänsä puolesta voisi olla ”hänen poikansa, pojanpoikansa jopa”. Useinhan sukupuoliroolit ovat päinvastaiset, mutta tämän asetelman harvinaisuus tekee siitä raikkaan.

Teos siis luotaa Katariinaa paitsi taiteiden mesenaattina myös Euroopasta shoppailevana puumanaisena ja nuoruuden huumaa tavoittelevana romantikkona. Korkeasta iästään huolimatta hän on onnistunut säilyttämään tietyn viattomuuden rakkausasioissa. Katariinan tilaamassa astiastossa onkin kuviona ruusunnuppu. ”Auennut ruusu olisi sitä paitsi täyteläisempi, kypsän rakkauden merkki. Miksi ikääntynyt nainen tilaa nuoruuden vertauskuvan?”

Romaanin rakenne on vahvimmillaan, kun Anton kuuntelee arkistoinformaatikon selityksiä Katariinan rakkauselämästä ja miettii, millaista oli vanhan naisen ja nuoren miehen rakkaus, ja tästä siirrytään historiaan katsomaan tilannetta ensin Katariinan silmien läpi, sitten hänen rakastajansa Platon Zubovin, sitten palataan taas Antonin luo. Tällainen ristivalotus, jossa päästään kuvaamaan rakkautta sekä läheltä eläytyen että vuosisatojen kriittisen etäisyyden päästä huvittuneen uteliaana, on parhaita temppuja, mitä kahden aikakauden rinnakkaisella kerronnalla voi tehdä.

Parhaiten teksti kantaa, kun siinä on koukkuja, salaisuuksia, löytämisen riemua, pelkoa, seikkailua, jännitystä, järkytystä.

Romaanin alkupuolella taas rakenne tuntuu löyhältä ja tarinalinjat erillisiltä, vaikka teemojen tasolla Arnen isäsuhteen ja Antonin äitisuhteen kuvauksissa on yhtäläisyyksiä. Keskivaiheilla Moster kytkee tarinalinjojaan tiukemmin yhteen, jolloin jännitteet kantavat paremmin kohtauksesta toiseen (elleivät sitten huku itse tarinalinjan harhaillessa).

Irrallisia langanpätkiä

Alkupuolella Moster käsittelee tiuhaan ja kriittisesti Rousseaun teosta Émile, keskivaiheilla taas siteerataan paljon Goethen Faustia. Ensiksi mainittu liittyy kiinteästi teemoihin kasvatuksesta ja lasten ja vanhempien suhteista. Runsaat Faust-viittaukset taas on kiinnitetty tunnelmaltaan eloisaan mutta juonesta irralliseen Auerbachs Keller -episodiin, niitä olisi voinut hieman karsia tai liittää tiukemmin romaanin pääteemoihin.

Kieli on sujuvaa, sileää, näkymätöntä. Lähinnä lukeminen töksähtää toisinaan kielioppivirheisiin (”… Katariinan ja hänen välinen rakkautensa…”, ”… olimme muuttaneet erilleen”) tai muuhun huolimattomuuteen (”Kun hiljainen rohina rikkoi hiljaisuuden…”). Nämä olisi helppo siivota oikolukukierroksella, kun suomentajana ja toimittajana työskennelleen Mosterin kieli on muuten toimivaa.

Hylyn keskeisin ongelma on kerronnan jännitteen herpaantuminen runsaan rönsyilyn ja rakenteen ajoittaisen löyhyyden takia juonen jäädessä vähäiseksi. Irrallisia langanpätkiä olisi kannattanut joko solmia toisiinsa suuremmiksi ja kiinteämmiksi juonellisiksi tai temaattisiksi kokonaisuuksiksi tai sitten siistiä saksilla. Miksi esimerkiksi Willem Arnesen varastaa itselleen sormuksen, liittyykö teko riittävän kiinteästi juoneen, teemoihin tai ennen kaikkea hahmon muihin tekoihin tai luonteenpiirteisiin?

Parhaiten teksti kantaa, kun siinä on koukkuja, salaisuuksia, löytämisen riemua, pelkoa, seikkailua, jännitystä, järkytystä: kun Anton intoutuu Eurooppaan tutkimaan Katariinan taidetilauksen alkuperää tai kun Arne antaa uuden ystävänsä Paulin johdattaa itseään salaisuuksien luo. Näihin kohtiin on kätketty myös romaanin jännittävimmät ja samalla skandaalinkäryisimmät yllätykset. Tällaisia koukkuja romaani olisi kaivannut lisääkin. Parhaimmillaan Moster osaa kuitenkin välittää lukijoilleen hahmojensa kokemaa intoa ja siten tehdä kerronnasta elävää.

Arkistostamme löydät vanhempia kirjoituksiamme tarkemmalla hakukoneella. Voit hakea kirjoituksia ajan tai kategorian mukaan.

Arkisto