Kirjallisuuskritiikin verkkolehti
Etsii hehkuunsa kirjoja, jotka ansaitsevat lisää huomiota
photo

Mikä on olennaista

Tuula Korolainen, 16.6.2003
Helena Anhava: Lakastumisen aika s., Otava 2003

Helena Anhavan lukija ei koskaan ole tarvinnut erityistä lyriikan kielioppia nauttiakseen hänen runoistaan. Anhavan runot ovat olleet hiottuja mutta koruttoman puheenomaisia, helposti lähestyttäviä. Niin on myös uudessa kokoelmassa Lakastumisen aika.

Kirjan läpi kulkeva teema on aviopuolison kuolema ja siihen liittyvä suru ja elämänmullistus. Runot tuovat mieleen Anhavan aikaisempien kokoelmien nimiä: Murheellisen kuullen on puhuttava hiljaa, Kysy hiljaisuudelta itseäsi, Sanon silti, Valoa, Maininki ennen aaltoa. Tietoisuus ajasta ja katoavuudesta on ollut Anhavan lyriikassa alusta lähtien, samoin tarve etsiä elämästä olennaista ja inttää vastaan, jos tuo punainen lanka näyttää maailmassa hukkuvan.

Menetyksen tunne on uusissa runoissa lähes käsinkosketeltava: tuulikellon kipeä läppäys, tyhjä verannan tuoli auringossa, ja hiljaisessa huoneessa jopa ”kirjat ymmällä”, niin että niille on puheltava rauhoittavasti. Kuten niin monet vastaavassa tilanteessa, runojen minä havaitsee, että suurten asioiden edessä pienet lakkaavat merkitsemästä: ”laituri irtoaa, lähtee ajelehtimaan”; maailma on ”loppuunluettu”. Kapinaa näissä sururunoissa ei silti ole vaan hiljaista tyytymystä siihen, mikä on väistämätöntä – ja jopa lohduttavaa ymmärrystä sille hyvää tarkoittavalle lähimmäiselle, joka ei löydä ”kuolemankokoista sanastoa”.

Surun ja uuden irrallisuutensa keskellä runojen minä pystyy kuitenkin myös kirpeään kritiikkiin esimerkiksi miesten ja naisten suhteista. Pitkän avioliiton kokemus tuottaa havainnon, että ”Mies on autistisempi. / hän kuuntelee jos viitsii, / mieluiten esitelmöi itse. / Nainen kuuntelee ja kuulostelee.” Ominaisuudet, joita työelämä arvostaa – joustamiskyky, empatia, psykologinen diplomatia – johtavat avioliitossa väistämättä alistujan rooliin. Toisaalta Anhava piikittelee, kuten aikaisemmissakin kokoelmissaan, yltiöfeminismiä, joka ei tunnista pienimpien tarpeita: ”Lasta ei saisi hätyyttää. / Pitäisi kuulostella / millainen ihminen / hän haluaa olla. // Niin syvältä yksinäinen. // Vaan nyt ei ole aikaa / kun ehtimiseen on vahdattava / että Nainen Nainen Nainen / saa kaiken mitä ikinä haluaa.”

Anhavan kritiikin toinen kärki on ihmisen ja tieteen hybriksessä. Hän poimii ajankohtaisia esimerkkejä nuorten väkivallanteoista avaruussukkulan putoamiseen ja näkee niissä varoitussignaalin ihmiskunnalle: ”älkää ryhtykö”. Ihmisen ei pidä ylpistyä ja sokaistua vallasta, eikä etenkään tutkijan. Unitutkija voi filmata painajaisen muttei sen syytä, aivotutkija kartoittaa aivot muttei sielun paikkaa. ”Sen mitä Tiede ei ymmärrä, / pysty selittämään, / se julistaa hulluudeksi”, runoilija sanoo pisteliäästi.

Yhdellä tasollaan Lakastumisen aika hahmottuu myös sukupolvirunoudeksi, sillä siinä erottuvat sodan eläneen ikäryhmän ääni ja täysmittaisen naisenelämän perspektiivi. Mitään vanhuslyriikkaa se ei silti ole, vaan kiteytynyttä, paikoin aforistista, arvokkaan arjen runoutta, joka puhuttelee monenikäisiä. Kun kirjan on lukenut, tuntee istuneensa hetken hyvin valoisan, lämpimän ja viisaan ihmisen seurassa.

”Mitä puhdassydämisyys on?” Helena Anhava kysyy. Ja vastaa:”Oikeamielisyyttä, ei-olemista etukäteen kenenkään puolella.” ”Mitä Jumalan näkeminen on? / Ytimeen, olennaiseen näkemistä, totuudellisuuden jäljittämistä / joka alueella.”

Arkistostamme löydät vanhempia kirjoituksiamme tarkemmalla hakukoneella. Voit hakea kirjoituksia ajan tai kategorian mukaan.

Arkisto