Kirjallisuuskritiikin verkkolehti
Etsii hehkuunsa kirjoja, jotka ansaitsevat lisää huomiota
photo

Rehevää runoa ainaisista aiheista

Virpi Alanen, 25.2.2009
Helena Kallio: Kalarakastaja s., Teos 2009

Helena Kallion (s. 1969) ensimmäinen runokokoelma Kalarakastaja on hämmentävä lukukokemus, sillä sen siirappimaisen äklö, rakkausrunopateettinen kielikuvasto ei suoranaisesti anna avaimia parodiseen tulkintaan, vaikka lukijana huomaan etsiväni parodiasta pelastusta, tulkinnan apuvälinettä – selitystä sille, miksi runoilija vyöryttää tekstiinsä kaikki pahimmat rakkausrunon ja eroottisen symboliikan kliseet. On kuunvaloa, rantaa ja merta, tuulta, intohimoista jumalten valtaan joutumista, rakastettu, huulet, iho ja suudelmia ja niin edelleen.

”Minä avaan terälehteni, tule tähän ihanaan paikkaan”, runon minä muun muassa toteaa. Runojen avoin eroottisuus liitetään luontokuviin kovin ennalta arvattavalla tavalla: ”kiihkeät köynnökset”, ”halun meret” ja ”mahlaiset kielet”.

Jo teoksen nimi Kalarakastaja tuntuu viittaavan kokoelman humoristisuuteen. Monitavuisten sanojen riimittäminen on perinteinen humoristisen runon tyylikeino. Kun kokoelman nimi rimmaa juorulehtien suosimaan ja viihdeuutisoinnissa jo huvittavuuteen asti kliseytyneeseen salarakastaja-sanaan, on vaikea suhtautua siihen, että runoissa kuitenkin tunnutaan pakahtuvan rakastamisen tuskaan ihan yltiötosissaan.

Kallion tapa kuvailla asioita on usein sellainen, etten tiedä onko koomisuus tahallista vai tahatonta. Jos Kallion tarkoitus on tehdä parodiaa, se ei oikein välity. Voiko kukaan tosissaan vakavaan sävyyn kirjoittaa esimerkiksi, että ”otsallesi valuu idän kaksoisporteista hunaja” tai ”sieraintesi höyry verhoaa vartaloni”? Olen ollut saman ongelman edessä aiemminkin, lukiessani Kallion eroottiseksi kirjoitukseksi tarkoitettua novellia 2000-luvun Decamerone -kirjasta.

Ylitsepursuavaa ihmisyyden tuskaa

Kallio käyttää kieltä tavalla, joka ensisilmäyksellä vaikuttaa runsaalta, mutta osoittautuu varsin toisteliaaksi. Kokoelman kielessä voi nähdä yhtäläisyyksiä esimerkiksi Raamatun Laulujen lauluun ja muihin kulttuurihistoriallisesti vakiintuneisiin erotiikasta kirjoittamisen malleihin. Kalliolla on selvästi potentiaalia värikkääseen, hauskaan ja kursailemattomaan ilmaisuun, mutta tässä runokokoelmassa se jää ikään kuin ylisuorittavan sanomisen tarpeen alle.

Pyrkimys intohimoisuuden esiin tuomiseen kääntyy itseään vastaan, ja eroottisiksi tarkoitetut kielikuvat kadottavat kiinnostavuutensa. Unenomainen rakkauslaulumaisuus on todella alleviivattua, minkä vuoksi tavoiteltu eroottinen jännite katoaa runoista kokonaan. Runojen parhaita kohtia ovat mielestäni ne, joissa äitelistä, teatraalisista rakastavaisuuskliseistä maltetaan hetkeksi luopua ja asiat sanotaan hieman vähäeleisemmin.

Kokoelman yksityiskohdissa on herkullista, kekseliästä kieltä, esimerkiksi ”luuharjaratsut graniittikavioin, kohmeisin tähkähännin”. Kallion runoissa kliseisen ja raikkaan ilmaisun välinen ero on hiuksenhieno. Jos runoilija saisi jatkossa karsittua liian yrittämisen tunnun ja hieman enemmän varioisi käyttämänsä sanaston tyyliä, hänestä saattaisi kehkeytyä hyvinkin kiinnostava runoilija. Hänellä on runoilijana taipumusta väkevään ja suoraa tunteiden ilmaisua pelkäämättömään tyyliin, jota monet kirjoittajat jo lähtökohtaisesti välttelisivät.

Poliittista vai ei?

Onko yksioikoisen eroottisia kielikuvia sisältävä teksti tarkoitettu jonkinlaiseksi vitsikkyydeksi tai ironiseksi viittaukseksi aikalaisilmiöihin, kuten Ilkka Kanervan salarakas-tekstareihin, joiden ”oletko pitänyt puutarhasi kunnossa” -tyyppiset kielikuvat naurattivat kansaa viikkokausia? Jos niin oli tarkoitus, kokoelma olisi voinut olla reilusti humoristisempi. Nyt lukija ei tiedä, suhtautuisiko runoihin humoristisina teksteinä vai tuntisiko halujensa parissa tunnelmoivan runon minän vuoksi vain myötähäpeää, kun runoissa taivaskin itkee ja runon minä kertoo että ”viereeni väsähtänyt kapteeni haparoi sekstanttiaan” tai ”oi leiki kanssani, rusoposkinen saalistaja”.

Kirjan kansiliepeessä olevassa esittelytekstissä Kalarakastajan väitetään olevan poliittinen. Se viitannee jonkinlaiseen epätarkasti määriteltävissä olevaan ”ruumiin poliittisuuteen”, siis käsitykseen siitä, että ihmisten ruumiiseen, ruumiin kulttuuriseen olemiseen ja yleisesti ihmiskeholle tapahtuviin asioihin voi liittyä poliittinen ulottuvuus.

Runokokoelman edetessä sen temaattinen sisältö laajenee hieman ja taso paranee – runoihin tulee kriittisempiä vivahteita, eivätkä ne ole yhtä pakotetun runsaita kuin alussa. Kokoelman poliittisuus jää kuitenkin löyhäksi ja tavoitteiltaan epäselväksi. Kallio hakee runoihin poliittisuutta esimerkiksi Eurooppa-teemalla ja yksittäisillä viittauksilla suomalaiseen yhteiskuntapolitiikkaan, mutta pateettinen kieli syö uskottavuuden: ”veriset huoneet, leipäjonojen helvetti, hyljättyjen lastesi, voi, lastesi nälkä!”.

Kallio viljelee viittauksia antiikkiin ja länsimaisen kulttuurin mytologiaan, mutta ne tuntuvat usein etäisiltä ja päälle liimatun oloisilta – vaikka kiinnostaviakin aineksia on. Se, että runon minä esimerkiksi puhuu Marcus Aureliuksen selän suolarotkon koskettamisesta kielellä, on jo feministisesti ajatellen hauskaa: miespuolinen, stoalainen historian hahmo, jota intohimossaan rypevä runon minä röyhkeästi koskettaa – vieläpä kielellä. Sen voi tulkita ironisoivan historiankirjoitustradition tapaa vaientaa naisen puhe ja toiminta yhteiskunnassa.

Toisinaan runojen naisminän harjoittama miehen objektivointi kääntää traditionaalisen erotisoivan katseen hauskasti toisin. Esimerkiksi kapteeni Cousteaun miehistöä käsittelevässä runossa nainen katsoo miestä julkeasti ja myös sanoo sen ääneen. Feministisesti ja aikalaiskriittisesti kiinnostavat ainekset eivät kuitenkaan toistaiseksi pääse kunnolla esille.

Kokoelman lopussa kerrotaan, että ”tuhat vuotta, tuhat vuotta tuuleen sydämeni syvää vimmaa kirjoitan, veren kohinaa, sylini sakeaa ravitsevaa kiimaa” […] ”velloo autio meri, itseään täynnä, arvoitusta”. Puuh. Näin pateettista rakkausrunoilua harvemmin näkee painettuna, sillä netissäkin on sille oma, suosittu Rakkausrunot.fi -foorumi, joka sallii kritiikittä kaikkein lemmentuskaisimmatkin ilmaisutavat. Nekin ovat tietysti yksi osa aikalaiskulttuuriamme. Tämän runokokoelman kielikuvien jälkeen on kyllä tunne, että olisi runoilija voinut vähän arvoituksellisempiakin ilmaisuja käyttää.

Lienee selvää, että tällaista runoutta kustannetaan siksi, että ylisanaisen ja yllätyksettömän erotiikkakuvaston odotetaan Tommy Tabermannin runojen tavoin myyvän kirjaa niin sanotulle suurelle yleisölle. Sovinnaiseen, helppolukuiseen seksi- ja rakkausrunoon liittyy kassakoneen kilinä, sillä tällaisia ”iho ihoa vasten” -tyylisiä teoksia on helppo markkinoida lahjakirjoiksi. Ehkä juuri siitä syystä kustannustoimittaja ei ole ohjannut Kalliota kohti vivahteikkaampaa ja suomalaisen runouden kannalta arvokkaampaa ilmaisua, johon näkisin runoilijalla kuitenkin olevan kehitysmahdollisuuksia.

Arkistostamme löydät vanhempia kirjoituksiamme tarkemmalla hakukoneella. Voit hakea kirjoituksia ajan tai kategorian mukaan.

Arkisto