Kirjallisuuskritiikin verkkolehti
Etsii hehkuunsa kirjoja, jotka ansaitsevat lisää huomiota
photo

Teinitytön ilmestyskirja

Arto Virtanen, 16.2.2011
Helene Hegemann: Aksolotli yliajo 223 s., Otava 2011 Kääntäjä(t): Tiina Hakala

Helene Hegemann on julkaissut poikkeuksellisen esikoisromaanin. Mitä muutakaan voi sanoa? Yleensä rankoista aiheista kirjoittavat ihmiset, jotka ovat ehtineet elää kokeakseen rankkoja asioita, mutta jos ajattelee berliiniläisen 18-vuotiaan kirjailijattaren verbaalisia valmiuksia ja niiden kautta ilmaistua elämänkokemusta, voimme kai jäädä odottamaan, milloin joku 5-vuotias, 3-vuotiaana lukemaan ja kirjoittamaan oppinut, julkaisee esikoisromaanin, jonka rinnalla William Burrougshin Alaston lounas edustaa pikkuporvarillista moralismia ja kalpeaa estetismiä; vauhti kiihtyy, eikä lapsuutta enää ole.

Aksolotli yliajo on ilmeisen hurja kirja, mutta niissä kohdin, joissa se ei onnistu pitämään hurjaa elämänkuvaansa räjähdysvalmiiksi viritettynä, se käy hiukan puisevaksi. Romaanin päähenkilö, 16-vuotias Mifti, ajelehtii holtittoman seksin ja huumeiden sekakäytön sekavassa maailmassa kaduilla, satunnaiskortteereissa, diskoissa, haistattelee auktoriteeteilla ja laistaa koulunkäyntiä mutta menee mukaan, kun tiedossa on käynti keskitysleirimuseossa.

Äiti on kuollut viinaan muutama vuosi sitten, isä taas on juhlittu taiteilija – aivan kuten kirjailijan omat vanhemmat. Älyllisesti Mifti on varhaiskypsä teini-ikäinen, jolta löytyy sarkastisen nokkela määritelmä vähän joka ilmiöön, ja älyllisellä yliotteella hän yrittää hallita emotionaalista minuuttaan, joka on yhtä hauras ja haavoittuvainen kuin hänen maskottina vedellä täytetyssä muovipussissa pitämänsä kidusvaiheen askolotli. Elämänsä kaotiikassa Mifti miettii, että on sikavaikeaa olla yksilö. ”Hirveät elämät ovat onnenpotkuista suurimpia”, hän myös tuumii, koska se auttaa häntä selviytymään hirveimpien hetkien yli.

Hän päättelee, että kaikissa sodissa on kyse seksistä.

Askolotlia on paikoin vaikea lukea. Oikeastaan koko kirjaa on hankala pitää käsissään, kun se tuntuu joka hetki muuttuvan limaiseksi sammakkoeläimen esiasteeksi, joka kuolee, jos sen heittää pois käsistään. Kaunokirjallista teosta lukiessa ei pitäisi ajatella kirjoittajan ikää, vaan kirjan pitäisi tulla itsenäisesti toimeen ilman tekijän henkilöhistoriaa, saati kirjan tunnustuksellisen puhunnan houkuttelemaa vertailua toden ja fiktion sekoitussuhteista. Mutta miten muutenkaan voi suhtautua kirjaan, joka jonkinlaisena hallusinoivana eksymänä kertoo mahdollisimman karusti nuoruuden ja sukupuolen täydellisestä heitteillejätöstä?

Kybällä painaminen turruttaa

Hegemannin teoksen nokkeluus ja puhekielen dynamiikka viehättävät, mutta sen karsea elämänkuva alkaa muutamien alkuhätkähdysten jälkeen turruttaa: kun on tarpeeksi pitkään painanut kybällä, lukijaa on vaikea järkyttää hereille, ellei asteikosta löydy 11:sta, kuten Spinal Tapin vahvistimista. Mitfi on liian selvästi neitsytmadonna tai kevätuhri, jota riepotellaan miesten luomassa pahassa ja likaisessa maailmassa miten sattuu. Päähenkilö imee itseensä tietoja maailman lainalaisuuksista, mutta turvallisen lapsuudenkodin korvikkeina ne eivät riitä kovin pitkälle:

”Onko ehkä niin, että kaikki on pelkkää kemiaa tai biologiaa? Eikö rakastumisen tarkoituksena olisi silloin pelkkä lisääntyminen? Miksi sitten mä rakastun yleensä vain naisiin? Ja miksi mä tahdon edelleen raakaa seksiä miesten kanssa? Mä olen lukenut viime aikoina yhä uudelleen kirjaa sarjamurhaajista ja luulen, että kirja on muuttanut mun seksuaalisuutta. Siinä kuvataan sitä sun tätä, ja on asioita, joita mä en ole tullut ikinä eläessäni ajatelleeksikaan.”

Hän päättelee myös, että kaikissa sodissa on kyse seksistä.

Aksolotli on enimmäkseen eloisaa ja räjähtelevää, painajaismaisen visuaaliseksikin heittäytyvää kieltä, mutta kovin selkeästi sitä ei ole kirjoitettu romaanimaiseen rakenteeseen. Se on väljä ja hyytelömäisen muodoton kuin nimeämänsä outo sammakkoeliö. Tilanteet kehkeytyvät sketsimäisiksi kokonaisuuksiksi, jotka ovat parhaimmillaan hykerryttäviä ja outoja kuin Frendit-sarja ja Pelkoa ja inhoa Las Vegasissa olisi heitetty johonkin tehosekoittimeen. Tai sitten kirja on kuin jatko-osa Lewis Carrollin teokselle Liisa Ihmemaassa: Mifti suurkaupungin valintaviidakossa.

Mifti itse tekee tässä kirjassa paljon mielenkiintoisemman matkan tiedon ja tiedostamisen maailmaan kuin Sofia puisevan opettavaisessa Jostein Gaarderin teoksessa Sofian maailma. Nimenomaan sisäisen ja ulkoisen välinen katkeileva, tulehtunut, tykyttävä ja pelottavan jännittävä yhteys on kiinnostavasti kuvattu:

”Annika selittää, että maailma on alati liikkeessä ja trendit ovat muutosprosessin edelläkävijöitä.” Annika on siis isosisko tai sisarpuoli, jonka rinnalla korostuu kaikki se, mikä Miftissä itsessään on mennyt vikaan:

”Kun minä valehtelen, valehtelen neuroottisesti ja väkinäisesti. Minun valheeni ovat seurausta metafyysisistä tapahtumista. Kun Annika valehtelee, hänen valheensa palvelevat kuulijoiden etua tai vahvistavat tiimihenkeä tai ainakin tiimin suoritusmotivaatiota.”

Monet Miftin repliikit olisi helppo kuvitella Liza Kudrowin suuhun, jos Frendit-sarjan näyttelijä olisi parikymmentä vuotta nuorempi: ”Ensin he siis jutskaavat siitä, että heistä kaikista on vaikeaa pitää erillään ’merkitsijä’ ja ’merkitty’. Minä sanon, että minusta on lähinnä vaikeaa pitää erillään Bauhaus ja Ikea, mutta ketään ei naurata. Kukaan ei ole muutenkaan nauranut puoleen tuntiin.”

Mutta on vaikea kuvitella ketään 16-vuotiasta tyttöä puhumassa näin: ”Heroiini ei ole niitä juttuja, jotka tarjoavat hämäriä lupauksia ja kosketuksen aitoon elämään, heroiini on ainoa mahdollisuus lukea sana ’elämä’ oikeassa muodossa, joka on: tyhjyys.”

Virtuoosimaista puhekielisuomea

Hegemannin esikoisromaanin elämänkuva on raju, ruma, aggressiivinen ja provokatiivisen kaunistelematon. Sen lopetukseksi on laitettu kuolleen äidin kirje, jossa tämä kiroaa tyttärensä, koska ei siedä nähdä hänessä itseään. Rehellisesti kirjoitettu?

Kirjailija on varastanut sumeilematta herkullisia tekstinpätkiä muilta kirjailijoilta ja internet-blogeista, mutta senkin hän on tehnyt rehellisesti, liittämällä kirjan loppuun sanatarkasti sekä varastetut jaksot että omat muunnoksensa. Viittaukset populaarimusiikkiin ja muodikkaisiin filosofeihin heijastavat nekin pikemminkin tekijän isän kuin hänen oman sukupolvensa maailmoja.

Näiltä osin kirja alkaa saada enemmän kollaasin kuin lähempää tai kauempaa kirjoitetun sukupolvitunnustuksen piirteitä. Mutta kollaasitkin ovat tekijänsä näköisiä, ja postmodernissa kulttuurissa tuskin mikään on niin omaa kuin kierrätetty. Eikä olennaista ole se, mikä on kirjoittajan omaa, vaan se, mitä kirja tuo maailmasta näkyviin. Aksolotli voi olla epätasainen, mutta samalla verbaalisesti herkullinen ja älyllisesti voimaperäinen.

Suomennos on puhekielen virtuoosimaisessa käytössään erinomainen.

Arkistostamme löydät vanhempia kirjoituksiamme tarkemmalla hakukoneella. Voit hakea kirjoituksia ajan tai kategorian mukaan.

Arkisto