Kirjallisuuskritiikin verkkolehti
Etsii hehkuunsa kirjoja, jotka ansaitsevat lisää huomiota
photo

”Niin minä sen kuvittelin”

Alli Kantola, 2.9.2011
Helmi Kekkonen: Valinta 159 s., Avain 2011

Helmi Kekkosen ensimmäisen kirjan toisiinsa liittyvissä novelleissa mentiin kotiin (äidille omistettu Kotiin, Avain, 2009). Toisessa kirjassa puretaan kotia, siihen liittyviä muistoja ja perheen salaisuuksia ja itsenäistytään uusiin vaiheisiin. Omistusta ei enää ole.

Ilmaisun lempeästi lainehtivan rytmin ja kirjan taidokkaan rakenteen sisällä Kekkonen käsittelee perheen ihmissuhteita siten kuin hyvä kirjallisuus sen tekee: panee lukijan näkemään ja ajattelemaan entistä syvemmin ja selkeämmin. Kekkonen koukuttaa lukijan; jokainen lause on ehyt ja merkityksellinen siinä määrin, että ilmaisuun on alkuun houkutus jäädä lepäämään ja maistelemaan, kunnes elävästi kuvatut episodit pakottavat liikkeelle.

Menneen ikävä ja luopumisen kipu ovat vahvasti läsnä. Tapahtumat panevat lukijan pohtimaan sitä, millaiseen rooliin ajaudumme suhteessa muihin perheenjäseniin ja voimmeko valita roolimme itse. Esiin nousee myös kysymys, onko mahdollista muuttaa omaa roolia yhteisössä.

Kekkosen pienoisromaani ankkuroituu perheen arkeen ja kuvaa sitä elämän välttämättömyyttä, että melankolia ja autius on kohdattava, jotta tilalle voisi nousta ymmärrys rakentaa uusi alku.

Tarvitsemme eri-ikäisiä toisia päästäksemme selville itsestämme.

Kekkosen tunnelmanluonti on sukua Marguarite Duras’lle, kotimaisista joltain osin myös Joel Haahtelan Katoamispisteelle. Kekkosen tapa käsitellä aihetta on kuitenkin Haahtelaa paneutuvampi ja puhdas ulkoisen tehtävän annin sanelemasta kikkailusta. Kekkosen tyylissä on paljon modernia ranskalaista, mutta hänen vertaamisensa Claudie Gallayhin johtunee paremminkin samanaikaisista messuesiintymisistä. Kekkosen tyyli ja psykologinen paneutuminen ovat paremminkin lähellä toista ranskalaista, Katherine Pancolia.

Olemmeko valitsemamme roolin vankeja?

Kertojia Valinnassa on alkuun kaksi, juuri leskeksi jäänyt äiti ja graafikkona itsensä elättävä tytär Aava, jonka parisuhdetta kuljetetaan mukana siten, että Aava kirjoittaa oman osuutensa kumppanilleen Mikolle. Myöhemmin kertojaksi tulee myös varhain muusta perheyhteydestä syrjäiseksi itsensä mieltänyt vanhempi tytär Helena.

Itsenäisenä yksinhuoltajana Helena näkee äidin omiin suruihinsa sulkeutuneena ja epäitsenäisenä. Hän ei kestä äitiä ja varjelee häneltä myös omaa tytärtään. Jokaisen perheenjäsenen mielessä on varhain kotoa lähtenyt ja perheeseen suhteen katkaissut vanhin lapsi, Ilja. Poissaoleva veli on draaman rakenteen kannalta keskeinen henkilö.

Äidin ja tytärten välisen vuorokirjoituksen avaa nuorin tytär Aava. On huhtikuu. Isän yllättävän kuoleman jälkeen Aava vierailee äidin luona aina kun töiltään ehtii. Äiti, Ruut, käy läpi miehensä Eliaksen kuoleman jälkeistä surua kaikkine siihen liittyvine tunteineen.

Muistin tukena hänellä on päiväkirja, jonka Ruut oli aloittanut jo ennen avioliittoa ja lopettanut, kun isän ja pojan välisen valtataistelun seurauksena Ilja oli 18 -vuotiaana lähtenyt kotoa. Miehensä kuoleman jälkeen Ruut ryhtyy jatkamaan päiväkirjan kirjoittamista. Kirjoittaminen ja muistojen purkaminen vapauttavat hänessä voimia saada vanhaan taloon remontti ja hankkia itselle uusi koti, yksiö.

Nykyajasta kirjoittavien Helmi Kekkosen ja Riikka Pulkkisen tuotanto todistavat uutta osaamista eri-ikäisten kuvaamisessa. Onko kyseessä sodan ahdistuksesta ja 1970–1980-luvun suomalaisen feminismin nostamasta äitivihasta vapautunut ikäpolvi? Sodanaikaisten kokemus- ja tunnemyllerrysten jälkeen syntyneillä vierekkäisillä ikäryhmillä on ilmeisesti jo tarpeeksi samanlaista kosketuspintaa toistensa ymmärtämiseen. Mainiota, sillä tarvitsemme eri-ikäisiä toisia päästäksemme selville itsestämme.

Arkistostamme löydät vanhempia kirjoituksiamme tarkemmalla hakukoneella. Voit hakea kirjoituksia ajan tai kategorian mukaan.

Arkisto