Kirjallisuuskritiikin verkkolehti
Etsii hehkuunsa kirjoja, jotka ansaitsevat lisää huomiota
photo

”Leppymättömän vihollisen mestaroimia seikkailuja”

Anna Rihto, 25.5.2003
Henri Michaux: Höyheniä s., WSOY 2003 Kääntäjä(t): Janna Kantola

Maurice Blanchot’n mukaan pyrkimys määritellä kirjallisuutta tappaa kirjallisuuden kutistamalla sen lajityypeiksi. Myös Henri Michaux’n (1899-1984) tuotannon määrittelytyöhön on silti ryhdytty; vaikka Michaux on kirjailija, jonka kirjoitukset ovat kuin luotuja väistelemään kaikkia nimeämispyrkimyksiä. Michaux’n suomentajan Janna Kantolan sanoin “mikään lajityyppi [ei] oikein riitä kuvaamaan Michaux’n hybridejä, joita kuitenkin useimmiten kutsutaan proosarunoiksi”. Kutsuttakoon Michaux’n kirjoituksia siis käytännön syistä proosarunoiksi samalla kuitenkin muistaen, että kyse on pohjimmiltaan sellaisesta, mille ei ole nimeä – ja mikä ei edes halua tulla nimetyksi.

Michaux tahtoi rikkoa tyylin, kirjoittaa tyylittä – todennäköisesti hän halusi rikkoa muodonkin, ja lajin. Hän suhtautui epäluuloisesti kaikkeen “valmiiseen”, myös sanataiteilijan materiaaliin: kieleen, sanoihin. Michaux haaveili alkuperäisen ja originaalin, oman kielen luomisesta, sellaisen kielen, jonka sanat eivät olisi kuormitettuja historialla, totunnaisilla merkityksillä. Hän tunsi myös haaveensa sisäänrakentuneen ristiriidan; sen, ettei hänen haaveensa ollut originelli vaan itsessään historian kuormittama, se oli aiempien samantapaisten unelmien sukulainen, kenties Rimbaud’n, kenties surrealistien.

”Mikään ei näy, paitsi merkityksetön”

Michaux’n taiteen ilmentämä pyrkimys särkeä totunnainen ja luoda siten jotakin samanaikaisesti hyvin vanhaa, alkuperäistä ja aivan uutta, on toki sukua hänen pitkää luomiskauttaan edeltäneille ja osin sen kanssa päällekkäisille ismeille. Michaux ei kuitenkaan – kuten suomentajakin huomauttaa – koskaan luonut omaa visuaaliselta ilmeeltään tai merkityksiltään selväpiirteistä, jopa stabiilihkoa maailmaa kuten surrealistit, joihin häntä on verrattu, vaan hän tahtoi niin sana- kuin kuvataiteessaankin hahmotella esiin liikkeen, matkalla olemisen, jatkuvan muodonmuutoksen.

Michaux on tullut tunnetuksi kuvataiteilijana siinä missä kirjailijanakin. Michaux itse uskoi juuri kuvataiteen kautta voivansa puhtaimmin tavoittaa sen, mikä oli hänelle kaikkein ominta, tosinta ja arvokkainta. Kuvataiteilijan nopea ele kankaalla tai paperilla oli spontaanimpi ja sellaisena sekä originellimpi että originaalisempi kuin sanataiteilijan työ historian orjuuttaman kielen parissa. Ominta ja tosinta kokemusta niin maailmasta kuin itsestäänkin Michaux etsi, kuten tunnettua on, myös huumeiden, muiden muassa meskaliinin avulla. Näitä kokemuksia hän tallensi niin sanottuihin “meskaliinipiirroksiin”. Sanataiteen saralla hän pyrki kuvaamaan meskaliinikokemuksiaan vyöryttämällä esiin hallusinatorisia näkymiä henkeäsalpaavina adjektiivi- ja verbiryöppyinä.

Totutun rikkomisen ja muodon särkemisen tavoite saavuttui Michaux’n näkemyksen mukaan parhaiten liikkeessä, särkymisen hetkessä, epätoivoisessa yrityksessä kuvata tuo liike. Lopputuloksena syntynyt teos ei ollut niin arvokas kuin liike, jossa se muotoutui. Michaux kokeili kuvataiteilijanakin monenlaisten materiaalien mahdollisuuksia ja rajoja. Hän esimerkiksi roiski vettä “valmiiden” vesiväritöiden päälle: valuva vesi loi epäjärjestystä, mutta samalla myös uuden järjestyksen, se rikkoi vanhat, liian tietoiset ja deterministiset linjat ja loi niiden tilalle uusia.

Maalausten altistaminen valuvan veden päätöksille on paitsi luova, myös tuhoava ja aggressiivinen, jopa masokistinen ele. Kyseisen tuhoamishalun voi rinnastaa niihin aggressioihin, sekä masokistisiin että sadistisiin, joita Michaux’n proosarunot ilmentävät. Michaux’n runoissa aggressiot – aina tappamiseen ja kuolemaan asti – kohdistuvat niin lyyriseen minään kuin lyyrisen minän kautta muihin ihmisiin ja olioihin. Yleensä väkivalta on yllättävää, kekseliästä ja täysin sattumanvaraista, perustelematonta. Lyyrinen minä saattaa esimerkiksi kehua pitävänsä enemmän lyömisestä kuin keskustelemisesta (tarkemmin sanoen “yksinpuhelusta”: monologin kuunteluun pakottaminen rinnastuu näin ollen eräänlaiseen väkivaltaan), niinpä runon puhuja kuvailee, miten hän eräänkin kerran ryhtyy muokkaamaan satunnaista ohikulkijaa uuteen kuosiin. “Askareeni”-runon puhuja muun muassa rutistaa kokoon ja kuristaa uhriaan, pesee hänet, mankeloi, leipoo häntä, käärii kokoon, likistää, pistää lasiinsa ja heittää lopulta koko roskan lattialle.

Michaux’n tuotannon väkivaltaisuus on tulkittu muun muassa omintakeiseksi tavaksi luoda aktiivinen suhde toiseen, samaistumiseksi. Puhkaistessaan toisen vastustavan ihon kertoja samalla läpäisee toisen toiseuden, muuttuu toiseksi, asettuu toisen nahkoihin. Janna Kantolan mukaan taas “Michaux’n runojen väkivalta on kontaktin ottamista, se on kädenojennus ja vetoomus: ota minut huomioon.” Michaux’n tekstien aggressiivisuus on rinnastettu myös baudelairelaiseen aggressioon, jonka päämäärä on häiritä tylsää olemassaoloa tai olemassaolon tylsyyttä, särkeä tuo tylsyys jos ei muuten niin särkemällä olemassaolo. Epäilemättä Michaux’n aggression voikin nähdä jokapäiväisyyden, tapojen ja tottumusten, jokseenkin äärimmäisenä ravisteluna. Michaux’n yksi pyrkimys on nimenomaan tapakulttuurin pohjimmaisen absurdiuden, jopa eräänlaisen väkivaltaisuudenkin näkyväksi tekeminen.

Itse pidän kaikkia edeltäviä tulkintoja oikeina. Michaux’n väkivalta on ennen kaikkea kontaktin luomista, mutta sellaista kontaktin luomista, jota ei voi kuvailla yksiselitteisesti. Mielestäni Michaux’n sanataiteen kantava teema on juuri minän ja toisen suhteen jatkuva määritteleminen, mihin määrittelyyn tietenkin sisältyy ja limittyy kysymys minän tai minuuden määrittelemisestä – sekä kysymys maailman määrittelemisestä toisena, maailman toiseuden punnitsemisesta. Minuuden, toiseuden ja vierauden tematiikkaa ovat luodanneet Michaux’n kanssa samansuuntaisesti esimerkiksi sellaiset kirjailijat kuin Kafka ja Beckett, jotka Michaux’n yhteydessä usein mainitaan. Myös Daniil Harmsin tapa valottaa todellisuutta absurdin kautta muistuttaa mielestäni michauxlaista maailmankuvaa. Michaux’n kuvaukset ihmisen sisäänrakentuneesta syyllisyydestä taas tuovat mieleen Kafkan ohella historioitsija/filosofi Foucault’n. Kirjallisuuden kentän ulkopuolelta Michaux’n hengenheimolaisiksi on usein poimittu surulliset koomikot Charles Chaplin sekä Buster Keaton.

“Koska vihdoin tapaamme?”

Michaux’n pyrkimykset ovat – tietenkin – ristiriitaisia. Michaux haluaa sekä luoda itsensä että hävittää itsensä, jäädä täysin tunnistamattomaksi, “niin että hän voisi sanoa ‘en se minä ole’”, kuten Janna Kantola kirjoittaa. Michaux kuvaa usein sulautumista toiseen tai toisen sulautumista itseen. Tämä toinen ei aina ole ihminen, runossa “Taikuutta” se on omena ja virta, runossa “Projektio” horisontti. Hyvin monessa tapauksessa toiseus edustaa kuitenkin vierautta ja uhkaa, josta runojen lyyrinen minä haluaa erottautua tai jonka hän haluaa tuhota. Joskus tällainen uhkaava toinen on absoluutti kuolema, joskus se on kipu, joskus toinen on toisten kirjoittama kieli, joskus nainen – hyvin usein uhkaava toinen on kuitenkin minä itse.

Eräässä runossa lyyrinen minä kuvaa ahdistuneesti taipumustaan sulautua toisiin. Itsekurin ansiosta hän on ratkaissut ongelmansa muuttumalla joksikin lähinnä veitsen kaltaiseksi. Mitä muuta veitsi tekee kuin sulautuu toiseen? Väkivaltaisesti… Entä sitten, jos tuo toinen, jota veitsi uhmaa, tuo “maailman mahtavin mies”, onkin minä itse? Toisiin sulautuminen voi olla kärsimystä kuten kertomuksessa “Muutoksia muutosten perään”, mutta myös itseen, “ainutlaatuiseen ja tiheään palloon” uppoutuminen voi olla kuolemaa muistuttava, päätähuimaava erillisyyden kokemus, jossa minä muuttuu liikkumattomaksi “kuin hautaholvi”.

Kertomuksen “Kuninkaani” Kuninkaan – yhden Michaux’n tuotannon lukuisista toisista – voisi ajatella edustavan – kenties hiukan banaalisti – kertojan rankaisevaa tai vapahtavaa tuomaria, yliminää. Mahdollinen tulkintavaihtoehto on toisaalta lukea kertomus allegoriaksi taiteellisesta luomistyöstä: halveksittu Kuningas on taiteilijan vihollinen, Kuningas Keskinkertaisuus, jota taiteilija ei saa lannistettua ja joka tekee todellisista objekteista niiden irvikuvia, sumeita ja häpeileviä – likimain nestemäisen sarvikuonon kaltaisia. Vielä laveammin tulkiten: tarina kertoo luomisen vaateesta yhdistyneenä tosiasiaan, että todellisuus (täydellisyys, täyteys, täyttymys) aina jollain tapaa menetetään taiteessa (merkitsijä ei tavoita merkittyä).

Suomennettuun valikoimaan sisältyy kelpo määrä allegorista pohdintaa taiteellisen luomisen pakosta ja mahdottomuudesta: väistämättömästä ja jatkuvasta epäonnistumisesta luomisessa. Luominen liittyy kysymykseen toisiin sulautumisesta; voidakseen kuvata toisen on oltava toinen, mikä tietenkin aina välttämättä epäonnistuu, niin kuin itämaisesta ajattelustakin inspiroitunut metamorfoositarina “Muutoksia muutosten perään” tahtoo kenties sanoa. Taiteilija haluaa luoda maailman ja omistaa sen, kuten on mahdollista lukea kertomuksesta “Tilukseni”. Kuitenkin hän joutuu kamppailemaan tyhjyyden kanssa, taistelemaan jossakin olevan ja olemattoman rajamailla. Toisaalta juuri jatkuva epäonnistuminen yrityksessä saada olematon olevaksi tekee yrityksestä, siis luomistyöstä, arvokasta, persoonallista ja omaa. Liike on lopputulosta tärkeämpi. Vierautta on yhtä mahdotonta kumota kuin on mahdotonta hävittää maailmasta pimeys, mutta pimeydestä tai vieraudesta on pakko kirjoittaa, vaikka epätäydellisesti, vain niin sen voi kestää: “Yön pimeydessä on hankala tehdä työtä, mutta on pakko: kääpiöitä syntyy tasaiseen tahtiin.”

Maailma on Michaux’lle mielle – ja maailma on Michaux’lle jotakin, mikä on itse luotava ja minkä luomista on itse asiassa mahdotonta väistää. Maurice Blanchot on pohtinut kirjallisissa esseissään sitä samaa luomisen pakkoa ja välttämätöntä epäonnistumista, jota Michaux kuvaa sanataiteessaan. Näin Blanchot kuvailee teoksensa hylkäämän kirjailijan tilaa, kirjailijan, jonka on kuitenkin pakko jatkaa kirjoittamistaan luovuuden avaamassa tilassa: “Nähtävästi hänen on pakko palata samaan pisteeseen, kulkea samoja teitä, säilyttää uudelleen aloittamalla se, mikä ei hänen kannaltaan ole koskaan alkanutkaan, kuulua tapahtumien varjoon eikä niiden todellisuuteen, kuvaan eikä kohteeseen, siihen minkä ansiosta itse sanat voivat muuttua kuviksi, ilmentymiksi – eikä merkeiksi, arvoiksi, totuuden vallaksi.”

Sikermää “‘Kirjoitan sinulle kaukaisesta maasta’” voi pitää yhtenä Michaux’n lukuisista yrityksistä voittaa välimatka ja kumota toiseus. Taitavasti Michaux samalla piirtää esiin yrityksensä mahdottomuuden, onhan epäonnistuminen keskeinen osa yrityksen kauneutta. Mielestäni sikermää voi pitää kirjailijan rakkauskirjeinä lukijalle. Hän – oikeastaan: en tiedä kuka – kirjoittaa minulle yksinäisyydestään, pelostaan, merestä, kuolemasta ja erillisyydestä. “Mitä tuumit?” hän kysyy minulta. “Kerro peittelemättä ja suoraan, mitä te tästä ajattelette.” “Sano Sinä, mikä salaisuus edelliseen sisältyy”, hän vetoaa. “Koska vihdoin tapaamme?”, hän lopulta huokaa.

“Emme milloinkaan”, minä vastaan. Hän ei kuule minua. Minä olen vähemmän yksinäinen luettuani hänen kirjeensä. En tiedä, onko hän.

“Desperaatti humoristi”

Janna Kantola on suoriutunut suomennostyöstään elegantisti ja tavoittanut Michaux’n tekstien lakonisen komiikan. Valikoiman kokonaisuus on mietitty ja toimiva. Sen nimi, “Höyheniä”, viittaa ainoaan varsinaiseen Michaux’n luomaan henkilöhahmoon, Plumeen, jolle Michaux aikoinaan omisti muutamia runo- tai kertomuskokoelmistaan. Plumen hahmo värittää Kantolan valikoimaa, mutta suomentajan valinnat ovat osuneet myös Plume-kokoelmien ulkopuolelle.

Plume on antisankari, onnettomuuksien ja vihamielisen kohtalon – “leppymättömän vihollisen” – riivaama surullisen hahmon ritari. Hän on takuuvarmasti väärään aikaan väärässä paikassa tekemässä “väärin” vääriä asioita, mikä väistämättä tekee hänestä myös onnettomalla tavalla koomisen. Epäselväksi jää lopulta, onko antisankarimme sittenkään väärässä, vai onko kohtalo, ovatko muut? Kumpi lopulta onkaan oudompi, Plume vai maailma?

Onko Plume Michaux? Onko Plume enemmän kuin Michaux (plus me)? Mitä tekemistä Plumella oikeastaan on professori Höyhenen kanssa? Ottakaa itse selvää, jos voitte! Mutta pyydän, älkää pyyhkikö käsiänne hänen takkiinsa…

Arkistostamme löydät vanhempia kirjoituksiamme tarkemmalla hakukoneella. Voit hakea kirjoituksia ajan tai kategorian mukaan.

Arkisto