Tellervo

Miten ironisoida kirjallisuudenlajia, joka on syntynyt ironisena kannanottona romansseihin? Henriikka Tavin esikoisromaanissa Tellervo on otettu kieli- ja lajitietoiseen käsittelyyn sinkkuromaanina tunnettu romanssin alalaji. Kirjailija kampittaa sinkulta odotettavaa kehitystarinaa lapsekkailla sitaateilla maantieteestä ja leikkisillä pohdinnoilla seksuaalisesta viehätysvoimasta.

Tavi pakottaa pohtimaan sinkkuromaanien ihmiskuvaa.

Tarinassa seurataan nimihenkilön ja tämän ystävättärien, Annan ja Hennin, ongelmallisia parisuhteita maailmassa, joka suosii romanttisten ja eroottisten suhteiden limittäisyyttä. Naivistisen ja mukanaivistisen tyylin vaihtelulla Tavi pakottaa pohtimaan sinkkuromaanien ihmiskuvaa ja ottamaan välimatkaa sinkkukirjojen viihteellisiin chick-lit -mutaatioihin.

Kertoja-avusteinen etumatka henkilöhahmojen ymmärtämiseen luo draamallisen ironian jo sinkkuromaaneissa. Tätä ironiaa Tavi vahvistaa sillä, ettei romaanin kertojakaan ole ihan varma, mitä hän kykenee kertomaan henkilöidensä sukupuolesta ja paikasta maailmassa. Romaanin pitkässä mitassa ylenpalttinen itsetietoisuus alkaa väsyttää ja ärsyttää, mutta on sillä myös omintakeiset, yllätyksistä koostuvat etunsa.

Jotkut sitaateista, joilla korostetaan tarinamaailman suomalaisuutta, ovat eleinä lähes vitsejä. Tällainen tyylillinen insertti on esimerkiksi Pentti Saarikosken proosarunon sovittaminen osaksi kuvailevaa kappaletta.

Näin teki Saarikoski proosarunoa vuonna 1962:
”Minä asun Helsingissä. / Helsinki on Suomen pääkaupunki. /
Se sijaitsee meren rannalla 120 mailia Leningradista länteen. /
Helsinki on kasvava kaupunki, ja vuokrat ovat korkeat.”

Ja näin sitä soveltaa runoproosaksi Tavi vuonna 2018:
”Hän ei tiennyt, että Helsinki, Suomen pääkaupunki sijaitsi meren rannalla, Suomenlahden rannikolla 200 kilometriä Pietarista länteen. Hän ei tiennyt, että Suomen rajanaapurit olivat lännessä Ruotsi, pohjoisessa Norja ja idässä Venäjä.”

Jos tämä sitaattitemppu ei naurata, on löytänyt Tavin romaanin perusvireen.

Asiallisia odotuksia ja karnevalisoituja konflikteja

Tellervon voi lukea lähes sellaisenaan kuin mitä tahansa romaania, jos sietää kertojaäänen vapautuneimmat itsekampitukset ja runoproosan käyttämisen itseisarvona.

Kokeellisen ”sananveiston” edustajana tunnettu Henriikka Tavi on ilmeisen tietoinen siitä, että viihderomanssia on käytetty tunnetuimpana esimerkkinä ironian vaikeudesta nykykirjallisuudessa. Siinäpä sitten haastetta runoilijalle ja esikoisromaanin tekijälle.

Ironiahan ei pyri huumoriin, vaan lukijan huvittuneisuus on sivuoire äkillisestä ymmärryksen ryöpystä. Näin käy myös Tellervon kanssa.

Ironia ei pyri huumoriin, lukijan huvittuneisuus on sivuoire.

Tellervo ei ole niinkään romaanihenkilö kuin 2000-luvun elämäntapoja havainnollistava konstruktio, tekstuaalinen ja seksuaalinen hirviö. Hänen ominaisuutensa koostuvat erilaisista epävarmuuden muodoista ystävyys- ja parisuhteissa sekä yrityksistä hoitaa epävarmuutta itsehoito-oppailla. Oppaiden eurohinnat ilmoitetaan tarkasti osoituksena siitä, miten pienestä suurimmat asiat ovat kiinni sinkun elämässä.

Heterosuhteiden ongelmallisuutta kuvataan osapuolia rajoittavina fantasioina vastakkaisesta sukupuolesta. Miehille naisruumis on spektaakkeli, ”pomppulinna”, jonka äärellä huvitellaan ja rentoudutaan. Naisen on tyydyttävä – etenkin suhteen alkuvaiheessa – testaamaan sitä, miten joogan ja muiden itsehoitojen tulokset saavat vastakaikua miehen reaktioista. Siinä missä miehelle fantasian ja todellisuuden ero riittää kiihokkeeksi, nainen nauttii taidostaan erottaa yksityiskohtaisia eroja miesten habituksessa: yksi on vakaa autoilija, toisella on hyvä somestrategia, kolmas puhuu antaumuksella perheensä masennuksesta, neljäs huomaa Helsingin puutteet suurkaupunkina.

Tavi kuvaa painokkaan asiapitoisesti sukupuolten odotuksia toisistaan, mutta karnevalisoi epävarmuudesta aiheutuvan konfliktin. Mitään huvittavan lohdullista näiden ”deittiuupumusta” enteilevien ”haava- ja suruyhteyksien” epäonnistumisessa ei tietenkään ole.

Usein Tavi keskittyy mielen ja kehon käsitteelliseen yhteenkietoutumiseen. Välillä parisuhdemetafora irrotetaan pitkäksi erilliseksi kuvaukseksi. Jos kerran itsehoito-oppaissa ”parisuhde on silta”, tämän metaforan perustaa voi selittää jopa irrallisella kuvauksella J. M. W. Turnerin maalauksesta. Tällaiset poikkeamat keskellä romaania ovat niitä aidosti lyyrisiä paloja, joita voi pitää kunnianosoituksena rakkauskertomusten pitkälle perinteelle.

Tekstihurmosta seksin kustannuksella

Sinkkuromaaneissa päähenkilöt muistuttavat 1980-luvun ”sex and shopping” -teosten kulutuskulttuuria komppaavia supernaisia. Koska sinkkukirjallisuus on pyrkinyt määrätietoisesti murtamaan romanssien tarjoaman mallin naisen kehityskertomuksesta, se on muuttanut romanttiset kohtaamiset kopulaatiosarjoiksi, jotka rinnastetaan muuhun kulutuskäyttäytymiseen. Näitä rinnastuksia Tellervokin käyttää ja kommentoi.

Silloin kuin seksuaalisuutta lähestytään aiheena eikä vain efektinä, ihmiskuvauksesta tulee väistämättä tragikoomista ja rakkaudesta se rumin sana. Kun seksin ja seksuaalisuuden käsittelyyn sitten lisätään sinkkuromaanien tarkat havainnot osapuolten materiaalisesta ja koulutuksellisesta taustasta, tuloksena on varsin veikeää ja runollistakin sosiaalipornoa: ”Jarkko oli kärpäspaperia ja Tellervo koostui kärpäsistä.”

Tuloksena on varsin veikeää ja runollistakin sosiaalipornoa.

Tosin jos mieskirjailija käyttäisi naishahmoja samanlaisena ironian välineenä, lukijan huomio (ja tuomio) saattaisi kohdistua enemmänkin ironiaan eleenä kuin siihen mitä ironia paljastaa sinkkuromaanien poliittisuudesta.

Tellervon tapauksessa pohdinnat naisruumiin seksuaalisesta epäkäytännöllisyydestä perustuvat yhtä usein ranskalaisen filosofian kehoanalogioille kuin trendilehtien itsehuoltovinkeille. Tuloksena on kehoanalogiat fetisoivaa käsitevirtaa. Näin kuvataan Tellervon ”rakkausopintopiiriin” kuuluvan Hennin muutosta:

”Aivojen etulohko, tuo mehiläispesä jossa reflektio reflektoi itseään, ei enää surissut. Pohjustusvoiteen, meikkivoiteen, irtopuuterin, aurinkopuuterin ja poskipunan fasadiin repeytyi aukko: avanne, avanto, aukilo, aukeaminen, valaistuminen, hakkuuaukio, vallankumousaukio. Henniin pääsi nyt sisään. Henni pääsi itsestään ulos.”

Muuttuuko tällainen käsitevirta lukijan mielessä runoproosaksi, riippunee siitä, miten erilaisten tyylirekisterien välissä liikkuu päivittäin. Olen vaikuttunut mutten vakuuttunut.

Naisruumiin kielellistä ja käsitteellistä fetissimäisyyttä tällaisilla vyörytyksillä pyritään varmasti murtamaan, mutta sen tilalle fetissimäisen sanamagian kohteeksi nostetaan runoilijan oma kielellinen nokkeluus. Vain kirjailijan sukupuoli jää takeeksi siitä, että tyylillinen kierrätys on radikaaliksi tarkoitettu poliittinen ele murtaa odotuksia postfeministisestä kirjallisuudesta.

Tavin tyylittelyä voisi nimittää akateemiseksi runoproosaksi, joka toimii yhtä monin paikoin sattumalta kuin tarkoituksella. Jean-Luc Nancyn filosofinen tekstihurmos paistaa käsitepuurosta lävitse. Nancyn teos Corpus (1992), joka lienee tunnetuin ja äärimmäisin esimerkki kehokäsitteiden fetisoimisesta, mainitaan lähdeluettelossa self help -oppaiden, Roland Barthesin ja Platonin keralla.