Kirjallisuuskritiikin verkkolehti
Etsii hehkuunsa kirjoja, jotka ansaitsevat lisää huomiota
photo

Esikoinen tavoittaa kauniin, tavoittaa ruman.

Pertti Terho, 16.10.2001
Henry Lehtonen: Camping s., Savukeidas 2001

Kun runoilija tavoittelee rumaa, pitäisi siitä olla jotakin sanottavaa, jotta ruma muuttuu kiinnostavaksi. Kaunista tavoitellessaan riittää, että tavoittaa. Henry Lehtonen tavoittaa molemmat runokokoelmassa Camping, joka on vahva esikoinen. Teoksen nimi viittaa väliaikaisen asumisen kokemiseen. Runojen taustalle voikin lukea juurettomuuden ja turvattomuuden kokemukset.

Henry Lehtonen (22 vuotta) avaa esikoisensa kauneutta tavoittavalla kokemuksella, joka johtaa runoilijaminän sanataiteen pariin. Tulkitsen kokemuksen ensirakkaudeksi, jota runoilija vertaa mopon ratastamiseen. Hän viilaa, rasvaa ja kiilottaa mankinsa pyttyä kuin pikkupoika – eli tekee sen kauniisti. Seuraa pettymyksen ja yksinäisyyden kokemus ja päätös rakastaa runoutta.

Tuosta rakkaudesta ponnistaa kolme sikermää Camping-kokoelmaksi. Ensimmäinen sikermä imaisee lukijan syvälle, syvälle, ja hämmentävän kypsällä tavalla: runoilija kertoo. Hän ei osoittele, ei riehu eikä kerskaa. Runoilija kertoo, romantisoimatta, ankeista ja kovista nuoruuden ja lapsuuden kokemuksista. Suhde isään on johtava motiivi.

Prosaistinen kerronta on lyyrillistä, sillä arkisten havaintojen ja kokemusten jännite synnyttää vahvoja kuvia ja tunteita. Teemaksi nousee turvallisuuden ja pehmeyden kaipuu sekä niiden puutteesta johtuva kovettuminen, tunteettomuus. Kerronnan tempon nimittäin keskeyttää lyhyt kuvaus päivästä, jolloin äiti kuolee. Se ei tunnukaan kummoiselta: ”silloin kun äiti kuoli/ taivaalta satoi tuhkaa// se oli aivan tavallinen päivä// olisin halunnut sen olevan/ jotakin erikoista”. Kun vielä yläasteikäisen pojan ainoa manki eli ensirakkaus varastetaan ja isä ryyppää rakkauden vakuutusrahat – turvallisuuden – on yhden elämän ainekset katastrofiin koossa. Runoilijaminä todistaa kypsyytensä katastrofin keskellä tragikoomikon tajulla. Kun poika rötöstelee ja ryyppää, pikkuveli toteaa: ”Henry on kuollut.” Lukijaa naurattaa, mutta aamulla ei ketään naurata.

Sikermä II , erityisesti alku, sisältää kokonaisuuden kannalta turhia runoja: tämä teos ei tarvinnut uuden turkulaisen runouden itsetehostuksen tyhjänpäiväisyyttä. Runojen järjestys voisi lisäksi olla toinen. Nyt tunnelma lässähtää ja sisältö hajoaa.

Runoilija kuitenkin näyttää, että edeltävä sikermä ei ole sattumaa. Aiheet liikkuvat arkipäivässä, siinä piilevän komiikan havaitsemisessa ja sen aiheuttaman ankeuden kohtaamisessa. Köyhyyden kuvaus – sosiaalisen ja henkisen – nousee sikermän johtavaksi motiiviksi. Ajoittain runoilija ilmaisee vihaa ja inhoa muita ihmisiä kohtaan, mutta lukija mieltää sen oikeutetuksi, ei ikäväksi katkeruudeksi. Ankeuden ilmaisu on niin vimmaista, että se muuttuu nauruksi. Arkipäivä saa satiirisia ja minäkuva itseironista sävyä. Vaikka miten ahdistaisi, on vuorelle päästävä, sillä päätös pitää: runous. On työmaa.

Sikermä III:n aiheita ovat naiset. Runoilijalle naiset ovat ensinnäkin hullaannuttavan kauniita, unelmia. Toiseksi ne ovat kohteita. Sitten ne ovat miehisyyden ja rakastamisen kohtaamisen välineitä. Hienoa, sanottavansa naisista ja suhteesta näihin runoilija muotoilee tuoreesti ja miehekkäästi.

Sikermän viimeinen runo heittää koko kokoelman ontologisen kysymyksen äärelle: mikä helvetin tarkoitus tällä kaikella on? Elämällä, minälla, runolla. ”Kuin seisovasta pöydästä”, vastaa runoilija.

Vahva esikoinen. Sen muotokielessä on herkullista puhekielen hyödyntämistä. Kokonaisuuden sommittelussa olisi tarvittu lisää harkintaa.

Arkistostamme löydät vanhempia kirjoituksiamme tarkemmalla hakukoneella. Voit hakea kirjoituksia ajan tai kategorian mukaan.

Arkisto